Perhanan pellet

omenagalette

Nuo naamioidensa takaa pistävillä silmillään tuijottelevat hahmot. Naurettavien mukahymyjen vääntäjät. Toisten kustannuksella naureskelevat törpöt. Pellet. Niitä joko vihaa tai rakastaa, harva osaa suhtautua neutraalisti. Mistä tässä pelleilyssä on siis kyse? Huonosta huumorintajusta, vaiko sittenkin huumorintajuttomuudesta? Riippuu täysin kenen leirissä seisot; pellejen vai sivustakatsojan.

Perinteiset pellet, eli klovnit, ovat kuuluneet sallittujen ilveilijöiden heimoon jo ammoisista ajoista saakka. Silloin ne olivat vielä aidosti naurettavia. Ehkä johtuen siitä, ettei heitä oltu vielä maalattu niin perhanan pelottaviksi. Mutta siitä lähtien, kun joku sai älynvälähdyksen pistää aikuisille ihmisille viiden sentin kerroksen mitä oudoimman väristä maalia pärstään, ei paluuta viattomaan ilveilyyn ole ollut. Jopa ne viattomimmat pellet on leimattu ikiajoiksi, kiitos hörhöjen jotka pelottelevat kanssakulkijoitaan lokakuun paikkeilla. Perhanan pellet.

Onneksi löytyy niitä sympaattisiakin Pellejä. He eivät tosin ole millään tavoin kytköksissä edellä kuvattuun pelleilyyn. Tarkoitan siis heitä, keitä on synnyinlahjana siunattu Pelle -nimellä. Jännä juttu, mutta en kyllä tunne ketään Pelleä henkilökohtaisesti. Nimellä lienee sen verran ontto kaiku jo valmiiksi, ettei kukaan tahdo sillä jälkikasvuaan rasittaa. Mutta pari fiktiivistä hahmoa tulee mieleen:

Pelle Peloton – tuo uupumaton ideanikkari! Keksii yhtä sun toista välkkyäkin välkympää. Veikkaan että jopa McGyver olisi kateellinen. Kumpi muuten tuli ensin; McGyver vai Pelle Peloton? Kumpi apinoi kumpaa? (Vastaus: Pelle Peloton näki päivänvalon vuonna 1952, McGyver oli kasarin tuotos.)

Pelle Svanslöst, suomeksi Pekka Töpöhäntä. Hännätön, harmiton kisuli. Jopa niin harmiton, ettei hahmosta ole muuta muistikuvaa kuin mustavalkoinen väritys ja hatunreuhka. Oliko myös rusetti kaulassa? No, oli miten oli, mieleenpainuvampia hahmoja kyseisessä kirja- ja tv-sarjassa olivat Monni, Pilli ja Pulla.

Pellejä siis löytyy moneen lähtöön. Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä pelleheimona mainittakoon Politiikan Pellet. Huhhuh, näihin tulee kiintiö täyteen alta aikayksikön. Yritäpä tosissasi seurata eduskunnan kyselytuntia. Ei onnistu ilman tahattomia naurunturskahduksia, myötähäpeää tai pöyristystä. Meno on kuin pahimmassa sirkuksessa. Näin sitä tätäkin maata johdetaan, pellejen voimalla. Ja ketkäs ne pellet sinne Arkadianmäelle valitsikaan? Peiliin katsomisen paikka, joka pellellä.

Pellet ja piirakka. Tässä ei sitten ole mitään pelleilyä takana!

Tämän piirakan kanssa ei tarvitse pelleillä pätkääkään, leivonta käy kätevästi ja nopeasti! Ja lopputuloksena makoisa galette, jossa maistuvat syksyn sato, eli omenat, ja ihanan rouskuva maapähkinävoi (johon olen jostain syystä kuluneen vuoden aikana kasvattanut melkoisen addiktion).

Rouhean ranskalaisen twistattu resepti löytyy täältä. Pellejä onneksi ei.

Joskus ihan perus riittää

Voisin veikata, että kaikki tunnollisuuteen ja perfektionismiin taipuvaiset henkilöt voivat samaistua tähän; ajatusmaailma, jossa ihan perus on riittävästi, voi olla tautisen vaikea sisäistää. Kuitenkin se kannattaa tietoisesti opetella oman hyvinvoinnin vuoksi. (Ei koske mm. kirurgeja tai ydinfyysikkoja. Jatkakaa pikkutarkkaa työtänne edelleenkin, pliis!)

Omakohtaisesti voin allekirjoittaa yllä mainitun ajatusten juoksuringin päihittämisen hankaluuden. Sain karvaasti ja kantapään kautta oppia, ettei kaikkea tarvitse tehdä täydellisesti. Suurimman osan laatuvaatimuksista loin oman pääni sisällä, ja veikkaanpa, että leijonanosalle vaikutuspiirissäni olleista asioista/henkilöistä olisi kelvannut vallan hyvin se ihan perus -suoritus. Mutta kun ei vaan tajuu aina omaa parastaan. Ja olihan se hienoa kuvitella olevansa superihminen, joka hoitaa kaiken täydellisesti. Kun nämä kulissit sitten lopulta romahtivat, oli edessä se pidempi reitti rakentaa omaa identiteettiään ja joitain arvojaan uusiksi.

Vähitellen alkoi kuitenkin löytymään niitä kuuluisia standardinvärisiä langanpätkiä, joita lähteä seuraamaan. Kun sitä mailaa ei purista rystyset valkoisina, saattaa jopa löytää muutamia kauan kadotettuja ominaisuuksiaan. Rennompi ote, leppoisampi elämä! Ei se käynyt kuitenkaan käden käänteessä. Omaa toimintaansa joutuu edelleen tarkkailemaan lähes koko ajan, ettei lipsahda entiseen totaalisuorittaja -moodiin. Se nimittäin tapahtuu salakavalasti ja nopeammin kuin ehtii edes huomata. Pitää muistaa, ettei kyseessä ole satasen pikamatka vaan vähintään puolimaraton. Mutta niinpä – kilpailu on aina kilpailu matkasta riippumatta; kilpailuvietti herää väkisinkin. Ja se taas saa panostamaan enemmän kuin tarvis, koska tahtoo voittaa!!! Ja circulus vitiosus on jälleen valmis…

Miksi se voittaminen (jos ei voitto, niin vähintäänkin sijoittuminen kolmen parhaan joukkoon) on sitten niin kovin tärkeää? Yrittääkö sillä pönkittää itsetuntoaan? Saada kultaa ja kunniaa? Vai onko se sisäänrakennettu ominaisuus, josta on mahdoton päästää irti? Mitä sillä koettaa todistaa itselleen? Tulenko hulluksi jos en saa vastauksia näihin kysymyksiin? Onko iskenyt kyselyikä? Pitäisikö lopettaa hyvän sään aikaan?

Mutta onhan se ihan perus myöskin hyvää?

Ainakin siinä tapauksessa, kun nostaa lämpimän, tuoksuvan piirakkapalasen lautaselle. Maukas pohja, jonka päällä kauniin keltaista ja punaista, mausteisen herkullista täytettä, kruunattuna ihanan venyvällä juustolla… mmm… kyllä ”ihan perus” -piirakka, joka on myös helppo ja nopea valmistaa, on joskus paikallaan.

Siksipä tällä kertaa reseptinä helppo kanapiirakka. Sekaan voi heittää lähestulkoon kaikkea mitä kaapista sattuu löytymään. Rennosti vaan, hyvä siitä tulee.

Pieniä hyviä hetkiä

kurpitsapiirakka

Koska valtaosa päivän aivotoiminnasta meinaa välillä väkisinkin kallistua ongelmanratkaisuun ja enemmän tai vähemmän joutavien negatiivioiden ajatteluun, on tullut viime aikoina kiinnitettyä tietoisesti huomiota siihen, mikä elämässä on hyvää. Niitä pieniä hyviä hetkiä kun mahtuu päivään yllättävän paljon. Ja nimenomaan minikoon kivoja juttuja ihan tavallisessa arjessa, ei siis mitään lottovoittoja tai Nobel-tasoisia innovaatioita. Listasin tähän muutaman hohdokkaan pikkukivan (en läheskään kaikkia), mitä erään tavallistakin tavallisemman peruspäivän mittaan bongailin:

Herääminen. On siis selvitty hengissä tänne saakka, hienoa! Uusi päivä, uusi mahdollisuus toteuttaa itseään, korjata vääryyksiä, valloittaa maailma… tai ihan vaan elää. Tähän vielä ekstrakiva juttu, jos satut heräämään jonkun itsellesi tärkeän vierestä. Olipa kyseessä sitten kaksi- tai nelijalkainen tai vaikka pehmopupu.

Se Ensimmäinen Kuppi Kuumaa. Makunsa mukaan megamukillinen Juhla Mokkaa tai vihreää teetä, miten vaan, on ensimmäisen hörpyn jälkeen olo kuin voittajalla. Kaikki on mahdollista, eikä mikään ahdista. Lämpöisen kupillisen kestoisessa kuplassa on hyvä olla, edes se pienen pieni hetki.

Astuminen raikkaaseen ulkoilmaan. Keuhkorakkulat täyteen kun vetäisee vanhaa kunnon H2O:ta, niin ai että! Aina se sisäilman voittaa. Ainakin suurimmassa osassa Suomea, mistään maailman metropoleistakaan en menisi vannomaan.

Olotilaa helpottavat, suhteellisen automatisoidut ruumiin toiminnot. Kuten aivastaminen, niistäminen, ja ylipäänsä eri aukoista tulevat ylijäämäjätökset, joista mainio elimistömme osaa hankkiutua eroon. Jokainen tietää sen helpotuksen tunteen.

Sähkösäädettävä työpöytä! Jos tällaiseen (toimisto)elämää helpottavaan laitteeseen pääsee käsiksi, ei siitä ole paluuta. Plussaa muistipaikoista. Ja ehdottomasti siitä, ettei päivän näpyttelyn jälkeen ole kroppa kuin kilpikonnalla.

Ravitsemukselliset hetket. Kyllä vaan ruokailut ovat ihmiselon parasta antia. Eikä kaikille sitäkään luksusta ole suotu, muttei ehkä kannata liikaa ylianalysoida, muuten tuo etuoikeutettu huippuhetki muuttuu syyllisyyden katkeroittamaksi pakkopullaksi. Paitsi ettei kaikki saa sitä pullaakaan ikinä maistella. No niin. Pilalla.

Aidot kohtaamiset. Näitä tulee silloin tällöin vastaan, muttei ehkä joka päivä. Kun joku on kanssasi yhtä aikaa juuri siinä hetkessä, yhteisymmärryksessä ja aidosti läsnä, on siinä jollain tasolla jotain Mariaanien hautaakin syvempää.

Nukahtaminen. Levollisuuden laskeutuessa pyyhitään koko päivän saldo pois. Ei väliä, onko jäänyt plussalle tai miinukselle – kohta siitä ei muista mitään. Tiedottomuus on silloin tällöin siunaus.

Pieniä hyviä hetkiä piirakoiden parissa – kurpitsapiirakkaa!

On ne nämä leivontatuokiot kivoja. Keskittyminen on täydellinen, kun upottaa kädet taikinaan, seuraa ohjeita ja tekee vain sen, mitä tarvitsee. Kuten tämän kurpitsapiirakan valmistuksessa; kaikkein kätevintä on, että koko prosessin voi jakaa usealle päivälle. Joten pieniä hyviä hetkiä koituu yhden piirakan osalle kiitettävästi.

Syksyn satoa sain eräältä ihanalta ihmiseltä kurpitsan muodossa. Hieman on ollut heikohkoa kyseisen köynnöskasvin hedelmien hyödyntäminen, mutta aina niistä voi legendaarisen piirakan pyöräyttää. Itse kurpitsahan on melko miedon makuista, siispä maustamisessa on makoisan piirakan salaisuus.

Lempeät ja lämmittävät makuaineet, kaneli, neilikka, muskottipähkinä ja inkivääri, asettuvat yhdessä piirakkaan kuin vanhat ystävät. Tätä piirakkaa nautiskellessa saa itsekin tuntea lämpöä ja rakkautta. Makeutensa piirakka saa kondensoidusta kookosmaidosta (jonka voi toki korvata yhtä hyvin tavallisella kondensoidulla maidolla). Reseptiin pääsee tästä.

Kommunikointi kateissa

coca de trampo

Tätä aihetta olen sivunnut jo aiemminkin, jostain kumman syystä se tuntuu pomppaavan esille aina syksyisin. Liittynee lomien loputtua lisääntyviin ihmiskontakteihin. Mutta joo, ihan sillä vaan, kaverin puolesta kyselen, että mikä on, kun ei osata puhua asioista? Miksi kommunikointi on kateissa? Nyt muuten tulee tuutin täydeltä poukkoilevaa sanasoosia, pitäkääs henkseleistänne kiinni! (Mikäli putoatte kyydistä, pompatkaa suoraan reseptiosioon. Värikästä herkkua tiedossa!)

Kommunikointi on taitolaji, jonka soisi onnistuvan ihmisten välillä. Kun useimmille meistä kerran on annettu synnynlahjana kyky oppia puhumaan, niin miksei sitä taitoa käytetä? Padotaan vaan kaikki sisuksiin, kunnes on niin täynnä katkeruuksia, pahaa oloa ja umpimielisyyttä, ettei sitä omaa aitoa olemustaan enää edes tunnista. Ja sitten myrkytellään puolihuolimattomasti, tarkoituksella, myös muiden mieliä. Kun mulla on paha olla, niin kyllä nyt muillakin on oltava.

Pelkkä puhe ei tietenkään ole kuin yksi osa kommunikointia, toki hyvin oleellinen taito sinänsä. Mutta tämän kategorian sukkela ja sujuva osaaminen riittää maksimissaan kandin papereihin, sillä todellinen kommunikaatio lymyilee jossain aivan muualla.

Kun tähän lisätään kulttuurilliset ominaispiirteet (tarkoittaen esimerkiksi, onko kohteliaisuus sitä, ettei sanota suoraan vaan mielellään kaarrellen asian ympärillä, joskus jopa täysin puskittuneella pientareella) ja kehonkielestä tulkittavat mielenliikkeet ja olotilat, suoriudutaan jo lähemmäs kommunikaation maisterin arvosanaa.

Sitten päästäänkin rivien välistä lukemiseen. Hanskatessa tällaisen taidon, ollaan erittäin vahvoilla kommunikoinnin kultamitalista kisatessa, ettei voi kuin ihastella. Tohtorin lakkia voi jo sovitella päähänsä. Voisi suorastaan olla hieman kateellinen (jos sellaista pienisieluisuutta harrastaisi) heille, ketkä ymmärtävät jopa keskustelukumppaninsa silmämunan liikkeestä, mitä hän kommentoinnillaan oikeasti tarkoitti.

Miten sitten päästään itseoikeutetuksi ammattilaiseksi, professuurin arvoiseksi, kommunikaation saralla? Yksinkertaista, mutta välillä niin perhanan vaikeaa; Kuuntelemalla. Aidosti, ilman ennakkoluuloja, syrjäyttämällä oma kaikkitietäväinen ego. Havainnoimalla, ja tiedostamalla taustalla piileviä syitä, miksi toinen sanoo toista mutta tarkoittaa ihan jotain muuta. Pitämällä kiinni omista arvoistaan, samalla kunnioittamalla toisen katsomusta. Oivaltamalla riskejä, joita väärinymmärrykset voivat aiheuttaa, ja miettimällä, kuinka ne voisi torjua. Punnitsemalla tarkoin mitä sanoa, milloin ja missä tilanteessa.

Laitetaan nyt kuitenkin käsi sydämelle. Kuinka moni oikeasti pystyy käymään läpi koko koulutusprosessin? Tunnustan, etten minä ainakaan. Yritän kyllä, mutta inhimilliset ominaisuudet. Jokainen reputtaa joskus. Mutta ei se mitään. Jatketaan harjoittelua.

Rakkaus, rauha ja kommunikointi piirakan välityksellä

Kirjavaa oli hajatelmointi tällä kertaa, siispä piirakka sitä myöten! Upean värikäs Coca de trampo on välimeren maitten raikas tuulahdus. Kutsuisin sitä eräänlaiseksi nakupizzan ja ranskalaisen galetten rakkauslapseksi. Variaatioita tästä herkusta liikkuu yhtä monta kuin tekijöitänsä. Ei siis kannata olettaa tällä reseptillä saavansa juuri sitä ”mitä söin silloin vuonna -05 Mallorcan pikkukylän rantakahvilassa kevyen punaviinin kera”. (Oli muuten hyvää!)

Tähän tulkintaan laitoin kolmea eriväristä paprikaa, sipulia ja valkosipulia. Pohjataikina sai makua täysjyväjauhoista. Niin yksinkertaista, niin hyvää. Resepti löytyy täältä ja sopiva punkku Alkosta (maistuu kyllä ilmankin).

Elämänmittainen sovituskoppi

tumma kirsikkapiiras

Jäin tässä eräänä aurinkoisena ja ihanan lämpöisenä keskikesän päivänä hajatelmoimaan, että eikös vaan olisi kätevää, jos pystyisi edes muutaman päivän ajaksi hyppäämään elämään elämää, jollaista on joskus mielessään kuvitellut. Sellainen elämän sovituskoppi! Jos sitten huomaisikin survoaessaan muutamaa kaliiperia vääränlaista elämää yllensä, että tjaa, eipä ollutkaan mun juttu, niin voisi vain vaihtaa kätevästi seuraavaan. Tai palata takaisin lähtökohtaiseen oletusarvoon.

Sovituskoppi olisi tietenkin sen verran kehittynyt, että se ottaisi huomioon kaikille tutut valaistus- ja peiliväärentymät. Eli ällörealismia se tarjoaisi, ei mitään päivänpaistetta, vaan kaikki karut, hyvät ja pahat puolet sellaisenaan kuin ne kyseisessä sovituselämässä olisivat. Voisi itse sitten puntaroida, mikä on minkäkin väärti.

Asianomainen pukukoppi voisi toimia myös kiitollisuusharjoituksien myötävaikuttajana. Sen avustamana voisi tajuta, mitkä asiat ovat omassa, oikeassa elämässä hyvin. Aina nimittäin löytyy joku, jonka elämä on heikommissa kantimissa kuin oma. Absoluuttisen surkeuden määritelmä taitaa olla vielä tekemättä?

Työelämän tarpeisiin sovituskoppi olisi nappivalinta. Hyvästi, epäonnistuneet koulutusvalinnat, ja ei-niin-mihinkään johtamattomat työkokeilut! Ei tarvitsisi hukata vuosia elämästään vain tajutakseen tekevänsä aivan väärää duunia. Pieni koppihyppely paljastaisi raadolliset realiteetit jalustalle nostetusta haaveammatista;
”- Vieläkö kiinnostaa opiskella kuutisen vuotta, noin niin kuin alkajaisiksi, lääkäriksi?
– No ei todellakaan! En halua enää ikinä nähdä yhtäkään peräpään paisetta. Ryhdyn vetämään ryhmäliikuntatunteja!”

Jos nyt oikein heittäydytään scifi-linjalle, niin sovituskoppiin voisi lisätä aikahyppely-levelin. Että vilkaisehan, mille se yleinen olotila ja maailmankatsomus näyttää vaikka seitsemän vuoden päässä, kun olet jonkin tietyn polun valinnut. (Tämä ei tietenkään pysty olemaan eksaktia tiedettä, vain valistunut arvio jostakin universumin tarjoamasta mahdollisuudesta. Koska elämä.) Elämäskrollaus taaksepäin -painike olisi varattu vain suuremman luokan masokisteille. ”Oi miksi, miksi, en tehnyt sitä päätöstä silloin ja silloin! Nyt olisi kaikki toisin, voi kyynel x 2.”

Semmoista.

Sitten piirakan pariin!

Piirakkaa ei tarvitse sen kummemmin tunkea mihinkään suuta kummempaan sovituskoppiin. Maistuu jos maistuu, mikäli ei, niin uutta kehiin.

Kirsikat jakavat mielipiteitä vahvasti; toiset rakastavat, jotkut eivät voi sietää. Itselläni on erittäin syvä kiintymyssuhde kyseisiin herkkuihin, etenkin tuoreisiin. Kirsikkahillokin on hyvää. (Mutta niihin neonvärisiin purkkimöllyköihin, eli radioaktiivisen alienin papanoihin, en koske edes kilometrin pituisella tikulla. Yök.)

Vaikka oli kuiva ja kuuma kesä, sain kyseisen hedelmäpuun satoa piirakan verran. Ja koska kirsikka rakastaa suklaata, tuloksena tumma kirsikkapiiras, resepti täällä. Sovita kaikin mokomin!

Normaali?

juustoinen kesäkurpitsapiiras

Jossakin vaiheessa jotkin sanat alkavat tökkiä pahemmin kuin purkillinen etikkasäilöttyjä kurkkupötkäleitä (tai muita vastaavia tuotteita, henkilökohtaisten yököttelyjen mukaan). Viime aikoina olen ottanut silmätikukseni ilmaisumuodon ”normaali”. Voisiko joku kielitieteellisesti valveutunut henkilö määritellä, mitä kyseinen sana pohjimmiltaan tarkoittaa? (Ei sitä matemaattista selitystä, kiitos, sillä nyt puhutaan ihan arkielämästä eikä geometriasta. Myös lainsäädännölliset normit ovat asia erikseen, eipä hämmennellä niitäkään tähän.)

On normaali olotila, normaali päivä, normaali ihminen, surullisen kuuluisa uusi normaali, ja niin edelleen. Mutta mikä tekee mistään normaalia? Kun se normaali tuppaa tarkoittamaan yhdelle toista ja toiselle yhtätoista. Kaikki on jatkuvassa muutoksessa asenteista alkaen, joten eikö tuo normaalin määrittely ole täysin tyhjänpäiväistä luokittelua jäykkääkin jäykempiin, täysin mielivaltaisiin lokeroihin?

Ja sitten niihin valitettavan pinnallisiin normaaleihin asioihin. Miksi vertaamme itseämme kuvitteelliseen standardi-ihmiseen, jos sellaista ei ole olemassakaan? Kyberavaruuteen muokatut kuvanvääristymät aiheuttavat täysin kieroutuneita fantasioita ”normaalista”. Kiinnostavaa olisi, jos joku it-guru yhdistäisi kaikkien maailman kansojen ”normaalin ihmisen” kuvan. Mielellään ilman filttereitä ja kuvankäsittelyä. Miltähän kyseinen henkilöitymä mahtaisi näyttää, ja moniko siihen lopputulokseen pyrkisi itseään muokkaamaan?

Mites sitten normaalin mielentilan määrittely? Kun kenenkään mieleen ei ole olemassa kaiken kattavaa VIP-passia, onko oikein luokitella joku esimerkiksi – ja äärimmäisen epäkorrektisti ilmaisten – hulluksi? Kuka tässä tietoisuudessa elävä voi muka nostaa itsensä sellaiselle jalustalle, että pystyy tuollaisia diagnooseja toisesta kanssakulkijasta heittämään? Millä mittapuulla normaalimääritteinen ajatuksenjuoksu selvitetään? Jollain rasti ruutuun -kyselylomakkeella, joka täytetään lonkalta viidessä minuutissa? Ja jos kaikki, edellämainitun yhdenmukaistamisen seurauksena, ajattelisivat lopulta saman kaavan mukaan… no, jokainen arvannee lopputuloksen.

Kuka ylipäätään on normaali millään asteikolla? Annettaisiinko ihmisten olla epänormaalin normaaleja oman mittapuunsa mukaisesti, ilman järjettömiä muokkaamisia tai muokkaamattomuuksia? Aihetta sivuten suosittelen erittäin lämpimästi lukaisemaan Caroline Criado Perezin Näkymättömät naiset -kirjan (ja vieläkin parempi, jos sisäistää lukemansa). Toivottavasti se herättää ajatuksia ”normaalista”.

Normaali piirakka?

Tiedä häntä. Nyt on tunteet pinnassa, joten tarvitaan jotain normaalia parempaa mättöä. Kotimaista kesäkurpitsaa on kuluneena sesonkina ollut tarjolla tavallista enemmän, sitä siis. Ja koska kesäkurpitsa rakastaa pestoa, niin toki, mukaan vaan. Ja juoksevaa juustoa tuomaan sitä mättöisyyttä.

Joten juustoinen kesäkurpitsapiiras. On herkullista, on mättöä. Kokeilkaa ja olkaa omia itsejänne. Kellään ei ole oikeutta vaatia enempää.

Luottamus ja sen lieveilmiöt

Pellillinen marjapiirakkaa

Luottamus on jännä ilmiö. Sitä joko on tai sitten ei. Tai, no, voihan myös luottaa ihan vain pikkuisen. Siten, ettei orastavaa luottoitiötä vielä lasketa vankan luoton kehään, mutta potentiaali on kuitenkin olemassa. (Ihan selvyyden vuoksi, nyt ei puhuta pikavipeistä tai pankkilaitosten myöntämistä lainoista. Pidetään sellaiset luotot erillään tästä.) Mistä se luottamus sitten rakentuu, ja kuinka saavutetaan tila, jossa voi uskoa vaikkapa elämänsä tärkeimmän asian jonkun hellään huomaan?

Luottamus on ikään kuin arvokas lahja, jota ei kannata käyttää väärin. Ei kai kukaan aaltomaljakkoakaan käyttäisi vessaharjatelineenä? Paitsi että ehkä jotkut käyttävätkin. Enemmistö väestöstä tuskin kuitenkaan. Mutta se nyt ei kuulu tähän aiheeseen.

Lyhyesti sanoen, luottamus rakennetaan yhteisiä arvoja noudattavilla teoilla. Sanat ovat lopulta vain helinää todellisten luottamusten osoitusten rinnalla. Tärkeitä toki nekin, varsinkin kun toimii sanomansa mukaisesti. Silloin ollaan jo loikattu pitkälle kohti luottamuskehän ydintä. Ja muistaa vielä sen, että kyseessä on kestävyyslaji; ei auta loikkia mihin sattuu, vaan pitää katseen tiukasti siellä sisärenkaassa. Niin ei tule niitä sivuaskelia, jotka horjuttelevat aikaansaatuja saavutuksia.

Vaikein lienee tilanne, kun luottamus on mennyttä. Kokonaan. Täysin kaputt. End of story. Onko mitään mahdollisuutta saada sitä takaisin? Veikkaisin, että täysimääräisenä sen uudelleen saavuttaminen on samanlainen ponnistus kuin Everestin valloitus; moni jää ykkösleiriin, toiset uupuvat matkan varrelle, ja vain harva pääsee liputtamaan huipun. Kannattanee hoitaa asiansa luottamuksen saralla siten, ettei tarvitse erinäisiä kiipeilyvälineitä edes hankkia.

Luottamus on kaikkien osapuolten harteilla. Kun saavutetaan optimaalinen luottamustila, on helppo olla. Voi luottaa siihen, että kaikki tekevät parhaansa ja tanssahtelevat yhteisten sävelten tahdissa. Se, jos jokin, on tuottavaa, tehokasta ja kaikkien asianomaisten etujen mukaista. Genrellä ei niin väliä, konsepti toimii kotona, koulussa, työpaikalla, harrastuksissa ynnä muissa paikoissa missä ihmisolennot ylipäätään elämäänsä viettävät.

Lopuksi vielä sellainen vinkki-vitonen, että jos nyt johonkin kannattaa luottaa, niin vaatteiden pesuohjeisiin. Etenkin villasta valmistettujen vaatekappaleiden pesuohjeisiin. Jos et luota, niin lopputuloksena on nukelle sopivia, erittäinkin söpöjä artikkeleita. Terveisin nimim. ”Kultsi, kutistin villapaidan. Ja villasukat”.

Luottamus ja ne parhaat reseptit

Eli luottoreseptit! Ne, joihin turvaudutaan säännöllisin väliajoin. Niihin, jotka ovat kirjoitettuna kaikista nuhjuisimmille ja läiskiä täynnä oleville paperilapuille, jotka ovat kellastuneet melkein tunnistamattomiksi (tämä siis aikana ennen internetin ihmeellisiä ja runsaudensarvimaisia reseptipankkeja). Reseptit, jotka tuovat mieleen ihania muistoja ja saavat elämän paremmaksi, oli tilanne mikä hyvänsä.

Eräs tällainen resepti on äidiltäni nyysitty piimäpiirakka. Paitsi etten pöllinyt sitä, vaan kysyin luvan julkaisulle. Eikä se muutenkaan ole mikään valtiosalaisuus, sillä mutsi oli saanut kyseisen reseptin omalta äidiltään, joka puolestaan oli löytänyt sen jostain lehdestä vuonna sirppi ja vasara.

Tätä piirakkaa tehdään kerralla vähintään pellillinen, koska vähempi ei vaan riitä. On se niin hyvää! Ja mikä parasta, varioitavissa minkä makuisten makeiden lisukkeiden kanssa tahansa. Toimii sellaisenaankin.

Marjat ovat mielestäni tämän piirakan nyrkki silmässä. Vadelmat, mustikat, ihan mitkä vitamiiniTNT:t hyvänsä, tuoreet tai pakasteet, kaikki käy. Tähän malliversioon laitoin vattuja. Pellillinen marjapiirakkaa, vassokuu, reseptiin pääsee täältä.

Mielen löytötavaratoimisto

Salaattipiirakka lohella ja tsatsikilla, lasilautasen päällä

Mitä kaikkea sieltä oman pään sisältä löytyykään, kun oikein innostuu tutkimaan? Uskaltaako katsoa sielunsa syövereihin ja nähdä aidosti, mitä se on imenyt itseensä, kätkenyt vuosien varrella? (Nyt alkaa mennä jo niin runolliseksi, että varmaan jokin kaunosieluinen teos on tullut hotkaistua ihan huomaamatta.) Ihmisen mieli on kuin aarrearkku, jonka rikkaudet odottavat löytäjäänsä. Vähän niin kuin Forrest Gumpin suklaarasia. Tai oikein kunnon vanhan ajan löytötavaratoimisto ajan patinoimassa puukorttelissa.

Monet täysin alitajunnan virtaan ajelehtineet, kauan sitten tapahtuneet muistelot voivat pintaan noustessaan toimia melkoisina katalyytteinä. Niistä voi saada ihan uutta potkua päivään, ja mahtavia ideoita työhön. Tai sitten ne voivat aiheuttaa megaluokan tunnemylläkän, hyvässä tai pahassa. Kumpi sitten tarttuukaan koukkuun, timantti vai auringossa lämmennyt torttu, jää nähtäväksi ja mielen päätettäväksi.

Vaatii rohkeutta kohdata ne kaikki tomumajan pimeimmissä nurkissa majailevat mörököllinsä, mutta sekin tehtävä on jossain vaiheessa hoidettava – eivät ne sieltä itsestäänkään pois luiki. Jos niille ei anna häätöilmoitusta, on niiden kanssa ainakin opittava elämään. Voihan niihin suhtautua kuin ei-niin-miellyttäviin naapureihinsa (kenellä sellaisia sattuu olemaan, ei mulla tietenkään), eli välinpitämättömyydellä. Että ”sielläpähän asustelevat, eipä juurikaan kiinnosta”. Niin pitkään, kunhan eivät tule nurkille kuseksimaan.

Tähän vielä yksi miete (hieman aihetta liipaten). Googlen kyttääjät (eli algoritmit) koettavat kovasti päästä päittemme sisuksiin, mutteivät läheskään aina osu maaliinsa. Tästä esimerkkinä facebookin ryhmätarjonta: pupuja sen perusteella, että lähettelin whatsappilla ylisöpöjä pupugiffejä eräälle kanifanille. Voin kertoa, että itseäni puput innostavat eniten lautasella, hyvin maustettuina. Tai ei siis mitkään lemmikkipupelot, enhän minä nyt niitä söisi (ellei olisi aivan pakko), vaan sanotaanko nyt että eräs sellainen ilmeisesti ikuisesti elävä jättirusakko, joka kerran söi juuria myöten omenapuut pihalta. Kosto elää kyseistä yksilöä kohtaan.

Ylipäätään on hyvä ajoittain käväistä siellä ikiomalla löytötavaratoimistollaan. Tietoisesti tai tiedostamatta, vaikka riippumatossa lojuen. Kunhan nyt vaan avaa sen jäykkääkin jäykemmän oven ja kurkistaa sisään.

Löytötavaratoimisto resepteille

Mieli on kovasti tehnyt kokeilla salaattipiirakkaa, ja vihdoinkin koitti sen aika! Ei mikään uusi innovaatio, sillä näitä on pyörinyt siellä sun täällä jo ties kuinka monen vuoden ajan. Koska kesä ja helteet, on raikas ja kevyt, mutta kuitenkin ravitsevan runsas piirakka paikallaan.

Tähän piirakkaan tulee siis kuiturikas pohja, jonka päälle rouskuvaa salaattia, makeita kirsikkatomaatteja sekä auringon hellimiä paprikoita. Salaatin päälle laitetaan mehevä ja erittäin koukuttava annos tsatsikia. Komeuden kruunaa suussa sulava liekkilohi (jonka voi toki korvata muullakin kalalla). Törkeämmän puoleisen hyvää, resepti löytyy täältä!

Yllätyksiä ja yllättäviä tilanteita

gluteeniton raparperipiirakka

Yksi elämän rikastuttavimmista hetkistä on se, että sinut yllätetään. Mielellään positiivisella tavalla tietenkin. Yllätyksiä ja yllättäviä tilanteita sattuu varmasti jokaiselle jossakin vaiheessa. Tai sitten viettää poikkeuksellisen ennalta arvattavaa elämää. Eikä siinäkään mitään väärää tietenkään ole, monet pitävät tutuista rutiineista. Murmelinpäivistä.

Parhaita ylläreitä ovat olleet ne (valitettavan) harvinaiset tapaukset, kun on voittanut jossakin arvonnassa. Etenkin, kun sen osallistumisensa on täysin unohtanut. Sitten yht’äkkiä postilaatikkoon onkin ilmestynyt paketti, josta paljastuu, sanotaanko nyt että vaikka pipo (joka sieltä oikeastikin viime keväänä löytyi), niin jopas yllätti ja päätä lämmitti! Kivoja piristyksiä päivään tuommoiset yllätykset.

Kivaa on myös yllättää toisia ihmisiä. Vaikka yllärikepposet ovatkin yleensä hauskoja (tekijälleen), voisi kuitenkin olla kannustettavampaa yllättää avuliaisuuden ja pyyteettömyyden kautta. Pienetkin teot saavat aikaan suuren vaikutuksen osuessaan kohdalleen. Ne voivat jopa pelastaa jonkun päivän. Bonarina tähän vielä se, että tekee pyyteettömästi JA anonyymisti. Miten jännää onkaan saavan osapuolen mietiskellä, kuka kumma oli niin ihana, että pääsi yllättämään. Ja itse voi hykerrellä (salassa), että hehheh, no etpäs tiedä. Antaa hyvän kiertää!

Yllättävää voi olla sekin, että yllättää itsensä. Mutta onko tässä tapauksessa kyse vain siitä, että oma itseluottamus on ollut pohjamudissa? Jos ei ole lähtökohtaisestikaan uskonut omiin kykyihinsä, tuntuuko onnistuminen jossakin asiassa vain pelkälle onnenkantamoiselle? ”Enhän minä nyt oikeasti tätä hommaa handlaa, tuurilla vaan onnistuin tässä?” Jos näin on, niin kannattaa varmaan mennä syvemmälle itseensä ja tutkia, mistä moiset ajatukset johtuvat. Voi vaikka yllättyä.

Ketkä sitten ovat parhaimmistoa yllättämisessä? Tietenkin juniorisukupolvi! Voin vannoa, että kuka ikinä lasten kanssa aikaa viettääkään, tulee yllättymään tavalla tai toisella. Mahtavia tyyppejä, yllättäjien eliittijoukkoa.

Yllätyksiä piirakkaleivonnassa (ainakin joiltain osin)

Tässä nyt ei ole mitään yllättävää, että alkukeväällä/-kesästä tehdään raparperipiirakkaa. Mutta se voi hieman yllättää, että kyseisen piirakan voi tehdä ilman lisättyä sokeria (sitä valkoista sellaista), ja saada sen silti maistumaan hyvältä. Ei siis tarvitse tämän piirakkareseptin kanssa pelätä, että naama olisi kuin sitruunan nielleellä.

Ehkä tuli itsellekin yllärinä, että reseptistä kehkeytyi toimivaakin toimivampi. Tai toisaalta, mitäs yllättävää siinä nyt oli. Muokkasin aiempaa viritelmää, joka jo oli erittäinkin käyttökelpoinen.

Aion todellakin ottaa tämän ohjeen vakikäyttöön, ja kunhan mustikkakausi käynnistyy, tätä variaatiota kokeilen heti ensimmäisellä sadolla. Testatkaa tekin, millä marjoilla tahansa! Gluteenittoman, ilman lisättyä sokeria valmistetun raparperipiirakan ohjeistus löytyy täältä.

Inhimillisyyden raja-arvot

Thaimaalainen nuudelipiirakka

Pieni ilmoitusluontoinen asia tähän alkuun; tämänkertaiset hajatelmat (a.k.a inhimillisyyden raja-arvot) saivat inspiraatiota Esa Saarisen ajatuksista. Joten sisältää muutamia tunnettuja ”Saarismeja”. Kyseiset lainaukset on kursivoitu, koska kunnia kelle se kuuluu!

Kuuntelin tuossa keväällä Esa Saarisen Filosofia ja Systeemiajattelu -luentosarjan, ihan vain omaksi ilokseni ja kankean ajattelun notkistamiseksi. Suosittelen kyseistä Aalto-yliopiston mahdollistamaa spektaakkelia vahvasti, mikäli kokee tarvetta pöläytellä suorituskeskeisiä ajattelutapojaan. Hän oli myös mitä mainiointa leivontaseuraa, tuli monet piirakat väännettyä kuunnellen E. Saarista.

Herra Saarinen kävi monesti luentosarjan aikana kyynelrajalla, ja tämä pisti sitten mietiskelemään, mitä ne muut inhimillisyyden raja-arvot voisivatkaan olla. Tässä muutama, mitä nyt sattui mieleen pälkähtämään;

Hellyysraja. Ajattele sitä suloisimmista suloisinta eläinvauvaa, jonka olet nähnyt, ehkä jopa päässyt paijaamaan. Millaisen tunnelatauksen herättääkään, kun katsoo melko avuttoman olennon pieniin, toiveikkaisiin silmiin. Sydän on pakahtua ja puristua onnesta, kun näkee kyseisen luontokappaleen uinuvan viatonta unta. Voisi pysähtyä tuohon hetkeen ja menettää ajantajun. Silloin ollaan hellyysrajoilla.

Tuskastusraja. Miksi tämä homma ei nyt vaan suju??? Hakataan päätä seinään, muttei silti päästä puusta pitkälle. Turhautuminen on käsinkosketeltavaa, lisäksi saatetaan hieroa päänahkaa toivoen, että aivosolut alkaisivat toimimaan. Mutta eipä auttanut sekään. Argh.

Ärsytysraja. Veikkaan (tosin ilman tieteellistä tutkimusta tukenani, mutta uskoisin silti olevani oikeassa), että suurin osa ihmisistä tunnistaa tämän raja-arvon. Liikenteestä sen löytää helposti, tai vaikka työpaikalta, tai nälkäisenä… On kuin joku tökkisi aivoaluetta, missä kyseinen tunnereaktio sijaitsee, terävällä kepillä. Kenties silmäkulman hermo alkaa nykiä, mutta ainakin ärräpäät jo lentelevät aivoissa valtoimenaan. Näkyy punaista. Rajoilla ollaan, kohta räjähtää!

Nolotusraja. Ai että sitä tunnetta, kun juuri huomaa itsekin, että mitä tulikaan tehtyä; kihelmöintiä hiustuppien juuressa ja poskien punoitusta, huh huh, soijaakin pukkaa kainalokarvojen lomasta (mikäli unohtui sheivata/ei kuulu repertuaariin). Sitten hetkellisesti miettii, että oliko se nyt niin noloa kuitenkaan – kunnes vilkaisee vaivihkaa kanssakulkijoiden ilmeitä, ja tajuaa, että kyllä! Oli se. No, se raja tuli rikottua. Vain pieni pintapuute tämäkin.

E. Saarisen mummiteesit ja muumifilosofiat olivat aivan huippuja. Sinänsä harmillista, että hän eläköityi; olisin niin mielelläni kuullut, millaisen filosofian hän saisi aikaan Temppareista. Siinä olisi voinut olla ihan uudenlaista ajattelun ajattelemisen briljanssia. Ajatuksella.

Inhimillistä kaipuuta kauas, piirakkaa pahimpaan tuskaan

Ei tietenkään kaikkien mieli halaja kaukomaille, monien töpöjaloille kotoinen muumilaakso riittää, ja se on hyvä asia. Makumatkailla voi ihan kotonakin. Inhimillisyyden raja-arvot mielessä, koronarajoitteet huomioiden vaeltelin (pääni sisällä) tällä kertaa hiekkarannalla palmujen katveessa, turkoosin veden äärellä, leppeän tuulen helliessä hipiää, eksoottisten tuoksujen ympäröimänä, kohti kauan kaivattuja makuelämyksiä.

Joten Thaimaalainen nuudelipiirakka! Antaa siis kielen viedä mielen mennessään kaukaisuuteen, nauttimaan kyseisen kohteen aromeista ja tervetulleesta vaihtelusta ruokapöytään. Aroi, khop khun khaa!