Normaali?

juustoinen kesäkurpitsapiiras

Jossakin vaiheessa jotkin sanat alkavat tökkiä pahemmin kuin purkillinen etikkasäilöttyjä kurkkupötkäleitä (tai muita vastaavia tuotteita, henkilökohtaisten yököttelyjen mukaan). Viime aikoina olen ottanut silmätikukseni ilmaisumuodon ”normaali”. Voisiko joku kielitieteellisesti valveutunut henkilö määritellä, mitä kyseinen sana pohjimmiltaan tarkoittaa? (Ei sitä matemaattista selitystä, kiitos, sillä nyt puhutaan ihan arkielämästä eikä geometriasta. Myös lainsäädännölliset normit ovat asia erikseen, eipä hämmennellä niitäkään tähän.)

On normaali olotila, normaali päivä, normaali ihminen, surullisen kuuluisa uusi normaali, ja niin edelleen. Mutta mikä tekee mistään normaalia? Kun se normaali tuppaa tarkoittamaan yhdelle toista ja toiselle yhtätoista. Kaikki on jatkuvassa muutoksessa asenteista alkaen, joten eikö tuo normaalin määrittely ole täysin tyhjänpäiväistä luokittelua jäykkääkin jäykempiin, täysin mielivaltaisiin lokeroihin?

Ja sitten niihin valitettavan pinnallisiin normaaleihin asioihin. Miksi vertaamme itseämme kuvitteelliseen standardi-ihmiseen, jos sellaista ei ole olemassakaan? Kyberavaruuteen muokatut kuvanvääristymät aiheuttavat täysin kieroutuneita fantasioita ”normaalista”. Kiinnostavaa olisi, jos joku it-guru yhdistäisi kaikkien maailman kansojen ”normaalin ihmisen” kuvan. Mielellään ilman filttereitä ja kuvankäsittelyä. Miltähän kyseinen henkilöitymä mahtaisi näyttää, ja moniko siihen lopputulokseen pyrkisi itseään muokkaamaan?

Mites sitten normaalin mielentilan määrittely? Kun kenenkään mieleen ei ole olemassa kaiken kattavaa VIP-passia, onko oikein luokitella joku esimerkiksi – ja äärimmäisen epäkorrektisti ilmaisten – hulluksi? Kuka tässä tietoisuudessa elävä voi muka nostaa itsensä sellaiselle jalustalle, että pystyy tuollaisia diagnooseja toisesta kanssakulkijasta heittämään? Millä mittapuulla normaalimääritteinen ajatuksenjuoksu selvitetään? Jollain rasti ruutuun -kyselylomakkeella, joka täytetään lonkalta viidessä minuutissa? Ja jos kaikki, edellämainitun yhdenmukaistamisen seurauksena, ajattelisivat lopulta saman kaavan mukaan… no, jokainen arvannee lopputuloksen.

Kuka ylipäätään on normaali millään asteikolla? Annettaisiinko ihmisten olla epänormaalin normaaleja oman mittapuunsa mukaisesti, ilman järjettömiä muokkaamisia tai muokkaamattomuuksia? Aihetta sivuten suosittelen erittäin lämpimästi lukaisemaan Caroline Criado Perezin Näkymättömät naiset -kirjan (ja vieläkin parempi, jos sisäistää lukemansa). Toivottavasti se herättää ajatuksia ”normaalista”.

Normaali piirakka?

Tiedä häntä. Nyt on tunteet pinnassa, joten tarvitaan jotain normaalia parempaa mättöä. Kotimaista kesäkurpitsaa on kuluneena sesonkina ollut tarjolla tavallista enemmän, sitä siis. Ja koska kesäkurpitsa rakastaa pestoa, niin toki, mukaan vaan. Ja juoksevaa juustoa tuomaan sitä mättöisyyttä.

Joten juustoinen kesäkurpitsapiiras. On herkullista, on mättöä. Kokeilkaa ja olkaa omia itsejänne. Kellään ei ole oikeutta vaatia enempää.

Luottamus ja sen lieveilmiöt

Pellillinen marjapiirakkaa

Luottamus on jännä ilmiö. Sitä joko on tai sitten ei. Tai, no, voihan myös luottaa ihan vain pikkuisen. Siten, ettei orastavaa luottoitiötä vielä lasketa vankan luoton kehään, mutta potentiaali on kuitenkin olemassa. (Ihan selvyyden vuoksi, nyt ei puhuta pikavipeistä tai pankkilaitosten myöntämistä lainoista. Pidetään sellaiset luotot erillään tästä.) Mistä se luottamus sitten rakentuu, ja kuinka saavutetaan tila, jossa voi uskoa vaikkapa elämänsä tärkeimmän asian jonkun hellään huomaan?

Luottamus on ikään kuin arvokas lahja, jota ei kannata käyttää väärin. Ei kai kukaan aaltomaljakkoakaan käyttäisi vessaharjatelineenä? Paitsi että ehkä jotkut käyttävätkin. Enemmistö väestöstä tuskin kuitenkaan. Mutta se nyt ei kuulu tähän aiheeseen.

Lyhyesti sanoen, luottamus rakennetaan yhteisiä arvoja noudattavilla teoilla. Sanat ovat lopulta vain helinää todellisten luottamusten osoitusten rinnalla. Tärkeitä toki nekin, varsinkin kun toimii sanomansa mukaisesti. Silloin ollaan jo loikattu pitkälle kohti luottamuskehän ydintä. Ja muistaa vielä sen, että kyseessä on kestävyyslaji; ei auta loikkia mihin sattuu, vaan pitää katseen tiukasti siellä sisärenkaassa. Niin ei tule niitä sivuaskelia, jotka horjuttelevat aikaansaatuja saavutuksia.

Vaikein lienee tilanne, kun luottamus on mennyttä. Kokonaan. Täysin kaputt. End of story. Onko mitään mahdollisuutta saada sitä takaisin? Veikkaisin, että täysimääräisenä sen uudelleen saavuttaminen on samanlainen ponnistus kuin Everestin valloitus; moni jää ykkösleiriin, toiset uupuvat matkan varrelle, ja vain harva pääsee liputtamaan huipun. Kannattanee hoitaa asiansa luottamuksen saralla siten, ettei tarvitse erinäisiä kiipeilyvälineitä edes hankkia.

Luottamus on kaikkien osapuolten harteilla. Kun saavutetaan optimaalinen luottamustila, on helppo olla. Voi luottaa siihen, että kaikki tekevät parhaansa ja tanssahtelevat yhteisten sävelten tahdissa. Se, jos jokin, on tuottavaa, tehokasta ja kaikkien asianomaisten etujen mukaista. Genrellä ei niin väliä, konsepti toimii kotona, koulussa, työpaikalla, harrastuksissa ynnä muissa paikoissa missä ihmisolennot ylipäätään elämäänsä viettävät.

Lopuksi vielä sellainen vinkki-vitonen, että jos nyt johonkin kannattaa luottaa, niin vaatteiden pesuohjeisiin. Etenkin villasta valmistettujen vaatekappaleiden pesuohjeisiin. Jos et luota, niin lopputuloksena on nukelle sopivia, erittäinkin söpöjä artikkeleita. Terveisin nimim. ”Kultsi, kutistin villapaidan. Ja villasukat”.

Luottamus ja ne parhaat reseptit

Eli luottoreseptit! Ne, joihin turvaudutaan säännöllisin väliajoin. Niihin, jotka ovat kirjoitettuna kaikista nuhjuisimmille ja läiskiä täynnä oleville paperilapuille, jotka ovat kellastuneet melkein tunnistamattomiksi (tämä siis aikana ennen internetin ihmeellisiä ja runsaudensarvimaisia reseptipankkeja). Reseptit, jotka tuovat mieleen ihania muistoja ja saavat elämän paremmaksi, oli tilanne mikä hyvänsä.

Eräs tällainen resepti on äidiltäni nyysitty piimäpiirakka. Paitsi etten pöllinyt sitä, vaan kysyin luvan julkaisulle. Eikä se muutenkaan ole mikään valtiosalaisuus, sillä mutsi oli saanut kyseisen reseptin omalta äidiltään, joka puolestaan oli löytänyt sen jostain lehdestä vuonna sirppi ja vasara.

Tätä piirakkaa tehdään kerralla vähintään pellillinen, koska vähempi ei vaan riitä. On se niin hyvää! Ja mikä parasta, varioitavissa minkä makuisten makeiden lisukkeiden kanssa tahansa. Toimii sellaisenaankin.

Marjat ovat mielestäni tämän piirakan nyrkki silmässä. Vadelmat, mustikat, ihan mitkä vitamiiniTNT:t hyvänsä, tuoreet tai pakasteet, kaikki käy. Tähän malliversioon laitoin vattuja. Pellillinen marjapiirakkaa, vassokuu, reseptiin pääsee täältä.

Mielen löytötavaratoimisto

Salaattipiirakka lohella ja tsatsikilla, lasilautasen päällä

Mitä kaikkea sieltä oman pään sisältä löytyykään, kun oikein innostuu tutkimaan? Uskaltaako katsoa sielunsa syövereihin ja nähdä aidosti, mitä se on imenyt itseensä, kätkenyt vuosien varrella? (Nyt alkaa mennä jo niin runolliseksi, että varmaan jokin kaunosieluinen teos on tullut hotkaistua ihan huomaamatta.) Ihmisen mieli on kuin aarrearkku, jonka rikkaudet odottavat löytäjäänsä. Vähän niin kuin Forrest Gumpin suklaarasia. Tai oikein kunnon vanhan ajan löytötavaratoimisto ajan patinoimassa puukorttelissa.

Monet täysin alitajunnan virtaan ajelehtineet, kauan sitten tapahtuneet muistelot voivat pintaan noustessaan toimia melkoisina katalyytteinä. Niistä voi saada ihan uutta potkua päivään, ja mahtavia ideoita työhön. Tai sitten ne voivat aiheuttaa megaluokan tunnemylläkän, hyvässä tai pahassa. Kumpi sitten tarttuukaan koukkuun, timantti vai auringossa lämmennyt torttu, jää nähtäväksi ja mielen päätettäväksi.

Vaatii rohkeutta kohdata ne kaikki tomumajan pimeimmissä nurkissa majailevat mörököllinsä, mutta sekin tehtävä on jossain vaiheessa hoidettava – eivät ne sieltä itsestäänkään pois luiki. Jos niille ei anna häätöilmoitusta, on niiden kanssa ainakin opittava elämään. Voihan niihin suhtautua kuin ei-niin-miellyttäviin naapureihinsa (kenellä sellaisia sattuu olemaan, ei mulla tietenkään), eli välinpitämättömyydellä. Että ”sielläpähän asustelevat, eipä juurikaan kiinnosta”. Niin pitkään, kunhan eivät tule nurkille kuseksimaan.

Tähän vielä yksi miete (hieman aihetta liipaten). Googlen kyttääjät (eli algoritmit) koettavat kovasti päästä päittemme sisuksiin, mutteivät läheskään aina osu maaliinsa. Tästä esimerkkinä facebookin ryhmätarjonta: pupuja sen perusteella, että lähettelin whatsappilla ylisöpöjä pupugiffejä eräälle kanifanille. Voin kertoa, että itseäni puput innostavat eniten lautasella, hyvin maustettuina. Tai ei siis mitkään lemmikkipupelot, enhän minä nyt niitä söisi (ellei olisi aivan pakko), vaan sanotaanko nyt että eräs sellainen ilmeisesti ikuisesti elävä jättirusakko, joka kerran söi juuria myöten omenapuut pihalta. Kosto elää kyseistä yksilöä kohtaan.

Ylipäätään on hyvä ajoittain käväistä siellä ikiomalla löytötavaratoimistollaan. Tietoisesti tai tiedostamatta, vaikka riippumatossa lojuen. Kunhan nyt vaan avaa sen jäykkääkin jäykemmän oven ja kurkistaa sisään.

Löytötavaratoimisto resepteille

Mieli on kovasti tehnyt kokeilla salaattipiirakkaa, ja vihdoinkin koitti sen aika! Ei mikään uusi innovaatio, sillä näitä on pyörinyt siellä sun täällä jo ties kuinka monen vuoden ajan. Koska kesä ja helteet, on raikas ja kevyt, mutta kuitenkin ravitsevan runsas piirakka paikallaan.

Tähän piirakkaan tulee siis kuiturikas pohja, jonka päälle rouskuvaa salaattia, makeita kirsikkatomaatteja sekä auringon hellimiä paprikoita. Salaatin päälle laitetaan mehevä ja erittäin koukuttava annos tsatsikia. Komeuden kruunaa suussa sulava liekkilohi (jonka voi toki korvata muullakin kalalla). Törkeämmän puoleisen hyvää, resepti löytyy täältä!

Yllätyksiä ja yllättäviä tilanteita

gluteeniton raparperipiirakka

Yksi elämän rikastuttavimmista hetkistä on se, että sinut yllätetään. Mielellään positiivisella tavalla tietenkin. Yllätyksiä ja yllättäviä tilanteita sattuu varmasti jokaiselle jossakin vaiheessa. Tai sitten viettää poikkeuksellisen ennalta arvattavaa elämää. Eikä siinäkään mitään väärää tietenkään ole, monet pitävät tutuista rutiineista. Murmelinpäivistä.

Parhaita ylläreitä ovat olleet ne (valitettavan) harvinaiset tapaukset, kun on voittanut jossakin arvonnassa. Etenkin, kun sen osallistumisensa on täysin unohtanut. Sitten yht’äkkiä postilaatikkoon onkin ilmestynyt paketti, josta paljastuu, sanotaanko nyt että vaikka pipo (joka sieltä oikeastikin viime keväänä löytyi), niin jopas yllätti ja päätä lämmitti! Kivoja piristyksiä päivään tuommoiset yllätykset.

Kivaa on myös yllättää toisia ihmisiä. Vaikka yllärikepposet ovatkin yleensä hauskoja (tekijälleen), voisi kuitenkin olla kannustettavampaa yllättää avuliaisuuden ja pyyteettömyyden kautta. Pienetkin teot saavat aikaan suuren vaikutuksen osuessaan kohdalleen. Ne voivat jopa pelastaa jonkun päivän. Bonarina tähän vielä se, että tekee pyyteettömästi JA anonyymisti. Miten jännää onkaan saavan osapuolen mietiskellä, kuka kumma oli niin ihana, että pääsi yllättämään. Ja itse voi hykerrellä (salassa), että hehheh, no etpäs tiedä. Antaa hyvän kiertää!

Yllättävää voi olla sekin, että yllättää itsensä. Mutta onko tässä tapauksessa kyse vain siitä, että oma itseluottamus on ollut pohjamudissa? Jos ei ole lähtökohtaisestikaan uskonut omiin kykyihinsä, tuntuuko onnistuminen jossakin asiassa vain pelkälle onnenkantamoiselle? ”Enhän minä nyt oikeasti tätä hommaa handlaa, tuurilla vaan onnistuin tässä?” Jos näin on, niin kannattaa varmaan mennä syvemmälle itseensä ja tutkia, mistä moiset ajatukset johtuvat. Voi vaikka yllättyä.

Ketkä sitten ovat parhaimmistoa yllättämisessä? Tietenkin juniorisukupolvi! Voin vannoa, että kuka ikinä lasten kanssa aikaa viettääkään, tulee yllättymään tavalla tai toisella. Mahtavia tyyppejä, yllättäjien eliittijoukkoa.

Yllätyksiä piirakkaleivonnassa (ainakin joiltain osin)

Tässä nyt ei ole mitään yllättävää, että alkukeväällä/-kesästä tehdään raparperipiirakkaa. Mutta se voi hieman yllättää, että kyseisen piirakan voi tehdä ilman lisättyä sokeria (sitä valkoista sellaista), ja saada sen silti maistumaan hyvältä. Ei siis tarvitse tämän piirakkareseptin kanssa pelätä, että naama olisi kuin sitruunan nielleellä.

Ehkä tuli itsellekin yllärinä, että reseptistä kehkeytyi toimivaakin toimivampi. Tai toisaalta, mitäs yllättävää siinä nyt oli. Muokkasin aiempaa viritelmää, joka jo oli erittäinkin käyttökelpoinen.

Aion todellakin ottaa tämän ohjeen vakikäyttöön, ja kunhan mustikkakausi käynnistyy, tätä variaatiota kokeilen heti ensimmäisellä sadolla. Testatkaa tekin, millä marjoilla tahansa! Gluteenittoman, ilman lisättyä sokeria valmistetun raparperipiirakan ohjeistus löytyy täältä.

Inhimillisyyden raja-arvot

Thaimaalainen nuudelipiirakka

Pieni ilmoitusluontoinen asia tähän alkuun; tämänkertaiset hajatelmat (a.k.a inhimillisyyden raja-arvot) saivat inspiraatiota Esa Saarisen ajatuksista. Joten sisältää muutamia tunnettuja ”Saarismeja”. Kyseiset lainaukset on kursivoitu, koska kunnia kelle se kuuluu!

Kuuntelin tuossa keväällä Esa Saarisen Filosofia ja Systeemiajattelu -luentosarjan, ihan vain omaksi ilokseni ja kankean ajattelun notkistamiseksi. Suosittelen kyseistä Aalto-yliopiston mahdollistamaa spektaakkelia vahvasti, mikäli kokee tarvetta pöläytellä suorituskeskeisiä ajattelutapojaan. Hän oli myös mitä mainiointa leivontaseuraa, tuli monet piirakat väännettyä kuunnellen E. Saarista.

Herra Saarinen kävi monesti luentosarjan aikana kyynelrajalla, ja tämä pisti sitten mietiskelemään, mitä ne muut inhimillisyyden raja-arvot voisivatkaan olla. Tässä muutama, mitä nyt sattui mieleen pälkähtämään;

Hellyysraja. Ajattele sitä suloisimmista suloisinta eläinvauvaa, jonka olet nähnyt, ehkä jopa päässyt paijaamaan. Millaisen tunnelatauksen herättääkään, kun katsoo melko avuttoman olennon pieniin, toiveikkaisiin silmiin. Sydän on pakahtua ja puristua onnesta, kun näkee kyseisen luontokappaleen uinuvan viatonta unta. Voisi pysähtyä tuohon hetkeen ja menettää ajantajun. Silloin ollaan hellyysrajoilla.

Tuskastusraja. Miksi tämä homma ei nyt vaan suju??? Hakataan päätä seinään, muttei silti päästä puusta pitkälle. Turhautuminen on käsinkosketeltavaa, lisäksi saatetaan hieroa päänahkaa toivoen, että aivosolut alkaisivat toimimaan. Mutta eipä auttanut sekään. Argh.

Ärsytysraja. Veikkaan (tosin ilman tieteellistä tutkimusta tukenani, mutta uskoisin silti olevani oikeassa), että suurin osa ihmisistä tunnistaa tämän raja-arvon. Liikenteestä sen löytää helposti, tai vaikka työpaikalta, tai nälkäisenä… On kuin joku tökkisi aivoaluetta, missä kyseinen tunnereaktio sijaitsee, terävällä kepillä. Kenties silmäkulman hermo alkaa nykiä, mutta ainakin ärräpäät jo lentelevät aivoissa valtoimenaan. Näkyy punaista. Rajoilla ollaan, kohta räjähtää!

Nolotusraja. Ai että sitä tunnetta, kun juuri huomaa itsekin, että mitä tulikaan tehtyä; kihelmöintiä hiustuppien juuressa ja poskien punoitusta, huh huh, soijaakin pukkaa kainalokarvojen lomasta (mikäli unohtui sheivata/ei kuulu repertuaariin). Sitten hetkellisesti miettii, että oliko se nyt niin noloa kuitenkaan – kunnes vilkaisee vaivihkaa kanssakulkijoiden ilmeitä, ja tajuaa, että kyllä! Oli se. No, se raja tuli rikottua. Vain pieni pintapuute tämäkin.

E. Saarisen mummiteesit ja muumifilosofiat olivat aivan huippuja. Sinänsä harmillista, että hän eläköityi; olisin niin mielelläni kuullut, millaisen filosofian hän saisi aikaan Temppareista. Siinä olisi voinut olla ihan uudenlaista ajattelun ajattelemisen briljanssia. Ajatuksella.

Inhimillistä kaipuuta kauas, piirakkaa pahimpaan tuskaan

Ei tietenkään kaikkien mieli halaja kaukomaille, monien töpöjaloille kotoinen muumilaakso riittää, ja se on hyvä asia. Makumatkailla voi ihan kotonakin. Inhimillisyyden raja-arvot mielessä, koronarajoitteet huomioiden vaeltelin (pääni sisällä) tällä kertaa hiekkarannalla palmujen katveessa, turkoosin veden äärellä, leppeän tuulen helliessä hipiää, eksoottisten tuoksujen ympäröimänä, kohti kauan kaivattuja makuelämyksiä.

Joten Thaimaalainen nuudelipiirakka! Antaa siis kielen viedä mielen mennessään kaukaisuuteen, nauttimaan kyseisen kohteen aromeista ja tervetulleesta vaihtelusta ruokapöytään. Aroi, khop khun khaa!

Innostusta ilmassa

Sokeriton, gluteeniton, kananmunaton marjapiirakka

Kutkuttaa vatsanpohjassa, kupliva tunne rinnassa (tai niissä kaikissa, jos sattuu omistamaan useampia kappaleita); kaikki on mahdollista. Joskus se vain valtaa mielen ja siirtyy kihelmöimään pitkin kroppaa, vähän kuin vetäisi kynsillä liitutaulua. Eli nyt on selvästikin innostusta ilmassa!

Kun inspiraatio iskee, on tartuttava samoin tein toimeen. Ja kun se iskee kunnolla, täräyttäen kaikki muut puuhat ja ajatukset tieltään, niin silloin tietää että ollaan uuden jännän äärellä. Ihan sama, mistä lähteestä se on saanut alkunsa – töistä, kirjasta, laulusta, leipomuksesta – pääasia, että kumpuaa ja päräyttelee kalkkeutuneita aivoyhteyksiä uusiin sfääreihin.

Esimerkkinä voin kertoa, että jokunen aika sitten olin pähkinöinä ITB Berliinistä. En tietenkään päässyt livenä paikan päälle, mutta virtuaaliversiokin vei mukavasti mennessään. Kuin paraskin sarjamaratoonari pompin Key Notesta ja paneelikeskustelusta toiseen, kirsikkana Paul van Dyken livekeikka. Olin aivan fiiliksissä.

Aurinko on kesän kynnyksellä se energisoiva elementti, joka aktivoi nauttimaan innostuneesta olotilasta etenkin ulkosalla. Kaikki ne tuoksut ja värit, jotka luonto on saanut heräteltyä eloon, toimivat katalyyttinä inspiraatiolle. Pois turha tummuus, nyt on aika ottaa ilo irti ja innostua!

Innostusta ilmassa myös piirakan muodossa

Tässä nyt vielä vietellään sitä lisäämättömän sokerittomuuden teemakuukautta, joten herkkua on luvassa hieman terveellisemmällä kaavalla. Tumma kaakao, jossa ei ole lisättyä sokeria, on varsin luvallinen herkku (ihan oikeasti on, lue tämä puolustuspuhe, jos et usko), joten sitä tällä kertaa. Makeus piirakkaan tulee tuoreista taateleista.

Pohjan vahvat maut tarvitsevat ryhdikkään täytteen. Nyt on viimeinen hetki kaivella pakastimen pohjia, ennen kuin uusi marjakausi tärähtää käyntiin. Löysin mansikoita. Yhdistin siihen maustamatonta kermarahkaa, jonka maustoin vaniljalla. Toimii. Syntyi taatelinen mansikkapiiras, resepti täällä.

Sitten kävi vielä sellainen ihan perus, että onnistuin unohtamaan sen piirakan uuniin hieman liian pitkäksi aikaa. Kiitos multipaskaus. Lopputulos lienee arvattavissa. Joten ärsytyksen saattelemana veivasin vielä toisen version, ja onni onnettomuudessa, siitä tuli sellainen herkku, että kelpasi jopa kriittisimmille sokeriaddikteille! Kaiken kukkuraksi se on gluteeniton ja kanamunaton, resepti löytyy samasta osoitteesta kuin poltetun yksilön ohje.

Tarkkailutoimenpiteitä (vaiko sittenkin kyttäämistä?)

vegaaninen hummuspiirakka

Mentaalikeisseillä on huvinsa, ja edullisia sekä koronarajoitusten rajoissa mahdollistuvia itsensä viihdyttämisen keinoja löytyy useita, kunhan vain osaa käyttää mielikuvitustaan. Olen aina pitänyt ihmisten tarkkailua – eli kyttäämistä, jos sen niin tahtoo ilmaista – erittäin mielenkiintoisen puuhana. Aiemmin harrastin tarkkailutoimenpiteitä silloin tällöin kahvilassa istuen ja ohikulkijoita lasin läpi seuraten. Nyt laajensin reviiriä, ja ryhdyin tutkiskelemaan ihmisten lenkkeilytyylejä. Tässä TOP 3, jotka olen bongannut:

Kolmossijalle pääsee Hipsuttelija. Hipsuttelija on äärimmäisen elegantti pistäessään tossua toisen eteen. Hänen jalkansa liikkuvat tasaisen synkronoidusti, ikäänkuin liukuen pitkin maanpintaa. Ei turhia liikkeitä, kädetkin myötäilevät vartalon liikkeitä täydellisessä harmoniassa. Hypnoottista seurattavaa. Tässä viehättävässä tyylissä on sekin etu, että matka taittuu tasaisen varmasti. Sprintteriä Hipsuttelijasta ei koskaan tule, mutta maratoonariksi on ainesta!

Hopeasija kuuluu Tuplaajalle. Tuplaaja on kahden kaverilenkkeilijän muodostama tiimi, joka onnistuu kestämään omalla puolellaan kulkuväylää, häiritsemättä vastaantulevaa liikennettä. Kuitenkin Tuplaaja pystyy, tiiviistä kaveriläheisyydestään huolimatta, olemaan tönimättä tai kamppaamatta vierustoveriaan. Tämä vaatii todellista taitoa, sillä eiväthän kaikki huippujuoksijatkaan osaa toimia yhtä kunnioittavasti toisiaan kohtaan (tosin heillä kyse on kilpailusta, joten ei ehkä verrattavissa Tuplaajiin). Bonarit vielä siitä, että Tuplaaja pystyy juttelemaan juoksentelukollegansa kanssa saamatta happivajetta. Jos pysyisi Tuplaajan vauhdissa, voisi kuulla hyvinkin makoisia keskusteluja.

Ykköspalli kuuluu ehdottomasti ja ilman minkäänlaisia epäilyksiä Kermitille (kyllä; nimeäminen on tapahtunut erään vihreän tuttumme mukaan)! Tämän tyylin edustajia ei yleensä näe, Kermit on harvinainen helmi lenkkeilijöiden sankassa sakissa. Lajityypin edustaja saa kaiken huomion omintakeisella tyylillään; jalat vispaavat niin etu- kuin sivusuunnassa, ja on maagista, miten Kermit edes pääsee etenemään. Vielä häkellyttävämpää on se vauhti, millä Kermit ponkoilee eteenpäin; Hipsuttelija jää auttamatta jälkeen, ja tiukkaa tekee Tuplaajallekin kestää vauhdissa mukana. Kirsikkana kakun päällä ovat Kermitin käsienergiat; ne vemputtavat letkeän rytmikkäästi kasimuodostelmassa, aivan kuin olisivat irtoamassa sijoiltaan. Kerrassaan valloittavan valovoimainen ilmestys. Yksinkertaisesti ilmaistuna, Kermitin kohtaaminen tekee iloiseksi ja saa väkisinkin jopa sen kaikkein mutruisimman suun virneeseen. Ultimateparhautta.

Tulevia tarkkailutoimenpiteitä odotellessa. Lenkkipolulla tavataan.

Piirakkaa lenkkeilijän tarpeisiin, ihan kaikille tyyleille

Lenkkeilijät ansaitsevat piirakkansa. Sen on oltava riittävän ravitsevaa, mutta kuitenkin terveellistä. Laitetaan siis kuidut, proteiinit, hivenaineet, vitamiinit ynnä muut tarpeellisuudet maistuvaan pakettiin. Kehonsa vaalijat osannevat arvostaa tässä piirakassa myös sitä, että se on täysin kasvipohjainen. Sopii siis monille.

No mikä tästä sitten muotoutui? Bataatilla mehevöitetty rapea pohja, jonka päällä kermaista ja sopivan mausteista kikhernetäytettä sekä ravitsevia kasviksia, kruunattuna rouskuvilla siemenillä. Eli Vegaaninen hummuspiirakka! Meni heittämällä jatkoon, suosittelen kokeilemaan.

Sokeriton – tontonton maailma

kookosmangopiirakka

Huomasin jälleen auringon alkaessa paistaa ja kevään hiipiessä entistä lähemmäksi, että onpas päässyt talven pimeydessä lipsahtamaan tuo lisätyn sokerin käyttö ei-toivottaviin lukemiin. Joten nyt alkaa olla jokavuotisen vieroituskuurin aika! Sokeriton elämä kuukaudeksi poistaa pahimmat nikkikset, ja maailma maistuu jälleen yhtä hyvältä, ilman lisättyä sokeria.

Selvyyden vuoksi, kuukauden sokeriton tarkoittaa omalla kohdallani sitä, että karsin kaikki elintarvikkeet, joissa on lisättyä sokeria, pois ruokavaliosta. En siis karsi luonnollisesti perusraaka-aineissa esiintyviä sokereita, joka olisikin melkoinen temppu. Tahtoisin tavata sen Houdinin, joka siihen pystyy.

Ensimmäiset päivät ovat ne kaikkein pahimmat. Sokerikeskuksen päällikkö oikein huutamalla huutaa, että missä mun lisurit?! Hänet – nimetään nyt vaikka Sepoksi – voi hämätä aluksi leipomalla erinäisiä hedelmä- ja marjaleivonnaisia. Tosin tarkkana saa olla, ettei siinäkin vedä överiksi; sokerin määrä esimerkiksi banaaneissa on huima (ei kuitenkaan pahimmasta päästä, tsekkaa täältä överimakeat hedelmät). Seppo on ovela, joten on oltava itse astetta viekkaampi. Muistetaan, että hänellä on vain päällikön natsat, hän ei vedä tätä puljua.

Ajoitus on kaiken a ja o, myös vieroituskuureissa. Olisi sulaa hulluutta ja itsensä kiduttamista järjestää esimerkiksi suurempien juhlapyhien yhteyteen tuollainen projekti. Puhumattakaan siitä, miten epäkohteliasta, jos menet vaikkapa pääsiäisvierailulle Sirpa-tädin luo, joka on kattanut pöydän koreaksi. Yritä siinä sitten selittää vaivaa nähneelle harmaahapselle, miksei hänen laittamansa herkut kelpaa. ”No kun minä en nyt syö sokeria kuukauteen.” ”Eihän näissä paljoa sokeria ole, pikkuisen pullassa vain koristeeksi, kakussakin itsekeitettyä mansikkahilloa, suklaakin on terveellistä…syö, syö, syö…”.

Mainio ajankohta aloittaa on vaikkapa toukokuun toinen. On munkit mukavasti mässytelty, niin eivät nekään harmita. Päinvastoin, vapun jälkeinen olotila toimii kivana kannustimena terveellisempään toimintaan.

Lopuksi vielä lohdun sanat; kuukausi on lyhyt aika. Sen kestää vaikka porkkanoita popsien (muttei kannata, saattaa tulla melko oranssi olemus). Ei sitten muuta kuin Sepolle huutia ja sokerittomampaa eloa kohti!

Sokeriton – vaan ei mauton

Otin haasteen tehdä melkoisen tonittoman piirakan, joka ei kuitenkaan olisi lisäämättömästä sokerittomuudestaan huolimatta mauton. Piirakka on siis kaiken kukkuraksi gluteeniton, maidoton ja kananmunaton. (Käytin siinä kuitenkin melkoisen makeaa mangoa. Ettei laskeutuminen tonittomuuteen olisi liian hapokas.)

Mielestäni onnistuin haastekoitoksessa, ja tadaa; Kookosmangopiirakka – vähintään neljän tonin piirakka. Raikas, kepeän kookoksinen luomus, joka vie pahimman imelänhimon sekä sopii monia erikoisruokavalioita noudattaville. Nauttikaa huoletta. Kohtuudella.

Kohti kevättä! Ja keveyttä?

kasvishalloumipiirakka

Valoa näkyvissä! Pimeän kauden jälkeen se aina pääsee yllättämään; mikä ihmeen kumman kirkas ilmiö se tuolla horisontissa killottaa kuin kissanmunat kuutamolla? No mutta arskahan se siellä, eipä olla nähty aikoihin, tervetuloa takaisin! Rakastan tätä vuodenaikaa ja sitä tunnetta, että ollaan lopultakin kulkemassa kirkkauteen, kohti kevättä ja siitä suoraan kesään. Toivottavasti kulkematta lähtöruudun kautta.

Toki keväässäkin on omat heikkoutensa, kuten koirankakkojen väistely (hajusta puhumattakaan). Mutta se nyt ei ole kevään vika, vaan jokainen voi miettiä, missä se ongelma on, kun jalkakäytävät ovat ryyditettyinä ruskealla. Ei tästä tämän enempää. Sanomalehtien tekstaripalstat sekä facen asuinaluekohtaiset kyttäysryhmät ynnä muut yhteisölliset avautumispaikat hoitavat moralisoinnin puolestani.

Sekin tietysti on välillä haasteellista, että valon lisääntyessä kodin sisältä paljastuu ei-niin-kovin-siisti yleisilme. Voi niitä pölypunkkiarmeijoita ja lähmittyjä pintoja. Tätäkään ei kyllä voi laittaa kevään piikkiin, syy on lähtökohtaisesti asunnonhaltijan heikossa siivousmotivaatiossa. Kiitos kevät, että toit jälleen esille henkilökohtaiset haasteet.

Kerran -tai useamminkin- on sattunut kohdalle myös tavallisen kaduntallaajan jokakeväinen kurasuihku; olet tallustelemassa kävelytietä pitkin. Nautit auringonlämmöstä kasvoillasi, fiilis ja katse on vähintäänkin sinitaivaalla. Palaat kuitenkin maanpinnalle hyvin äkkiä, kun joku Simo tai Sanna, maanteiden kuningas/kuningatar rumpsauttaa päällesi parin saavillisen verran harmaanruskeaa kuraliejua. Kun eihän sitä jättilammikkoa mitenkään voinut tuulilasin takaa nähdä, saati hiljentää uudenkarhealla citymaasturillaan ajessaan. Emme vaadi kevättä tilille tästäkään. Simot ja Sannat puolestaan miettikööt tekosiaan ihan itse. (Esimerkissä käytetyt nimet ovat täysin tuulesta tempaistuja, eivätkä liity kyseiseen tapaukseen mitenkään.)

Oli miten oli, kaikki negatiivisuus muuttukoon positiivisiin viboihin kulkiessamme kohti kevättä. Nähdään asiat ilon ja uuden toivon kautta, eikö niin?

Ja sitten siihen keväisen kevennettyyn osioon

Talvivaatteiden alta paljastuneiden ihonalaisten lisälämpökerrosten myötä voisi vähän keventää sitä, mitä suuhunsa pistää. Edes parin kuukauden ajan. Niin voi sitten siirtyä hetkellisen itsensä huijaamisen myötä lähitulevaisuudessa siintäviin kesäherkkuihin.

Toisin sanoen, kasvista kehiin! Tämänkertainen piirakka on vuodenaikaan sopivasti iloisen värikäs, kevyesti grillattujen kasvisten myötä. Suolaakaan ei tarvinnut lisätä, sillä halloumissa sitä riittää maustamaan koko piirakan. Pohjataikinan perinteinen voi korvattiin kasviöljyllä. (Vaikka se ei lopputulemaa sinänsä kevennä, sisältää vaan hitusen enemmän tyydyttymättömiä rasvoja.)

Kasvishalloumipiirakan reseptiin pääset tutustumaan täältä. Olkoon keveys kanssasi.

Suklaa. Nautittuna ilman häiriötekijöitä, kiitos.

Suklainen piparminttukahvipiiras

Tässä nyt on aihe, josta voisin lätistä ikuisuuden, tai vastaavasti mykistyä täysin sen edessä. Eli Suklaa. En oikein edes tiedä, mistä pitäisi aloittaa. Varmaan lausumalla mitä nöyrimmän kiitoksen kaikille heille, ketkä mahdollistavat tämän nautintoaineen saatavuuden myös täällä Pohjolan perukoilla. Kiitos teille. Olette pelastaneet lukemattomia hetkiä elämästäni. (Toki aiheuttaneet lisäksi joitakin lisäkiloja sekä megaluokan finnejä, mutta siitä en vaadi ketään muuta tilille kuin itseni ja kyltymättomän suklaanhimoni.)

Voiko mikään muu gastronominen elämys vetää vertoja tunteelle, jonka saat, kun laadukas suklaa sulaa hiljalleen kielen päällä? Epäilen vahvasti. Aivoista välittyvät kemikaalicoktailit tekevät tehtävänsä, eikä euforiakaan ole kaukana. Ajantaju ainakin katoaa hetkellisesti. Sekä ympäröivä, katala maailma. Parhaimmillaan nirvanaa lähentelevä kokemus.

Toleranssi tosin kasvaa nautiskelun myötä, joten hyvä olisi pitää taukojakin. Muuten alkaa farkuissa saumat ratkeilla. Ratkaisu voisi löytyä joustokankaasta, mutta niin pitkälle ei ole tarvinnut vielä mennä. Fiksuinta on kuitenkin osata lopettaa ajoissa (eli levy kerrallaan).

Eniten olen mieltynyt tummaan suklaaseen, reipas 80 % on parasta (yli 90% menee jo liiallisuuksiin minun makunystyröilleni). Raakasuklaakin on oikein suunmyötäistä. Kumpaakaan ei pysty syömään yltiö-övereiden verran, sen verran tuhtia tavaraa ovat. Paitsi jos ne ovat konvehtimuodossa, jolloin sisällä on esimerkiksi jotain überhyvää ganachea.

Täytyy myöntää, ettei maitosuklaakaan jää kaappiin mätänemään, jos sellaista sattuu kotoa löytymään. Ja uutuusmaut on totta kai aina testattava. Todellisia helmiä näiden saralla ei ole kylläkään viimeaikoina tullut vastaan.

Valkosuklaa on ainoa, josta en niin perusta. En edes pidä sitä oikeana suklaana. Harhaanjohtava nimeäminen, voisi keksiä paremman, joka vastaisi todellisuutta (kuten valkolöhnä; se on valkoista möhnää levyn muodossa). No, kyllä sekin leivonnassa menee, kuten karpalo-valkosuklaa cookieissa, tai kolmen suklaan kakussa. Tai moussessa. Tai koristelussa. Okei, on se ihan kelpo tuote. Muttei suklaata. (<-Henkilökohtainen toteamus.)

Bonarina pohjalla on Ruby, joka jakaa mielipiteitä kuin aallonmurtaja; niinhän innovaatiot yleensä tekevät. Onko kyseessä siis pelkkä fiksu markkinointikikka vai jotain kerrassaan nerokasta? Tiedemiesten aikaansaannostahan se on, mutta näin taviksen näkökulmasta makusteltuna… juu, uppoaa, hyväksyn, nam. Elimistö kaipasikin jo pientä happokäsittelyä.

Suklaa se piirakkaan sopii… muiden käyttökohteiden ohella

Tällä kertaa leivonta lähti liikkeelle ”mitä kaapista löytyy” periaatteella. Ei sattunut olemaan esimerkiksi tyrniä, hetken ajan mielessä oli väsätä valkosuklainen tyrnipiirakka. Samoin vakavia puutteita oli myös hedelmäsektorilla; eipä tullut suklaamandariinipiirastakaan.

Piparminttuesanssia kuitenkin löysin kaapinperältä, samoin pikakahvia. (Tunnen edelleen piston sydämessäni; tuore minttu olisi ollut ykkösvaihtoehtona, muttei sitäkään ollut. Ja vaikken kahvin pauloihin enää sorru, tätä ei lasketa!) Onneksi sentään löytyi sitä suklaata. Joten näillä mentiin.

Tumman kaakaotaikinan maustoin piparmintulla. Sisälle keitin kahvikiisselin. Päälle tummasuklaaganache. Sekä pinnalle koristeet valkosuklaasta. Ei ollenkaan pöllömpi piirakka. Söisin (ja söinkin). Kelpasi muillekin.

Tämänkertaisen piirakkasession tuloksena siis suklainen piparminttukahvipiiras. Testatkaa ihmeessä.