Blogi

Julkaistu

Latua meille kaikille

kaura-toscapiirakka ja latua blogissa

Kävin tuossa eräänä kauniina maaliskuisena päivänä harrastamassa perinteikästä talviliikuntamuotoa, eli pertsikkaa. Ladulla törmäsin jälleen kerran ilmiöön, joka toistuu säännöllisin väliajoin. Kyse ei ole nyt laturaivosta, vaan siitä, että joku oman elämänsä sankari vihaa kovin syvästi latua itsessään. Vihaannus latua kohtaan ilmenee siten, että sen keskellä on tanssittu ripaskaa vähintäänkin 50 jotain numeron lompsikkailla. Lisäksi rakasta medium+ koon rekkua on lenkitetty (henkisenä tukena?), jolloin tuho on saatu huomattavasti suuremmaksi avec torttuineen päivineen.

Väkisinkin pisti pohtimaan, että mikä kumma se saa ihmisen noin syvästi latua vihaamaan. Kehittelin pikaisen analyysin aiheesta. HUOM! Profiloidun kohteen nimeäminen on täysin randomia, eikä liity kyseiseen henkilöön mitenkään (ellei satu niin suunnaton tuuri käymään, että latuvihaajan nimi osuu kohdilleen).

”Pertti oli nuorena poikana Kekkosen aikoihin suunnattoman innostunut hiihtämisestä, jopa siinä määrin, että tulevaisuuden toivon silmissä kiilsi olympiakulta. Valitettavasti hiihtoharrastus ei ottanut tuulta purjeisiinsa, sillä Pertin isä vastusti sunnattomasti tyhjänpäiväistä lykkimistä, eikä suostunut investoimaan moderneihin hiihtimiin. Isoisältä perintönä tulleet hikilaudat saivat kelvata Pertille. Ja vaikka Pertti olisi saanutkin kunnon lykyttimet allensa, ei hänen fysiikkansa lukuisten jalkojen virheasentojen (lätysköistä aurauskulmiin) vuoksi olisi mahdollistanut mestaruustason mittelöihin pääsyä. Ei, vaikka Pertti miten olisi latua elämässään hinkuttanut aamusta iltaan.

Perttihän sitten otti ja katkeroitui, kullankiilto katosi hänen silmistään, vuodet kuluivat. Eikä Pertti enää koskaan unelmiensa niin julmasti jo nuorella iällä murskauduttua laittanut minkäänlaisia talvisia menopelejä jalkaansa. Paitsi tietysti ylisuuret talvikengät. Ja tuostapa Pertti saikin oikean kuningasidean; jos kerran hän ei saa olla superhiihtäjä, niin turha on muittenkaan nautiskella moisesta talviriennosta. Prkle. Tuhoan kaikki ladut, jotka jättiläisjalkojeni tielle sattuvat! Otan vielä Mustinkin kaverikseni tallomaan ja jätöstelemään! Siitäs saavat kaikki ladut ja latujen käyttäjät tuntea ylitsevuotavan raivoni! ajatteli Pertti lompsiessaan pitkin poikin, keskellä juuri ajettua latubaanaa.

Ja niin Pertti vietti loputkin elinvuotensa latuja tuhoten. Sen pituinen se.”

Yrittäkäämme ymmärtää myös näitä latuvihaajia. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä traumoja taustalla piilee. Rakkautta ja latua meille kaikille <3

Latua riittää kaikille, niin myös piirakkaa, kunhan tekee pellillisen

Voimia palauttava herkku maistuu reippaan laturetken jälkimainingeissa. Etenkin tämä piirakka, sillä kukapa voisia vastustaa mehevää ja ihanan rapeaa, kauraista toscapiirakkaa!? Pienenä hifistelynä piirakka on maustettu pakastetulla kuusenkerkkärouheella, joka tuo hienostuneen säväyksen uniikilla maullaan.

Piirakka on kaiken lisäksi erittäin helppo ja nopea valmistaa. Eikä tässä vielä kaikki; piirakkaa syntyy tällä reseptillä pellillinen, joten sitä riittää kaikille, myös latulompsijoille. Kaura-toscapiirakan reseptin pariin pääset täältä.

Julkaistu

Mihin kiva katosi?

kiva vegaaninen piirakka

Herramunjee, kun yhtenä päivänä oivalsin, että kiva on kadonnut! Mihin ihmeeseen se on päässyt livahtamaan? Vai piilotteleeko se taustalla, odottaen sopivaa hetkeä näyttäytyä kaikessa kukoistuksessaan? Ja miksi ihmeessä olen ylipäätään päästänyt kivan karkaamaan?

Lähtökohtahan on se, että kivaa tarvitaan tässä maailmassa. Jokaisen henkilökohtainen elämä muuttuu hyvin pian harmaaksi massaksi, pahimmassa tapauksessa mustuu kokonaan vieden lopuksi viimeisenkin elämänhalun, jos kaikki kiva katoaa. Jaksaahan sitä harmaan sävyttämää arkea tarpoa jonkin aikaa, vaikka kiva hetkellisesti puuttuisikin, mutta pidemmän päälle lopputulos on huono. Ihan sama, mikä elämän osa-alue on kyseessä. Jos harmaus pääsee valtaamaan yhdenkin niistä, se voi salakavalasti levittäytyä ja viedä muut mukanaan.

Jatkuva harmaus kertoo, ettei kaikki ole kohdallaan. Silloin on syytä syynätä, missä sen alkulähde sijaitsee. Ja sehän löytyy, kunhan vain uskaltaa olla rehellinen itselleen. Joskus harmauden selätys onnistuu helposti, ja jatkohoitona pelkkä lepo saattaa riittää. Toisinaan voi tarvita järeämpiä toimia, kuten radikaaleja muutoksia elämään, jossa on jotain perustavanlaatuista vinksallaan. Jokatapauksessa, ilman konkreettista toimintaa harmaus vaan lähtee rönsyilemään kuin taitamattomamman kotipuutarhurin perennapenkki.

Kiva on siis lähtenyt lipettiin. Usein se tapahtuu ihan huomaamatta, ja eräänä päivänä sitä vaan huomaa olevansa korviaan myöten harmaudessa. Mutta vaikka kiva olisikin kadoksissa, sen uudelleen löytäminen voi toimia suurena apuna tuon harmaan mörön karkoittamiseen. Vähän niin kuin suojakilvet entisaikojen ritareille. Kaikenlainen kepeys, etenkin huumori elämässä ja sen eri saroilla, ei ole koskaan pahitteeksi. Kivaa kun on kivaa!

Mistä se kadonnut kiva sitten löytyy? Voi kokeilla palata ajassa taaksepäin ja miettiä, mitkä asiat ovat tuottaneet iloa aikoja sitten, ennen kuin isopahaharmaus jyräsi alleen. Kuinka kauas aikamatkailu on ulotettava, sen tietää jokainen itse. Voisihan se olla virkistävää (joskin hieman terveydelle arveluttavaa) kokeilla 60 vuoden tauon jälkeen pulkkamäkeä. Tai ottaa äkkilähtö reppureissulle jonnekin kauas. Lakata kynnet, kilauttaa kaverille, rapsuttaa lemmikkiä. Tai mennä taidenäyttelyyn, herättää henkiin entinen urheilu- tms harrastus. Konstit on monet, ja itsehän sitä kukin parhaiten tietää, mistä hukkaan joutuneen kivansa löytää.

Lämpimästi onnea etsintään. Kyllä se kiva sieltä vielä löytyy.

Tai voisihan se olla kiva leipoa piirakka.

Miksipä ei? Leipominen on ylipäätään hyvä keino harhauttaa harmautta heille, kenestä se tuntuu omalta jutulta. Ja vaikkei tuntuisikaan, kannattaa kuitenkin kokeilla, vaikka jotain helppoa reseptiä. Saa siinä ainakin hetkeksi ajatukset muualle, kun keskittyy taikinan työstämiseen. Parhaassa tapauksessa myös vatsansa täyteen.

Tällä kertaa piirakkareseptiksi valikoitui hyväksi havaitun vegaanipiirakan tuunaus. Turhahan se on pyörää keksiä uudelleen, välillä riittää pelkän sisuskumin vaihto. Ja nyt se oli paikallaan, sillä tästä tuli entistä herkullisempi ja helpompi valmistaa, jonka lisäksi oli varsin ihanaa työstää lämmintä taikinaa. Leipomaterapiaa parhaimmillaan. Vegaanipiirakka vol 2 löytyy täältä.

Julkaistu

Päämäärä tuntematon

banaanipiirakka ja blogitekstinä päämäärä

Sitä näin ikääntyessä väistämättä tulee katselleeksi taaksepäin elämässä. Mitä tulikaan tehtyä, mahdollisesti jätettyä tekemättä, mitkä ratkaisut johtivat mihinkin lopputulokseen pidemmällä aikavälillä, vastasiko päämäärä tavoitetta ja niin edelleen. Tällaista pohdintaa ei ollut pienimmässä määrinkään tarkoitus poluttaa joutavaan jossitteluun ja menneiden ratkaisujen märehtimiseen, vaan tutkiskella mahdollisimman objektiivisesti (vaikka täysimääräinen objektiivisuus nyt on täysi mahdottomuus, koska kyseessä on oman pään sisältö) ja analyyttisesti, että miten meni noin niinkuin omasta mielestä.

Oman pääni sisäisen tutkimuskohteen ehdottomasti yksi helmeimmistä löydöksistä oli se, että minulta on aina puuttunut jokin pidemmän tähtäimen päämäärä sen suhteen, että mikä minusta tulee isona. Sitä on tullut kelluskeltua intuition (ja itsepetoksen?) vietävänä, täysin ilman lopullista tavoitetta, mihin pyrkiä. Mutta onko se ollut huono asia?

Toisaalta kyllä, jos ajattelee asiaa loistokkaan työuran kannalta. Näillä kymmenillä voisi takataskussa olla jos jonkinlaista tohtoritutkintoa, meriittiä ja saavutusta. Muttei ole, koska päämäärä on ollut tuntematon, eikä ole tullut pyrittyä suuntaamaan energioita johonkin tiettyyn suuntimaan sinne jonnekin kaukaisuuteen.

Toisaalta ei, sillä vaikka tässä nyt ei mitään mensan jäseniä olla muutenkaan, on vuosien varrella tullut nautiskeltua hyvin erilaisista duuneista, kouluja tullut tarvottua läpi riittävissä määrin, eikä varhaisimpien opiskeluaikojen jälkeen ole missään vaiheessa tarvinnut pelkkää ylähuulta pureksia (vaikkei kyllä sen puoleen ole kaviaariakaan tullut nautiskeltua. Shampanjaa sentään joskus). Mitä moninaisimmat kokemukset ovat avartaneet maailmankuvaa, eikä mikään ole enää täysin mustavalkoista.

Loppupäätelmäksi pitkällisen ajatuspallottelun tiimoilta muodostui, etten usko, että olisin tehnyt moniakaan asioita toisin. Kaikkia kun ei vain ole luotu järjestelmällisesti etenemään etapilta toiselle. Toiset tarvitsevat kiertoreittejä, lisäpysäkkejä ja vaikka mitä kinttupolkuja edetäkseen.

Vaikka se pidemmän tähtäimen päämäärä työrintamalla on edelleen tuntematon, niin tuskinpa olen ainoa pää(määrä)tön ura(ton)haahuilija tässä maailmassa. Mistäpä tuon tietää, ehkäpä vielä joskus koittaa se kaunis päivä, jolloin kulkusuunta kirkastuu? Sitä odotellessa voi lohduttautua ajatuksella siitä, että ehkäpä ne muut kuin työuraan liittyvät päämäärät ovat olleet ja tulevat olemaan elämässä tärkeämpiä.

Päämäärä: Banaanipiirakka

Ettei nyt liian syviin vesiin ajauduttaisi päämäärien tai määrättömyyksien pohdinnassa, niin edetään elämässä piirakka kerrallaan. Sattui nimittäin eräällä kauppareissulla vastustamaton tarjous; hieman nuupahtaneita banskuja jättisäkki eurolla. Eihän sitä voinut ohittaa.

Ja tällä kertaa tuo piirakka on siis banaanipiirakka, joka kruunattiin herkullisella kinuskimascarponekuorrutteella! Lisäksi kivan rouskuvaisen yllärin piirakkaan toivat rouhitut pekaanipähkinät ja kaakaonibsit.

Kauppareissua säväyttänyt intuitio toimi tällä erää moitteettomasti, sillä banaanipiirakasta tuli erittäin maistuvainen. Sitä myös riitti useammaksi päiväksi, koska piirakan kokoluokka oli uunipelti. Reseptiä kaikessa komeudessaan pääset tutkiskelemaan täältä.

Julkaistu

Alapääjuttuja

paprikapiirakka

Suosittelen alakertaan kohdistuvaan keskusteluun rajoittuneita henkilöitä lopettamaan tämän tekstin lukemisen välittömästi, sillä luvassa todellakin on alapääjuttuja. Täysin ymmärrettävää, ettei sellainen (huumorin alalaji) välttämättä uppoa korkeamman (komedia)tason omaaviin yksilöihin. Jos nyt sellaiset individuaalit jatkavat uhkarohkeasti tämän lukuhaasteen parissa, on se omalla vastuullanne. Teitä on varoitettu.

Olen tässä ajoittain pohdiskellut, että mistä johtuu kiinnostus kertoilla intiimialueille sijoittuvia tapahtumia, etenkin sellaisia huumorin sävyttämiä sattumuksia. Johtuneeko siitä, että kyseessä on ihmisruumiin osa, jossa enin kaikesta tärkeästä tapahtuu? Vai onko perimmäinen tarkoitus rikkoa vuosisatojen kahleita, tabuja, ettei niistä asioista puhuta ääneen. Saati sitten julkisesti. No, eiköhän se myytti ole murrettu viimeistään nettiajan mahdollistaman aikuisviihteen suuren saatavuuden myötä. Tai virallisten lääkäri neuvoo -palstojen myötä.

Onhan se nyt vapauttavaa, kun ei tarvitse enää tuskailla peräpukamien tai muiden putkisto-osuuden viimeisen etapin ongelmallisuuksien kanssa yksin. Saati sitten lisääntymiselimistön outouksien kanssa kamppailut, joita ei todellakaan kannata käydä keskenään (ellet sitten satu olemaan huippuluokan urologi tai gynekologi). Vertaistuki kunniaan! Ja käsi nyt sydämelle; kukapa ei olisi törmännyt jos jonkinsortin juhlakunnon kompasteluihin, epämääräisiin emätinvaivoihin tai millä ja mihin kukakin nyt on sattunut törmäämään. Ei tuomita, kun ei koko tarinaa tiedetä. Tai mitäpä sitä muutenkaan ketään tuomitsemaan, omatpa ovat aukkonsa.

Huumorin varjolla voi kertoilla mitä moninaisimpia alapääjuttuja. Mutta missä kulkee raja hyvän huonon ja huonon huonon huumorin välillä? Suuri risteysalue, hentoinen yhtymäkohta. Riippunee siitä mistä roikkuu ja kenen seurassa (hehheh, pakollinen puujalka). Ehkä en lähtisi kovinkaan suuresti viljelemään itsenäisyyspäivän vastaanotolla, mutta kaveriporukan, joka nauttii kyseisestä humoristisesta otteesta kaksin käsin… eihän sen parempaa nauruterapiaa saa mistään. Paitsi kenties tahattomasti ilmaantuneista lauseista (kuten vanhempainillan diaesitykseen liittynyt www-osoitteen heikompi tavutus, jolloin ruudulle lävähti ”opetussu”), tai viikkopalaverissa vähemmän korrektisti valikoituneet puheenvuoropyyntöjen ilmaisumuodot (”huutakaa vaan rohkeasti heppiä”). Kyllä ei pokka pitänyt.

Mitäpä tähän voi sanoa? Likainen mielikuvitus on huonon huumorintajun omaavan yksilön ainoa huvitus.

Mikä yhdistää alapääjuttuja sekä piirakoita?

Tuohon henkilöt, joilla vähänkin vinksahtaneet mielikuvayhtymät jo raksuttavat, tietävät vastauksen, joten sitä ei tähän tarvinne edes kirjoittaa. Selkeä aasinsilta myös koko tähän Piirakkapäivään.

Jos kuitenkin mietitään syvällisemmin, tämänkertaiseen piirakkareseptiin yhtymäkohta löytyy ravitsemuksellisesti oikein pätevästä ainesosaluettelosta. Tosin voi olla, ettei kaikki ainesosat, kuten habanero, sovi kaikille, joten ruoansulatuksen jälkeinen lopputuotos voi kääntyä ei-miellyttävämpään suuntaan.

Mutta kelle lihaton, maittava ja potkuisempi paprikapiirakka maistuu, suosittelen kokeilemaan. Reseptiikka löytyy täältä.

Julkaistu

Ultimaattinen ketutus ja sen poistotoimenpiteet

Sitruunapiirakka ja ultimaattinen ketutus

Ihan tasan tarkkaan jokaiselle koittaa jossain vaiheessa SE päivä, jolloin ultimaattinen ketutus ottaa vallan. Se alkaa välittömästi, kun silmät aukeavat, ja ottaa lisäpontta jokaikisestä vähänkin ketutusta lisäävästä asiasta. Eli ihan kaikesta, mitä eteen tulee. Tilanne on erittäin räjähdysherkkä, ja esimerkiksi mehevät parisuhderiidat saavat alkunsa ultimaattisista ketutuksista. Voin veikata, että muutamat loparitkin on otettu sellaisina päivinä. Mutta millä tuon olotilan voi normalisoida, ennen kuin se eskaloituu pahempaan suuntaan?

Mitkään normiketutukseen tepsivät keinot ovat hyödyttömiä. Ultimaattinen ketutus kun ei poistu pelkällä joogalla, syvähengittelyllä tai vaikkapa positiivisillä ajatuksilla. Nämä pehmeät keinot kannattaakin ottaa käyttöön vasta sitten, kun kierrokset ovat laskeneet. Vähän sama asia, jos yrittäisi sammuttaa palavaa taloa pissaamalla. Tai selittää narsistille, että tekosi eivät ole ok. Eli yhtä tyhjän kanssa. Ehei, ultimaattisen ketutuksen poistoon tarvitaan järeämpi arsenaali.

Koska ultimaattinen ketutus on kokonaisvaltaista, eli mieli ja keho ovat molemmat täysin sen vallassa, eräs hyväksi havaittu keino on harhauttaa niistä toista. Yleensä on helpompi aloittaa kropasta. Adrenaliini virtaa, joten kanavoidaan tämä ylitsevuotava energiapommi ultimaattiseeen urheilusuoritukseen. Kyse ei ole mistään pienestä lönköttelystä, vaan liikunnasta, joka pistää sykkeen tappiin ja suorituskyvyn äärirajoille. Ei muuta kun vaan hiki lentämään ja verenmaku suuhun, lajivalinta on vapaa. Ja tätä jatketaan niin kauan, että pahimmat höyryt ovat vihoviimein haihtuneet taivaan tuuliin. Sitten on aika pehmeille keinoille, jotta mielikin pääsee eroon sitä kalvavista ketutuksen aiheista.

Jos liikunta ei ole jostain syystä mahdollinen ratkaisu, vaihtoehtoisesti voi kirjaimellisesti hypätä järveen. Mikäli on talvi, niin sitten avantoon, joka on oikeastaan parempi vaihtoehto löllölämpimälle uintivedelle. Kroppa saa kylmästä vedestä pienimuotoisen shokkitilan, ja silloin on pakko keskittyä johonkin ihan muuhun kuin ketutukseen. Voi vaatia pidemmän oleskeluajan tai useamman dippauksen, mutta toimii. Lopullisesti ketutus talttuu, kun kylmäaltistuksen jälkeen pääsee saunan lempeisiin lämpöihin.

Tai sitten voi vaan karjua kaiken pahan pois. Yllättävän vapauttavaa, lapsetkin tekevät näin. Mutta mistä sellaiseen sopivan kiljumiskopin tai -tilan löytää, onkin eri juttu urbaaneille cityihmisille. Saattaa muuten olla valkotakkiset ovella, jos höyryjä päästelee kanssaihmisten kuullen.

Mielen harhauttaminen ensisijaisena keinona ultimattisen ketutuksen poistoon on melko hankalaa, sillä ongelmat perisyineen eivät tunnetusti poistu maton alle lakaisemalla. Taitaa olla ainoa ratkaisu, että käy itsensä kanssa läpi kaiken sen, mikä olotilan on päässyt aiheuttamaan. Ja tekee sitten parhaansa niille asioille, joille voi jotain tehdä, ja lopuille, mille ei mitään voi… päästää irti.

Voiko ultimaattinen ketutus poistua leipomalla?

Kas siinäpä kysymys. Yrittää aina voi, tehoaa jos tehoaa. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan tätä reseptiä, joka sitruunaisesta sisällyksestään huolimatta on mitä makoisin ketutuksen karkoittaja.

Muropohjainen taikina saa tässä piirakassa täytteeksi minisitruunoista keitetyn, alkoholilla maustetun täytteen. Sokeria kannattaa lisätä, jos ei pidä niin kovin kirpeästä. Omaan ja testiryhmän makuun reseptiikassa oleva makeus kuitenkin riitti, sillä taikina tasapainotti kivasti lopputulosta. Sitruunapiirakan ohje löytyy täältä.

Julkaistu

Sisäinen villapaita

sisäinen villapaita ja kasvis-jauhelihapiirakka

Koska talvi ja kylmä, on hyvä että sisäinen villapaita lämmittää. Säästää kivasti lämmityskustannuksissakin, kun voi pitää huonelämpötilan hillityissä lukemissa. Sisäinen villapaita voi tietyissä tapauksissa (vartalon muodoista riippuen) toimia oikein mukavana unikaverinakin. Siihen on iltaisin hyvä hellästi kiertää kätensä ja silitellä vaivalla muodostettua turvapalloaan.

Sisäistä villapaitaansa pystyy kerryttämään mitä moninaisimmin tavoin. Erityisen helppoa se on, jos sattuu omaamaan lahjakkaita kokki/leipurikontakteja. Kukapa herkkusuu voisi kieltäytyä testimaistajan roolista? Myös laajat työyhteisöt, joissa merkkipäiviä juhlistetaan harva se hetki, ovat oivallisia lämpökerroksen kerryttämiseen. Piisaa niitä kakkuja, pullia, keksejä sun muita hiilaripommeja.

Eikä unohtaa sovi myöskään lounasbuffetien tarjoiluja! Mikä mainio tapa turauttaa pötsinsä täpötäyteen runsailla, rasvaa tihkuvilla ylenpalttisilla syömingeillä. Loppupäivä menee toki jonkinasteisessa puolikuolleessa koomassa, mutta sisäinen villapaita saa rutkasti uusia kerrostumia.

Sisäisen villapaidan kasvattamisessa on hyvä huomioida sekin, että mitä vähemmän liikettä, sen nopeammin eristyskerrokset kertyvät. Huihai himohiihtäjät sun muut urheiluhullut! Painovoima on painovoimaa, mutta ylipaino on ylivoimaa!

Sisäiseen villapaitaan voi toki liittyä riskitekijöitäkin. Ei kannata ihan kenen tahansa seuraan lyöttäytyä, ettei mene överiksi.

Ja mikä kaikkein tärkeintä, jokainen meistä pitäköön huolen omasta sisäisestä villapaidastaan. Ei meille kuulu pätkääkään, millaisen toinen omistaa. Omaani suhtaudun mustalla huumorilla, kuten ylläolevasta tekstistä sopii päätellä. Ja on mulla sisäiset villahousutkin!

Sisäinen villapaita saa uutta ryhtiä tästä hekumallisesta piirakasta

Maistuu, sanoi testimaistaja. Nimittäin täyteläisen juustoiselle tämä kasvis-jauhelihapiirakka. Helppoa ja herkullista, muutapa ei tarvita lämmittävään lounastuokioon.

Piirakkapohjassa on käytetty sydänystävällistä margariinia, ettei suonet menisi täysin tukkoon. Toki voi on varma valinta sisäisten villapaitojen ystäville. Kasvis-jauhelihapiirakan reseptin pääset tarkastelemaan täältä.

Julkaistu

Mitä siitä

suklaapiiras ja mitä siitä hajatelmat

Välinpitämättömyys valtaa ajoittain alaa itse kullakin. Joskus se on ihan ok, toisinaan taas voisi harkita kaksi(kymmentä) kertaa, ennenkuin laukaisee Mitä siitä -ajatuksen ilmoille. Joten karsintaa kannattaa tehdä kyseisen mietintämallin kohdalla.

Esimerkiksi, varsin vähäpätöisiä edellä mainittuja kysymyskohdennuksia sopii tehdä arjen järkeistämisessä. Etenkin silloin, kun kasetti meinaa leikata kiinni ihan huolella kaiken arkihärdellin keskellä.

Mitä siitä, jos asunnon ikkunat ovat pesemättä? Tärkeämpää on ladata omia akkuja. Likaisiin ikkunoihin ei tietääksemme kukaan ole koskaan kuollut. Tai ainakaan ihmisiä ei ole kuollut, lintuja taasen lienee menehtynyt melkoisia määriä – ja tässä yksi lisäsyy, miksi ei kannata pestä; likaiset ikkunat jopa säästävät siipiveikkojen henkiparkoja.

Mitä siitä, jos välillä tulee virheitä? Sehän on vain hyvä juttu, sillä virheistä tupataan oppimaan. Kukaan ei ole virheetön, tai jos on, niin silloin ei ole edes yrittänyt pyrkiä totuttua tasoa parempiin suorituksiin. Sattuu sitä paremmissakin piireissä jos jonkinlaisia kämmejä.

Mitä siitä, jos ei miellytä ”kaikkia”? Ensinnäkin, kaikkien miellyttäminen on a) silkka mahdottomuus ja b) aivan turhaa. Huomattavasti tavoiteltavampi tulokulma olisi jollain tasolla tulla toimeen niiden kaikkien kanssa.

Mitä siitä, jos ei kuluneena vuonna tullut lottovoittoa, superhienoa urheilusaavutusta, hohdokasta uutta duunia tai mitä tahansa platinakuorrutuksella silattua mukatärkeää saavutusta? Elämä jatkaa rullaamistaan päivä toisensa jälkeen siitä huolimatta. Niin, mitäpä siitäkään turhaa stressiä ottamaan näin vuoden 2023 aluksi.

Mitä siitä, jos tuli syötyä varsin herkullista suklaapiirasta turhan paljon?

No ei yhtään mitään, paitsi hyvä mieli! Missään nimessä siitä ei toinna ottaa huonoa omaatuntoa. Hyvän ruoan ja ajoittaisten herkkujen nauttiminen on eräs ihmiselon kauneimpia asioita, joten jos siihen on mahdollisuus, niin ilo irti ja ääntä kohti.

Tämänkertainen resepti on suussasulavan samettinen, mutta varsin helppovalmisteinen suklaapiiras. Siihen on kätevä upottaa joululta jääneet konvehdit tai alennuksesta haalitut suklaavarastot (terveisin nimim. hyvältä maistuu pitkin vuotta, tai ainakin parasta ennen -päiväykseen saakka). Piiraan koko on suhteellisen vaatimaton, mutta koska sisältö on täyttä tavaraa, pienikin pala voi riittää… Suklaapiirasresepti löytyy täältä!

Julkaistu

Mitä jäi käteen?

mitä jäi käteen? joulun jämäpiirakka

Niin. Se onkin nyt jälleen yhden eletyn vuoden jälkimainingeissa aiheellista pohdiskella, että mitä jäi käteen vuodesta 2022. Ihmismieli on sen verran kiero kapistus, että jostain syystä se heti ensimmäisenä alkaa tuputtamaan kaikkein ikävimpiä nostoja nonstoppina verkkokalvoille. Onhan niitä ollut, kovin kamalia tapahtumia ympäri maailman. Eikä niitä sovi myöskään tyystin unohtaa. Ei se aina ole helppoa ruohonjuuritason kansalaisenkaan elämä, kaikkine mullistuksineen. Mutta jos nyt alkavan vuoden kunniaksi otettaisiin positiivisen kautta? Mietittäisiin, että mitkä olivatkaan ne parhaimmat hetket männä vuonna?

Aivan aluksi lämpimät onnittelut ja kunnon taputukset olalle; täällä ollaan, hengissä ja jos nyt ei ihan täysissä ruumiin ja sielun voimissa, niin ainakin jalkeilla! Siinä sitä taas taaplattiin yhden vuodenkierron verran. Ollaan saatu ihmetellä esimerkiksi jälkikasvun touhuja, vinksahtaneiden sukulaisten ynnä kaikenkarvaisten tuttavien edesottamuksia tai luonnon ihmeitä. Leipä on elättänyt, lämpöä (toistaiseksi) kotona riittänyt, eikä vielä ole tullut vastustamatonta tarvetta hypätä lähimpään jokeen. Hyvä me!

Hatunnoston arvoinen tunnustus myös heille, ketkä ovat onnistuneet olemaan ihmisiksi ja elämään omien arvojensa mukaista elämää. Tai tekemään kipeitäkin ratkaisuja, jos parempia vaihtoehtoja ei ole ollut tarjolla. Suvaitsevaisuudesta ja erilaisuuden ymmärtämisestä vielä bonussulka hattuun.

Kohokohta monen elämässä lienee lisäksi ollut koronan väistyminen tavallisten kulkutautien joukkoon. Ei tule ikävä erinäisiä etätyökomennuksia, kasvomaskeja tai muita inhimillisen kanssakäynnin rajoitteita. Olkaamme vapautetut ylenpalttisesta hysteriasta – ainakin toistaiseksi.

Eräs omalle kohdalle sattuneista menneen vuoden parhaimmista tapahtumista ovat olleet ihmiskohtaamiset. Olen saanut tutustua liutaan mitä upeimpia, aitoja ja uskomattomimpia ihmisolentoja, joita tällä pallolla tallustaa. Voiko olla mitään parempaa kuin nauraa yhdessä, iloita onnistumisista ja kantaa yhteisiä murheita (niitäkin kun väistämättä eteen tulla tupsahtelee)?

Onnea, menestystä ja uutta toivoa vuoteen 2023. Meille kaikille <3

Mitä jäi käteen menneen vuoden ruokarippeistä?

Ainakin joululta jäi jotain kaappien kätköihin. Paino sanalla ”jäi”, sillä niistähän tuli tekaistua joulun jämäpiirakka! Varsin kätevä tapa tuhota ei-toivotut jäänteet. Ruokahävikin torjunta kunniaan, ja rippeet ruoaksi.

Piirakka on nopea tehdä, sillä täyteaineksethan ovat jo kypsiä. Pohja esipaistetaan, jonka jälkeen oman maun ja jääkaapin sisällön mukaan valikoituneet täytteet tumpataan mukaan. Sitten enää noin vartin kypsennys, ja valmista! Kyllä sillä vähintään yhden ateriakerran eteenpäin porskuttaa. Helposti tuunattavaan reseptiin pääsee täältä.

Julkaistu

Jotain hyvää

jotain hyvää eli persimonpiiras

Voisiko joskus olla hetki aikaa tehdä jotain hyvää? Kyllä. Sellaiseen tulisi aina löytyä tarvittavat minuutit, jotka voi karsia pois jostain vähemmän hyödyllisestä. Kuten Facen ja Instan selailusta. Tai Netflixin tai perusruudun tuputtaman aivotäytteen tuijottamisesta. Minkä nyt kukin tuntee vähemmän tärkeäksi elämässään.

Jotain hyvää voi tehdä monella tavalla, ja varsinkin joulun lähestyessä kannustavainen viesti altruistiseen käyttäytymiseen on käsinkosketeltavissa. Montako keräyslipasta, pataa tai lahjakuusta onkaan tullut ohitettua tai mainoskatkolla nähtyä? Onko tipahdellut kutsuja yhteisen hyvän merkeissä esimerkiksi kylä- tai lähiöyhteisön talkoisiin?

Vai kyselisikö kuulumisia henkilöiltä, joihin ei ole tullut oltua hetkeen yhteydessä? Mikäs on arkipäivän hyvien tekojen tilanne? Kohteliaat sanat, ystävälliset eleet, anteeksiantavaisuus ja hyvä tahto kanssakulkijoidemme keskuudessa?

Tosin joskus saattaa käydä niin, etteivät hyvät teot – tai niiden toteutusyritykset – mene ihan maaliin. Kuten silloin kerran, kun tuli intoa ja hyvää mieltä puhkuen soiteltua eräälle tuttavalle erittäin huonolla hetkellä. Siitä puhelusta ei kyllä kostunut kumpikaan osapuoli. Ja monestikohan kohteliaisuudeksi tarkoitetut sutkaukset eivät joko ole ottaneet tulta allensa, vaan ne on väärinkäsitetty jostain mystisestä syystä. Tai tässä taannoin, kun kun kerrankin päätin ottaa osaa tuntemattomien lasten lahjontaan; kuusesta kurkotettu lahjalappunen oli sitten sellainen hifistelytuote, jota ei todellakaan löytynyt koko kyläpahasen kaupoista. Korvasin tuotteen hyvällä perusmallilla, mutta ei voi olla ajattelematta, että tuotinko jollekulle kuitenkin hirveän pettymyksen, kun paketista ei paljastukaan juuri sitä mitä lappuseen oli kirjattu. Jäi jonkinsorttinen maku suuhun siitäkin keikasta.

Täydellisyyttä hyvissäkään teoissa ei liene järkevää tavoitella. Siitä tulee vain paha mieli. Mutta niin kauan kuin tekee parhaansa niillä sen hetkisellä voimavaroilla ja muilla resursseilla, mitä sattuu omaamaan, niin eiköhän se riitä. Toivottavasti.

Jotain hyvää myös itselle?

Kuten persimonpiiras. Piristää kummasti kaiken keskellä ottaa pala pientä hyvää piirakkaa kera kupposen kuumaa. Jos vielä kutsuu kaverin nautimaan samaisesta herkusta yhteiseen pöytään, niin elämä se vaan paranee.

Tämän piiraan etuihin kuuluu ehdottomasti se, että ennen joulun herkkupöydän antimiin uppoutumista on hyvä ottaa hieman kevyemmin. Persimonpiiraassa ei ole ylenkäytetty makeuttamiseen tarkoitettuja aineita, joten hammaskiilteet kiittävät. Reseptiin pääsee täältä.

Julkaistu

Kankeampi meininki

suolaiset pikkupiirakat

Tuli tässä eräänä päivänä pikkujoulunvieton jälkimainingeissa mietiskeltyä. Tämä tapahtui ilman pahempaa päänkivistystä ja pöntönhalailua. Että silleen ajateltuna ei dagen efter ollut ollenkaan pahalaatuinen. Muttamutta… koska vietetyissä pikkujouluissa oli kankeaakin kankeampi meininki, joka johti erittäin ennenaikaiseen syöksymiseen pois paikalta, tunne kotiin palattua oli vähintäänkin sellainen että jotain jäi puuttumaan. Mitä niin oleellista sitten puuttui, että kotiovi aukeni iltasella jo puoli yhdentoista paikkeilla?

Lähdetään siitä, että tässä nyt on ollut viimeiset pari-kolme vuotta todellista hiljaiseloa pikkujoulujen suhteen. Toisinsanoen, nollaosummameiningillä ollaan vedetty. Tämä seikka on saanut odotukset kyseistä juhlintamuotoa kohtaan nousemaan eksosfääriin saakka. Lisäksi aika on kullannut aiempien pikkujoulumuistojen polut 24 karaatin sävyllään, oletettavasti muutaman timanttisen tapauksen siivittämänä. Näin jälkeenpäin pohdittuna, kovin vaikeaa olisikin ollut tavoittaa illalle luodut odotukset.

Vai olisiko? Onko liikaa vaadittu, ettei pakollista paikallaan pönöttämistä kestäisi paria tuntia enempää (illan saldo; istumista vaativaa tököttämistä taulukoitu 4 h putkeen)?? Ehkä olisi voitu tulla toimeen ilman tunnin bingosettiä (kyllä; kyseisissä juhlallisuuksissa pelattiin bingoa. Eikä suurin osa juhlaväestä ollut lähelläkään eläkeikää). Kyseistä persikan, mielen ja juhlatunnelman puutuneisuutta ei myöskään kompensoinut tarjottavan juhlajuoman määrä (joka oli ruhtinaalliset 2 mietoa koko illaksi). Onneksi sentään (haaleaa) vettä sai hanasta, ja lisäjuotavaa (henkilökohtaisella) pankkikortilla.

Kankeampi meininki oli myös kanssajuhlijoiden keskuudessa, poislukien oma pyöreän pöydän syvästi paheksuttu seurueemme ynnä muutama muu juhlatuulella ollut toveri. Eipä sitä hirveästi minglata saati luoda uusia tuttavuuksia persiit penkissä (olisikohan perinteinen tuolinvaihto ollut bingoa parempi seuraleikkivaihtoehto?). Voi myös olla, että aiempien pikkujoulujen muistot erehdyttivät luulemaan, että näissä kinkereissä olisi tarkoitus viihtyä ja pitää hauskaa. Hyi kauhistus, pois sellaiset harhakuvitelmat! Naamat peruslukemille ja tarkasti organisoitu minuuttiaikataulu kehiin.

Onneksi meitä on moneksi, ja on hyvin mahdollista, että toisille pikkujoulujuhlina markkinoitu kankeampi meininki oli eräille huippukiva, superhypertason onnistunut ilta. Ja jos ei itseä nappaa, niin silloin onkin parempi painella kotia kohti. Eipähän tarvitse seuraavana päivänä puhua norjaa.

Kankeampi meininki piirakan suhteen? No ei tod.

Jouluhan se kohta tulla jolkottaa, niin kuin joka vuosi, samaan aikaan. Tähänkin voisi ladata vaikka minkäsorttisia odotuksia kiireineen, suorituspaineineen ja muine ahdistusta aiheuttavine lieveilmiöineen. Valinta tämäkin, sillä mitään pakkoa ei ole. Tai voi olla, mutta se löytyy omien korvien välistä.

Jos kuitenkin tulee tilanne, jossa ei millään ehtisi värkkäämään elämää suurempia tarjottavia, mutta kuitenkin haluaisi jotain kivaa popsittavaksi pöytään, niin ratkaisu löytyy pikkupiiraista. Leivontaprosessia voi halutessaan vallan hyvin nopeuttaa valmistaikinalla, jota itsekin pitkästä aikaa käytin (ostin kun halvalla sain). Täytteeksi ihanaista savulohta ja lämmöksi ripaus habaneroa – toimii! Helppoakin helpoimpien suolaisten pikkupiirakoiden reseptin löydät täältä.