Hyvät ystävät

poropiirakka

Mikä tekee elämästä supermäärin parempaa? Tietenkin hyvät ystävät! Olkoon tämänkertainen kirjoitus oodi ystäville – heille, joita ilman elo olisi paljon, paljon ankeampaa, tylsempää ja varmasti yksinäisempää. Siispä KIITOS, hyvät ystävät, että olette mukana tällä matkalla, jota elämäksi kutsutaan.

Kaikenlainen ystävien järjestely erilaisiin kategorioihin on hivenen kyseenalaista puuhaa. Ihmismieli kuitenkin on viritetty kategorisoimaan lähestulkoon kaikkea ominaisuuksien perusteella, joten minkäs teet; ystäviä on hyviä, ei-niin-hyviä, parhaita, hivenen kyseenalaisia jne. Mutta mikä tekee ystävästä ”hyvän”?

Pientä empiiristä havainnointia suorittaessa olen tullut sellaiseen johtopäätelmään, että hyvä ystävä tarkoittaa niin kovin monia asioita eri ihmisille. Ei varmaan yllättänyt ketään (tämä onkin taas näitä nollatutkimuksia.) Jotkut arvostavat ystävissään luotettavuutta, eräät erinomaisia sosiaalisia taitoja, kolmas pulleaa lompakkoa (kaverille kans, katsos). Pääpointti lienee se, että arvostamme ystävissämme sitä, mikä meille itsellemme on tärkeää. Ystävät, etenkin hyvät sellaiset, valikoituvat omien tarkoitusperiemme kautta.

Olivatpa ne hyvien ystävien valikoitumiskriteerit millaisia hyvänsä, lopputulos on kutakuinkin sama; ystävistä saa valtavasti iloa ja hyvää mieltä elämään. Matka ei tunnu läheskään niin raskaalta, kun voi välillä keventää lastiaan ystävälle. Ja nyt ne kaksimieliset ajatukset syrjään, kyse ei ole sellaisesta lastista! (Vaikka onhan niitä frieds-with-benefits järjestelyjäkin toki olemassa.)

Tärkeintä hyvissä ystävissä kuitenkin lienee se, että he myös pysyvät sellaisina. Ja tähän puolestaan pystyy hyvin pitkälti itse vaikuttaa olemalla vähintäänkin yhtä hyvä ystävä niille omille hyville ystävilleen. Nyt olisikin hyvä hetki miettiä, että milloinkas sitä on tullut tehtyä jotain sellaista, mitä se ikioma hyvä ystävä arvostaa.

Hyvät ystävät ansaitsevat arvoisensa piirakan

Mikäs sen mukavampaa, kuin pyöräyttää ystävälle hyvä piirakka. Eikä mikä tahansa piirakka, vaan piirakoitten Rolls Royce, eli poropiirakka. Ihme on, jos ei maistu, sillä sen verran laadukkaasta raaka-ainetta ollaan leipomassa!

Koska poronlihassa on ainutlaatuinen maku, kaipaa se hieman täyteläisempää piirakkapohjaa. Joten piirakkataikina sai ryhtiä ruisjauhoista ja voimakkaasta juustosta. Täyte puolestaan mehevöityi entistä maukkaammaksi purjon, paprikan ja smetanan ansiosta. Tee ja tarjoa toki ystävälle hyvää, reseptiin pääset käsiksi täältä.

Piiloutumista ja piilottelua

gluteeniton marjatorttu

Varsinainen piilosleikki sikseen, nyt käsitellään aikusten piiloutumista. Eli sitä, kun piilotetaan oma potentiaali kauas kenenkään ulottuvilta. Jopa oman itsensä. Kuinka surullista se onkaan, tuo ledivalonsa sammuttaminen keskellä pimeyttä. Eikä aina auta, vaikka sitä täyteen ladatuilla pattereilla varustettua tuikkua tarjoaisi käsi ojossa, tai suorastaa tyrkyttäisi pyssy ohimolla.

Meissä ihmisissä on valtavasti potentiaalia, kellä mihinkin. Miksi ne olemassa olevat voimavarat täytyy siis hukata kaikkeen merkityksettömään? Kuten ruudun tuijottamiseen, kun senkin ajan voisi hyödyntään oman intohimonsa kohteen vaalimiseen ja kehittämiseen? Tai menneiden märehtimiseen, tai tulevien kauhuskenaarioiden maalailemiseen?

Kai se laiskuus on perisyntimme tässäkin kohtaa. (Vaikka rehellisyyden nimissä todettakoon, joskus on ihan ok olla laiskiainen! Eihän ne karhutkaan aina riehu, ne vetää välillä puolukoita. ) Toisaalta kyse voi olla yhtä hyvin myös uskalluksen puutteesta; kun ei rohkeus tai usko omaan osaamiseen riitä, vaikka sisimmässään tietää, että tasan tarkkaan osaa homman ja pitää siitä, mitä on tekemässä.

Kovin harmillista on seurata sivusta esimerkiksi läheisen surkuttelua omasta kohtalostaan, kun hän kökkii epämieluisassa työssä tai parisuhteessa vuodesta toiseen. Ei ole vieläkään keksitty sellaista ihmevempelettä, joka pistäisi rattaat raksuttamaan toisen ihmisen puolesta. Itse se kampi on jokaisen meistä väännettävä käyntiin, vaikka veivaaminen vaivalloiselta tuntuisikin. Veivaa, veivaa, jaksaa, jaksaa…

(Lähes) kukaan meistä ei synny tähän maailmaan elämäntarkoitus valmiina. Mutta sieltä se polun varrelta löytyy, kun uskaltaa ottaa välillä myös harha-askelia. Aina mene maaliin – eikä tarvitsekaan. Kunhan jättää sen piilottelun lasten leikkeihin, eikä itse piilota itseään aivan turhaan.

Tässä piirakassa ei ole piiloutumista havaittavissa!

Korjaus: kyseessä ei ole piirakka, vaan torttu. Marjatorttu. Koska kesä ja marjakausi parhaimmillaan! Lisäksi tämänkertainen resepti on gluteeniton. Ja tietysti herkullinen. Ehkä pienimuotoisen yllärin tuottaa tortun sisälle kätkeytyvä, suklainen (muttei äklömakea) täyte.

Pieni, makoisa torttu maistuu joko jälkkärinä tai kahvipöydän kruununa. Gluteenittoman marjatortun resepti löytyy täältä. Sitä ei siis ole piilotettu yhtään mihinkään.

Suomen kesä – on se vaan kiva!

tomaatti-mozzarellapiirakka

Vuodenajoista odotetuin – kesä – on jälleen saapunut tänne Pohjolan perukoille! Tottahan se joka vuosi saapuu, jossain muodossa; kylmänä, sateisena, kuumana, kuivana… tai ihan millaisena tahansa (usein kuitenkin vähälumisena). Suomen kesä, säätilasta riippumatta, ei koskaan petä yhden peruskivan asian suhteen. Ja se on valon määrä. Jota riittää päivin ja öin.

Mikä siinä valossa sitten on niin kivaa? Noh, ensinnäkin se, että kun nyt kerrankin pystyy olemaan sytyttämättä lisävalaistusta nähdäkseen mitä on tekemässä, niin onhan se nyt ihan älyttömän hieno juttu! Säästyy sähköä ja sähkölasku pienenee. Tuplabonarin mahdollisuus, mikäli omistaa auringonvaloon perustuvan virranlähteen.

Valo saa kaiken kasvamaan, kukoistamaan ja jatkamaan kiertokulkuaan. Menepä vaikka hetkeksi käymään rehevässä maastossa (mielellään veden äärellä), niin kohta voit konkreettisesti kokea kuhinan ympärilläsi. Se on sitä kesän aikaansaamaa luomisvimmaa, jonka kiihkeässä sykkeessä voi jonkin sortin jälkihoito olla tarpeen.

Entäs sitten se visuaalinen puoli? Vertaansa vailla. Eri vuorokaudenaikoina valon värit vaihtelevat lempeän pastellisista liiloista ja sinisistä hehkuvan keltaisen, oranssin ja punaisen sävyihin. Oman mausteensa tuovat rankempien säärintamien tummanpuhuvat, miltei synkät tunnelmat, joita repivät kirkkaat energialataukset taivaalla. Jos mahdollista, kannattaa näiden värien äärelle pysähtyä edes hetkeksi nautiskelemaan luonnon omasta taidenäyttelystä.

Valo vaikuttaa myös mielialaan. Pikainen katukatselmus sen todistaa, testaa vaikka: ota hyvä paikka terassilta, ja valitse sopiva otanta (vaikka yhden, kylmän juoman ajan). Tarkkaile ohikulkevien ihmisten ilmeitä, ja laske tukkimiehen kirjanpidolla alas- ja ylöspäin kääntyneitten suupielien määrä. Kumpaa sorttia mahtoi tulla enemmän? Vahva veikkaus oikein päin oleville hymiöille.

Suomen kesä ja sen mukanaan tuoma ainutlaatuinen valo kestävät ohikiitävän hetken. On aika ottaa ilo irti siitä, mitä valo voi kaikessa moninaisuudessaan saada aikaan.

Suomen kesä ja kesäherkut

Yleensä kesään mahtuu muutama helteen rytmittämä päivä. Tällöin ei nappaile kökkiä kuumassa keittiössä väsäämässä pikkutarkkoja kulinaristisia spektaakkeleita. Onneksi kevyttä, raikasta ja pikaista piirakkaa ehtii tekaisemaan käden käänteessä!

Tämän piirakan pääroolissa ovat kesän kypsyttämät, perushyvät saapasmaan maut, eli makeat tomaatit, aromaattinen basilika ja lempeä mozzarella. Koska helle, ainoastaan pohja kypsennetään, ja tuoretäyte lisätään jäähtyneelle piirakkapohjalle. Erityisen maistuvan tomaatti-mozzarellapiirakan ohje löytyy täältä!

Kalevalainen jäsenkorjaus – lempeää hoivaa

mehevä raparperipiirakka

Tuli kokeiltua vaihteeksi jotain uutta. Kävin siis perinnehoidossa nimeltä Kalevalainen jäsenkorjaus. Ja nyt on pakko myöntää, että yllätyin. Ennakkoluulot kyseistä kansanperinnettä kohtaan olivat melkoiset. Onneksi luulo ei edelleenkään ole minkäänlaisen tiedon tae, joten myönnän; väärässä olin. Toimii!

Mistä se ajatus sitten lähti? Taustatiedoksi kerrottakoon, että kävin vuosia ja vuosia säännöllisen epäsäännöllisesti fysioterapeutilla hakemassa helpotusta kropan jumituksiin ja häiriötiloihin. Klassinen hieronta auttoi noin päivän, parin, verran. Sittemmin löysin faskiakäsittelyn. Sen vaikutus kesti pidempään, mutta valitettavasti se ei hoitomuotona ole sieltä kivoimmasta päästä. Käsittelystä toipuminen kesti aina useita päiviä, ja aina pelotti jo etukäteen mennä uudelleen. Stressaavaa tuommoinen. Lisäksi on tullut kokeiltua akupunktiota (neulakammo) ja märkäkuppausta (turhan radikaalia). Joten jotain muuta piti yrittää saadakseen helpotusta niin kovin kimurantille keholle.

Mitäs Kalevalainen jäsenkorjaus on? Ihan omin sanoin selostettuna; se on yhteistyötä kropan ja mielen kanssa. Mitään ei tehdä väkisin. Ammattitaitoinen korjaaja tietää kyllä, mitä on tekemässä. Ja kun luottamus on syntynyt, mielikin voi ottaa rennosti. Silloin myös kroppa on yhteistyökykyinen, eikä haraa vastaan. Simppeliä. Rentoutuneessa – voisipa jopa sanoa että meditatiivisessa – tilassa ajatus saa vaeltaa ihan rauhassa. Pintaan voi jopa nousta jotain, mistä aiemmat muistikuvat ovat kadonneet aikapäiviä sitten.

Siinäpä sitten hoidosta nautiskellessani (kyllä! tästä hoidosta oikeasti pystyy nauttimaan!) koin eräänlaisen ahaa-elämyksen. Nehän ne ovat parhaita, joskin harmittavan harvoin tulevia hermostoyhteyksien luomuksia. Oletteko valmiit, tässä se tulee: MIKSI jonkin, joka tehoaa, pitäisi tehdä kipeää?

Kuka määrittää, että kipu mukamas olisi tehoavan hoidon merkki? Tällaisten uskomusten taustalla lienee vain vanhoihin ajatusmalleihin ja kansanrasitteeksikin laskettavat perimätiedon jyväset (vaikeuksien kautta voittoon. Ei tulosta ilman tuskaa, no pain no game. Kärsi, kärsi, niin kirkkaimman kruunun saat…), jotka ovat sitten lähteneet laukalle ja levinneet turhan laajalle, myös hyvinvoinnin saralle. Eli ruoskitaan itseä, tunnetaan tuskaa, ja sitten kun se päättyy, kuvitellaan, että jopas oli tehokasta!

Oikeasti? Entäs jos valitsisi lempeämmän vaihtoehdon, ja olisi hellä ja hyvä tälle maalliselle tomumajalleen?

Kalevalainen jäsenkorjaus ja (osittaisia) perinteitä piirakan muodossa

Satokausi on käynnistynyt, ja sehän tietää tuoreista raaka-aineista saatavia, makunystyröitä kutkuttavia luomuksia! Kuten Kalevalaisuus jäsenkorjaukseen, kuuluu niin ikään perinteinen raparperipiirakka kesään. Tällä kertaa se sai uutta, hellävaraista makua mantelista ja kookoksesta. Tuhti piirakka vain paranee parin päivän säilytyksestä, joten se on näppärä tehdä hyvissä ajoin valmiiksi tarjoilua odottamaan.

Lisukkeeksi piirakalle kannattaa laittaa jokin maitotuote (vahva suositus vaniljajäätelölle tai vaahtoutuvalle vaniljakastikkeelle). Mehevän raparperipiirakan resepti löytyy täältä. Kokeile pois!

Ikävä että on ikävää

fetapiirakka

Erinäisten viimeaikaisten sattumuksien ja ulkopuolisen tarkkailun myötä tuli mieleen kirjoitella vähän roikkumisesta, eli kynsin ja hampain kiinnipitämisestä. Sekä roikkumisen vastavoimasta, irtipäästämisestä. Kun se on välillä niin mahdottoman vaikeaa antaa vain olla, mennä menojaan, jättää takertumatta siihen mitä joskus oli. Ikävä, että joskus on niin kovin ikävää. Mutta se on välttämätöntä. Tämä on nyt sitten melko yleispätevää lätinää, joka voi kohdentua mitä erinäisimpiin asioihin. Voit valita jonkin omakohtaisen kokemuksen, ja katsoa, mätsääkö mietteet mihinkään.

Milloin tunnistaa se hetki, kun on aika laskea vapauteen siitä, mistä niin kovasti tahtoisi pitää kiinni? No vihonviimeinen hetki lienee esimerkiksi silloin, kun ovella koputtelee haastemies lähestymiskielto kourassaan. ”Että se naapurin Irmeli ei sitten oikeasti tahtonutkaan tehdä lähempää tuttavuutta.” Fiksummat toteavat menetetyt tapaukset huomattavasti aiemmin, eivätkä päästä tilannetta lipeämään täysin lapasesta.

Ikävät ihmiset ovat oma taiteenlajinsa. Heistä luopuminen ei lähtökohtaisesti tee kipeää. Vaikka näiden henkilöiden kanssakäynteihin on voinut ajoittain sisältyä hyviäkin hetkiä, ei roikkuminen kannata, mikäli vaaka kallistuu jatkuvasti sinne tunnetilojen raskaammalle puolelle. Eli synkkyyteen, ahdistukseen ja yleiseen pahoinvointiin. Antaapa sellaisten ankeuttajien mennä menojaan.

Pakkoluopumiset ovat niitä kaikkein ikävimpiä. Silloin kun ikävä on kovin, ei muuta paljon pysty kuin kärvistelemään. Milloin ikävä helpottaa siinä määrin, että elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta? Riippuu tilanteesta ja siitä, miten pitkään jaksaa roikkua. Onko välttämätöntä edes roikkua? Mitä jos säilöisi ne kauneimmat muistot ja keskittyisi niihin ikävän yllättäessä? Että on saanut ne hetket ylipäätään kokea? Marttyyrit, ikisurijat sekä muut elämäntapasurkuttelijat eivät loppupeleissä vaikuta kovinkaan onnellisilta. Joten miksi lisätä tuskaansa, kun siihen on olemassa varsin pätevä vaihtoehto? (Eli päästää irti.)

Ikävä on loppupeleissä hyvä asia. Se todistaa, että asialla on ollut merkitystä. Jopa suurta merkitystä. Ja se, jos jokin, on ollut arvokasta. Elämistä isolla E:llä. Ikävän tunteeseen yleensä liittyvästä tuskasta ja muusta negatiivisesta voi puolestaan päästää irti ihan hyvillä mielin, omaan tahtiinsa. Ikävää kun ei väkisin voi poistaa, ainakaan millään perustallaajan keinoilla.

Ikävä oikein kunnon piirakkaa…

Se aina välillä iskee; tuhti, mehevä piirakankaipuu. Onneksi tämänmuotoinen ikävä on helposti korjattavissa. Eli ei muuta kuin sopivaa piirakkareseptiä kehiin ja leipomaan!

Tällä kertaa piirakkaa paisteltiin perushyvien makujen siivittämänä. Täytteessä fetaa, tuoretta pinaattia ja kevätsipulia, jotka maistuvat ihanan bataatista makeutta saaneen, rapsakan pohjan parina. Sopii kivasti näin kesän kynnyksellä vaikkapa juhlatarjottavaksi, sillä piirakka maistuu herkulliselle kylmänäkin. Fetapiirakan reseptiin pääset täältä!

Kevät, kyttäämiset ja tulkinnanvaraisuus

riisimuropiirakka valkosuklaa lime täytteellä

Kävinpä tuossa äskettäin taas kyttäilemässä kanssakulkijoita. Koska kevät. Ja se on niin kovin viihdyttävää puuhaa! Laitoin tähän muutamia random-huomioita ylös. Ehkä ne viihdyttävät joitakuita. Tai jopa innostavat tarkkailupuuhiin. (Paitsi te paatuneet naapurikyttääjät; voitte ottaa vähän iisimmin! Teidät on huomattu. Verhonne liikkuvat.)

Kermit on löytänyt vastakappaleen!!! Tässä viittaus aiempaan blogitekstiin, jos ette tiedä, mikä/kuka on Kermit. Aivan mahtava juttu! Kyllä vaan mieltä lämmitti, kun Kermitin rinnalla pinkoi tyyliltään täysin samanlainen ilmestys. Onnea ja menestystä heille, minne ikinä ovatkaan lenkkeilemässä tulevaisuudessaan! Mutta nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen… entäs jos Kermitär olikin Kermitin sukulainen? Se selittäisi synkronoidun liikehdinnän. Voi ei. Siihen päättyi sekin (mielikuvitus)romanssi.

Tämä on sitten viereisestä sovituskopista kuultua (tahallani en kytännyt!). Erittäin kypsään ikään ehtinyt mummu oli sovittelemassa itselleen tamineita. Hän olikin löytänyt itseään miellyttävän kuosin. Mutta mitäs sitten tapahtuikaan? Mummu ei ostanut kyseistä vaatekappaletta, koska (hänen omasta mielestään) läskimakkarat näkyivät ikävästi. Ihan normimitoissa mummu kylläkin oli. Ai kauhistus, miten meidän naisoletettujen eloon on iskostettu kaikenmaailman kauneusihanteita ja muuta hapatusta, jotka vievät elämäniloa ja onnellisuutta täällä tallustelusta. Toivon totisesti, ettei kenenkään tarvitsisi välittää 70+ iässä (tai missään muussakaan iässä) mistään muista makkaroista kuin niistä, jotka kesän tullen grillissä ihanasti tirisevät.

Paappa söi jätskiä samaisen kauppakeskuksen penkillä, vaikka ulkona satoi räntää. Tämähän tarkoittaa, että kesä on aivan pian täällä! Vanhuksia aina kylmää, joten ei paappa olisi syönyt jätskiä, ellei hän olisi kokenut oloaan lämpöiseksi. Jotenkin herkisti nähdä hänet tötterönsä kimpussa. Itseänikin lämmitti. Koskaan ei ole liian vanha jätskille. Edellä mainittu mummukin voisi laittaa mieleiset vaatteet päällensä ja vedellä tötteröä ilman mitään makkaramorkkiksia.

Ja koska on kevät, pakko on kirjoittaa huomio eräästä koiranulkoiluttajasta, kuinkas muutenkaan. Kyseinen henkilö oli pupsiaan ulkoiluttamassa, ja pökälehän sieltä tuli. Mitä tekee ulkoiluttaja? Ei mitään, mitä ulkoilutusvastuullisen henkilön kuuluisi tehdä. Eli pökäle jäi pinnoitetulle, julkiselle kulkuväylälle. Ja ulkoiluttaja sekä pökälemasiina jatkoivat matkaansa. (Ihan vaan joskus käynyt mielessä, että kehittelisi sellaisen torttulingon, joka sinkauttaisi pökäleet niistä vastuussa olevan henkilön niskaan. Kovin pienisieluisia ajatuksia tällaiset.)

Että sellaisia välihuomioita tähän toukokuuhun.

Kevät ja keväinen piirakka

Raikkautta ja keveyttä ovat kevään piirakat yleensä pullollaan. Osittain koskee myös tämänkertaista piirakkaa. Eli keveydestä voidaan esittää eriäviä mielipiteitä, mutta raikkautta kyllä löytyy.

Koska riisimuroista tehdyt kakut ovat pompahtaneet pinnalle, tokihan sellainen piirakka pitää väsätä. Joten tämänkertainen piirakkaresepti on uunivapaa riisimuropiirakka, jonka täytteessä kujeilevat valkosuklaa sekä lime. Kelle kyseiset elementit nappaavat, ottakaahan reseptiikka haltuun täältä!

Motivaationpuute – aina ei irtoo

kevätkäärylepiirakka

Aina ei vaan irtoo. Yleensä maanantaisin. Tai loman jälkeen. Vastustaa niin valtavasti. Kehtuuttaa. Yleisesti ottaen kyrsii. Motivaationpuute vaivannee ajoittain meistä jokaista, mutta miten kadonneen motin voi palauttaa? Voiko sitä palauttaa? Tai kannattaako sitä joissain tapauksissa edes yrittää palauttaa?

Yksi hyvä keino on palauttaa mieleensä ,että miksi onkaan tekemässä sitä mitä tekee. Kun löytää ne juurisyyt joiden vuoksi aikaansa kyseisiin tehtäviin tuhlaa, näkee hieman selvemmin sen perimmäisen tarkoituksen. Klassinen esimerkki lienee maanantaiaamun töihin raahautumisen tuska. Mutta kun sen kääntää ajatuksissaan siten, että löytää ne töissäkäynnin hyvät puolet (kuten mielekkäät ja hyödylliset työtehtävät, kivat kollegat, itsensä ja mahdollisesti myös muiden perheyhteisöönsä kuuluvien jäsenten elättäminen työpanoksellaan), muuttuu askel kohti konttoria paljon keveämmäksi.

Jotkut löytävät apua myös kivoista korulauseista. Motivaatiomentoreita tuntuukin löytyvän pikaisella googeloinnilla ihan kiitettävä määrä, eräät uskottavampia kuin toiset. Bisnestä yhtä kaikki. Eikä siinä mitään, täytyyhän mentorienkin elää. Ja jokaisen oma asia on sekin, millaisesta mentoroinnista kokee hyötyvänsä eniten.

Joskus se moti on kuitenkin kadonnut kuin kuuluisa flatus hiekka-aavikolle, jolloin voi olla syvällisemmän itsetutkiskelun paikka edessä. Että mikä mättää, kun mikään ei tunnu miltään. Tai lääkärikeikka, jos tilanne on päässyt karkaamaan käsistä vaikkapa loppuunpalamisen aiheuttaman masennuksen myötä. Tähän välihuomautus; ennen pohdiskeltiin kumpi tuli ensin, muna vai kana. Nykyaikaan sopinee spekulointi siitä, kumpi tuli ensin, bönäri vai masennus?

Motivaationpuute ei ehkä olekaan niin huono tunne. Se voi parhaassa tapauksessa johdattaa perimmäisten pohdintojen sekä jonkin uuden äärelle, jos siihen osaa suhtautua kehittävästi. Mikä meitä motivoi, siinäpä kysymys. Vastaus löytynee jokaisen oman pään sisältä.

Motivaationpuute johti mutkien suoristamiseen piirakan leivonnassa

Näinpä pääsi eräänä päivänä käymään; teki mieli ihan törkeän paljon kevätkääryleitä. Kasvistäytteisiä sellaisia. No ei kehtuuttanut alkaa näpertelemään. Joten pistin kevätkääryleet piirakaksi.

Lopputulos lähenteli makumaailmaltaan alkuperäisiä herkkuja, vaikkakaan ei se sama asia ollut. Kevätkääryleethän ovat todella kätevää näppisnägiä, mutta piirakan muodossa ajatus katoaa, koska joutuu ruokailuvälineitä ja lautasta käyttämään. Hyvä korvike silti, ja syötyä tuli. Kevätkäärylepiirakka -resepti löytyy täältä.

Ahdistaako sullakin?

rahkapiirakka

Uutisia sodista, onnettomuuksista, ihmisten hirveistä teoista toisilleen, katastrofeista, ylipäätään kaikesta paskasta, mitä tällä pallolla keskenämme touhutaan. Laskin ihan piruuttani erään perinteisen ja luotettavan uutissivuston informaatioannin yhtenä kauniina päivänä (kyllä, päivä itsessään oli kovin kaunis; auringonpaistetta, leppeän lämpöistä kevättuulta ja silleen). Koko uutisvirrasta löytyi kolme (!!!) selkeästi positiiviseksi luokiteltua uutista. Lievästi järkytyin. Ei ihme, jos ahdistaa. Ahdistaako sullakin? Huom! Urheilu-uutiset olivat poissuljettuna tästä tutkimuksesta, sillä ne ovat… urheilua.

Pakko on ihmetellä, mihin kaikki hyvä ja kaunis on kadonnut tästä maailmasta? Vai onko se niin hyvin piilotettuna, ettemme osaa sitä nähdä kaiken schaissen keskeltä? Suurin syy lienee se, että ahdistuneisuus myy paremmin kuin kiva ja hyvä. Koska ihmisen aivot on ohjelmoitu uhkien tunnistamiseen ja niihin reagoimiseen (lue lisää vaikka Buddhan aivot -opuksesta, joka sopii kaikessa ymmärrettävyydessään maallikollekin. Suurimmaksi osaksi ainakin, jos skippaa ne korkealentoisimmat neurojärjestelmäjargonit). Siksi siis joka tuutista meille työnnetään inhottavuuksia.

Toki täytyy tunnustaa, että on hyvä, että epäkohdat tuodaan esille. Olisi todella karu tilanne, jos meidät pidettäisiin täysin uutispimennossa, ja olisimme autuaan tietämättömiä kaikista vääryyksistä, mitä ympärillämme tapahtuu. Päätään ei ole kovin hyödyllistä työntää p…uskaan, vaikkakin se tuntuisi välillä niin kovin armolliselta vaihtoehdolta.

Rajansa silti kaikella. Ei ole syytä ahdistaa itseään yhtään enempää, minkä sietokyky sallii. Joinakin päivinä voi vallan mainiosti pistää älylaitteet narikkaan ja katsoa lähelle. Mennä luontoon, keskittyä siihen, mikä tässä hetkessä on juuri nyt kohdallaan. Nähdä se kaunis ja hyvä, mitä on. Olla läsnä. Itselle ja läheisille. Sekä muille kanssakulkijoille. Ja jättää vaikka tallaamatta muutaman muurahaisen päälle.

Ahdistaako? Tee piirakka!

Eikä mikä tahansa piirakka, vaan kevään ja pääsiäisen pettämätön klassikko, eli rahkapiirakka! Tämä piirakka raikastettiin sitruunalla, ja täytteeksi sujautettiin appelsiiniviipaleita (oikotie onneen löytyi valmiiksi kalvottomiksi viipaloidusta säilykekamasta).

Resepti on helppo, ja piirakan voi tehdä hyvissä ajoin valmiiksi, sillä se vain paranee ajan myötä. Keitä kuppi kuumaa kaveriksi, niin elämä hymyilee edes hetkisen ajan. Raikas rahkapiirakka –reseptiin pääsee tästä.

Kulahtaneita fraaseja ja lentäviä lauseita

hallapiirakka

Näitähän riittää. Jokaiselle tuttuakin tutumpia kulahtaneita fraaseja voi bongata sieltä ja täältä, joka päivä. Monilla näistä on juuret aikojen takana. Ehkä olisi syytä heittää jokunen ilmaisu romukoppaankin, muiden aikansa eläneiden sanontojen seuraksi? Kuka kaipaa enää lisä-ankeutusta kaiken maailmassa tapahtuvan negatiivisuuden keskellä?

Varsinkin ne kovin tutut, suomalaiseen melankoliaan liitettävät käyttöfraasit tuntuvat nykyään keksintä-aikaansa huomattavasti tunkkaisemmilta. Kuten klassikko itku pitkästä ilosta. Niin, tokihan se on parempi olla iloitsematta kokonaan, kuin nauttia edes hetkisen onnistumisesta ja hyvästä fiiliksestä. Tai parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Ettei vaan vahingossakaan tulisi yritettyä jotain vähän enempää. Ettei vaan sitten pety. Tätä komppaa kivasti pitämällä kynttiläänsä vakan alla.

Löytyy sinne surun musertamille sieluille omat ”lohtua” tuovat viritelmänsä. Se mikä ei tapa, vahvistaa. Ehkä en moista menisi tokaisemaan vaikkapa läheisensä juuri menettäneelle. Ja jos on duuni – ja sitä myöten koko elanto – lähtenyt alta, kyllä se elämä kantaa. Jep. Haluaisitko itse kuulla kyseisiä kannustuksen sanoja?

Helppo nakki. Onko tosiaan? Melkoinen valmistusprosessi on tuo nakin muodostus, alkaen pääasiallisen raaka-aineen kasvattamisesta. Ehkä tähän liittyy vähän ironiaakin, jos oikein osaa makustella. (Tähän vielä pieni välihuomautus, että mieluummin ottaisin sen nakin sijasta palan kakkua. Nakit eivät ole uponneet lapsuusvuosien jälkeen.)

Vieläkös niitä muita kökköjä lausahduksia tulee mieleen… Niin joo aivan, mites tämä ollaan ihmisiksi? Nykypäivänä olisi hyvä esittää muutama tarkentava kysymys, kuten keitä ihmisiä mahdat tarkoittaa? Sotakaheleita itsevaltiaita ja heidän kannattajiaan? Rauhanomaisia kansoja? Heitä, jotka jotenkin poikkeavat valtavirrasta? Koomapotilaita kenties? Kylläpäkyllä, ollaan vaan.

Koitin ihan oikeasti (useana päivänä jopa) miettiä, että onko meillä yhtään kannustukseen taipuvaista sanontaa. En keksinyt ensimmäistäkään. Kuulisin erittäin mielelläni, jos joku sellaisen jostain onnistuu bongaamaan. Voi toki keksiä omasta päästäänkin. Jospa siitä tulisi uuden, positiivisemman, fraasikauden alku?

Fraaseja tämäkin; piirakkaa poskeen

Tarkemmin ajatellen se taisikin olla banaania poskeen… no mutta oli miten oli, piirakkana tällä kertaa kasvispainotteinen hallapiirakka! Makumaailmassa vivahtaa Aasia, sillä piirakka on saanut lämmintä mausteisuutta jeerasta ja inkivääristä, pehmeyttä kookoskermasta.

Miksi se sitten on nimetty hallapiirakaksi? Koska käytin kotosuomessamme valmistettua hallajuustoa. Toimii todella hyvin, piirakkaa ei jäänyt murustakaan jäljelle. Suosittelen testaamaan, resepti täällä.

Elämän tarkoitus

mustikkapiirakka

Eipä sitten sen helpompia mietteitä tällä kertaa, kuin elämän tarkoitus. Sitähän jo ne antiikin aikaiset filosofitkin ovat kovasti pohtineet (tai voi olla, että pohtivat jotain muuta. Enpä ole heidän kanssaan keskustellut aiheesta). Että miksi täällä loppupeleissä ollaan, ja mitä virkaa meillä on koko maapallon ekosysteemissä. Vai onko meillä mitään tarkoitusta?

Pohdiskeluun voisi ottaa jonkin näkökulman, minkä mukaan edetä. Ja siitä sitten siirtyä seuraavaan, ja sitä seuraavaan. Ja sitten katsoa, että miten sekaisin niissä mietteissään on, ja saako niistä mitään järkeenkäypää oivallusta. Tai miten ristiriidassa näkökulmaliitteiset hajatelmat lienevätkään keskenään.

Yksilötasolla voisi ajatella, että mikä saa sen oman elämän tuntumaan merkitykselliseltä. Huonompi homma, jos sattuu saamaan merkitystä yleisesti vaikeasti hyväksyttävistä asioista. Voi olla ikävämpi toteuttaa vaikka eksentristä diktatuuria, jos kovasti pistetään vastaan julkisen vallan taholta. Ei liene sadisteilla helppoa toteuttaa omaa tarkoitustaan. Jossain päin palloa – viime aikoina melko lähellä näitä meidän kulmiamme – ovat onnistuneet hankaluuksista huolimatta.

Yhteisötason elämän tarkoitusta etsiessä taas saattaa vastustaa soraäänet, jotka eivät haluakaan taipua kollektivisiin tapoihin. Ihan ymmärrettävää, jos sattuu kuulumaan vaikka johonkin tiettyjä ryhmiä alistavaan uskonlahkoon. Se voi luoda jonkinasteista kitkaa, jos joku on se kaikkitietävä päällepäsmäri tahtipuikkoa viuhuttelemassa.

Globaalille tasolle voisi olla kätevin keksiä tarkoitusta. Kuten se, että säilytetään omalta osaltamme käytössämme oleva planeetta ja sen muut asukkaat (eli kasvit, puut, eläimet, eliöt, öhkömönkiäiset) hengissä. Valitettavasti ei trendaa tämä katsantokanta tällä hetkellä. Kenties sitten, kun on jo liian myöhäistä. Eihän ihminen yleensä havahdu vasta kun köntsät ovat housussa. Auttaisikohan planeetan käyttökielto?

Tuhoava, eheyttävä, ylläpitävä – vaiko yhdentekevä; mikä tarkoitusperä on elämässäsi päällimmäisenä?

Elämän tarkoitus: mustikkapiirakka

Kyllä. Se on Piirakkapäivän tarkoitus. Leipoa piirakkaa. Nauttia prosessista ja tuotoksesta. Keskittyä hetkeen. Koska ei meillä loppupeleissä muutakaan ole kuin se hetki.

Joten tässä reseptit kaikkien aikojen Suomiklassikoihin; mamman marjapiirakka ja perinteistäkin perinteisempi mustikkapiirakka (ei se pullapohjainen, ei huvittanut leipoa pullaa näin laskiaisen jälkimainingeissa). Nappaa reseptit talteen ja hyödynnä ensi kesänä mustikkakauden käynnistyessä. Voi toki tehdä pakastemustikoistakin, muttei ole sama asia kuin vastapoimitut, syvänsiniset vitamiinipommit, joita metsämme meille lahjoittavat. Molemmat reseptit löytyvät saman linkin takaa, täältä näin!