Rehellisyys lähtökohtana?

maisemakahvilan raparperipiirakka

Kuinka rehellinen sitä pystyy itselleen ja muille loppupeleissä olemaan? Missä kohtaa tulee päätöspysäkki, kun rehellisyys ottaa vallan? Näitä ajatuksia pallottelin eräänä päivänä, kun tuli kiinnitettyä huomiota edestä löytyneisiin tilanteisiin, joissa se rehellisyys pistettiin puntariin. Lähtökohtaisena oletuksena oli, että pidin itseäni hyvinkin suoraselkäisenä ja rehellisyyteen taipuvaisena olentona.

Esimerkkitapaus numero yksi: Haiseva tuttava. Oikeasti, sillai äärimmäisen pistävästi tuoksahtava kaveri, jossa sekoittuu halpa partavesi ja pinttynyt hiki. Milloin on hyvä hetki ilmaista toiselle, että nyt kyllä haiset niin pahalle, jotta pikkulinnutkin tippuvat puusta? Onko sellaista hetkeä? Hän ei huomannut hienovaraista vihjettä vettä vuotavista silmistä ja parin metrin hajuraosta. No, enpä pystynyt asiaa hänelle vääntämään rautalangasta, joten oliko kyse sosiaalisesta tahdikkuudesta vai pelkuruudesta? Rehellinen ja suora puhe suihkun akuutista tarpeesta olisi ollut vaivaannuttavaa, mutta kenties tehokkain toimintamuoto.

Toinen esimerkki: Taiteelliset taipumukset. Olit sitten täti, setä, kumminkaima tai joku muu tärkeä henkilö jonkun pienen ihmisen elämässä, eteesi varmasti tulee hetki, jolloin on aika ihastella lapsukaisen taiteellisia lahjoja. Kyseessä voi olla poikkitaiteellinen piirrustus, savimötikkä josta ei saa selkoa mitä se esittää tai risuista ja männynkävyistä koottu, ötököillä höystetty kollaasi. Ihasteltava on, ja teos laitettava esille keskeiselle paikalle olohuoneeseen, keittiönpöydälle tai muulle paraaatipaikalle. Ei pysty olemaan rehellinen ja sanomaan, että tekele sopisi paljon paremmin varastotiloja somistamaan. Ja rehellisesti sanottuna, tässä tapauksessa on ihan ok olla hieman epärehellinen, ettei tulevan taiteilijanalun unelmat mene murskaksi.

Esimerkki kolme: Kulinarismia syöttölaitoksessa. Jokainen, kuka on ikinä käynyt syömässä edes joskus puolivalmistevaltakuntien liukuhihnapaikoissa, on varmasti törmännyt kysymykseen; maistuiko? Ja monestiko on tullut sanottua ”kiitos hyvää oli” vaikkei todellakaan ollut? Niinpä.

Lopputulemana voidaan varmaan olla yhtä mieltä siinä, että rehellisyys maan perii. Kunhan se tapahtuu oikeissa paikoissa ja oikeaan aikaan.

Rehellisyys piirakkaleivonnassa; lainapiirakka

Eli tällä kertaa tuli lainattua erästä kaikkien aikojen tunnetuinta ja rakastetuinta piirakkareseptiä, maisemakahvilan raparperipiirakkaa. Olisi varsin epärehellistä väittää mitään muuta. Kyseinen piirakka nyt vaan on niin täydellisesti luotu, että miksi mennä keksimään pyörää uudestaan?

Eikä sitä tullutkaan keksittyä. Pienesti kuitenkin viilasin, eli lähinnä vähensin sokerin määrää ja lisäsin mausteita. Lopputulos kunnioittaa alkuperää, tuoden hieman jotain uutta twistiä. Olkaapas hyvät, tuunattu maisemakahvilan raparperipiirakkaresepti löytyy täältä!

Ajatuksia ajatusvirrasta

ajatuksia ja gnocchipiirakka pestolla

On ollut viimeaikoina sen verran vilkasta toimintaa tuolla pääkopan sisällä, että pakko jakaa muutamia ajatuksia asiasta. Ei välttämättä päätä tai häntää näillä hajatelmilla, mutta mennään nyt sitten tässäkin tapauksessa täysin hallitsemattomasti ajatusvirran vietävänä.

Sinkoilevat aivosynapsit ja hermosysteemit suoltavat jatkuvana virtana kaikkea mahdollista ja mahdotontakin syötettä tajuntaan. Mistä ihmeestä sitä tavaraa oikein riittää? Ja riittäisi kyllä vähempikin. Sekin pistää taas mietityttämään lisää. Miksi menneet, tulevat ja tämänhetkiset rullaavat sotkeentuneen filmikelan lailla sikinsokin kaikkialle? Moneen ajatukseen riittäisi kertalaaki, osa voisi jäädä kokonaan ajattelematta.

Kun päässä kuhisee kuin kusiaispesässä kevätauringossa, on siihen hyvin vaikea tehdä stoppia. Silloin kaipaa hetkeä, että lyö tyhjää. Ettei liikkuisi niin minkäänlaista, pienintäkään älyä tai sen välähdystä. Oi jospa saisi oikein kunnon jumituksen hetkeksi! Mutta harvoinpa se toive toteutuu juuri tuolloin kun tarvis olisi. Päinvastoin; kun olisi syytä keksiä kaikenlaista, niin silloin se ajatuskattila kumisee tyhjyyttään. Eipä mene tasan nallukat.

Aivojen luoman hullunmyllyn taltuttamiseen ei aina riitä kunnon yöunetkaan. Niissäkin kun saattaa olla vilkkaammanpuoleista meininkiä. Aamulla sitten on kuula entistä enemmän pyörällä, kun yrittää saada selkoa yöllisistä aivoituksista.

Ylivirittyneen ja ylikierroksilla käyvän henkilön ajatuksia on luonnollisesti vaikea ymmärtää. Sitä kun pomppii aiheesta toiseeen ja mutkan kautta miljoonanteen, niin alkuperäisestä aiheesta ei ole harmainta aavistustakaan. Hyvä puoli on se, että jos keskustelunaihe ei ole miellyttävä, tällaista ajatussinkoilijaa on helppo harhauttaa. Eikä varmasti ihan hetkessä muista jälkikäteen palata asiaan.

Joskus hätäjarrun vetäiseminen on paikallaan. Mutta suostuvatko aivot kuuntelemaan ystävällismielisiä kehotuksia lopettaa ajatusvirran ylikuohunta, ennen kuin on liian myöhäistä ja vene nurin? Kumpi onkaan puikoissa, ajatukset vai ajattelija?

Ajatuksia piirakkaan

Joskus ajatusten sinkoilu voi olla hyödyksikin. Hienosti yhdistyivät tämänkertaisen piirakan ainekset maittavaksi paketiksi. Eli mitäpä saat, kun kaapeista löytyy puolivalmiita tähteitä sekä muutamia kasviksia? Gnocchipiirakkaa pestolla!

Ruokaisan (joskin kovin hiilaripitoisen) piirakan leipoo hyvinkin nopsaan, sillä suurin osa aineksista on jo valmiina. Maistuu lounaaksi tai iltapalaksi, etenkin jos laittaa lautaselle kaveriksi salaattia. Reseptiikkaan voit tutustua täällä. Elleivät ajatukset karkaile.

Kevät taas! Cha cha cha sen kunniaksi :)

kevät ja limepiirakka kookoksella

Nyt kun vuodenajoista vaaleanvihrein, kevät, on lopulta täällä, niin tekeepä mieleni kovasti innostua aiheesta! Lienee luonnollista, että talven jälkeen potenssiin sata lisääntynyt valo, lämpö ja kaikki muu kiva saa mielialan kohoamaan uusiin ulottuvuuksiin. Joten hei, ketkä haluavat jatkaa mörrimöykkyilyä, ei kannata lukea tämän pidemmälle. Luvassa kun on yltiöpositiivista pöhinää!

Oikeastaan kunnon kevät pääsee vauhtiin, kun viimeisetkin loskalätäköt ovat väistyneet ja kevätsateet ovat raikastaneet katupölyt pois poskionteloista. Sen jälkeen alkavat mitä mainioimmat ulkoilumahdollisuudet; ötökkäparvet eivät vielä vainoa, hikiliikunta ei ole liian hikistä, ja lintusten kevätkonsertointi on mitä mahtavinta musiikkia. Ai että.

Musiikkielämyksetkään eivät keväisin rajoitu siivekkäiden yksinoikeuksiin. Tokihan nyt viisunikkarit ovat veistelleet jokavuotisiin eurooppalaisten mittelöihin mitä miellyttävimpiä tsipaleita. Erityisesti tänä vuonna mielenkiinto kohdistuu kotimaan toivoomme, joka onkin varsin valloittava energiapakkaus. Ja värikin on niiiin kevääseen sopiva. Kävi sitten loppusijoituksen kanssa kuinka vaan (ihan varmuuden vuoksi julkaisin tämänkertaisen piirakkareseptiikan ennen finaalia, että on sitten voittokaffeille tarjottavaa), niin ainakin henkinen voittaja on täysin selvä. Nostetaas yhdet sille!

Ja kun nyt ollaan päästy kohottamaan juhlafiilistä, niin missäs se paremmin onnistuisi, kuin terassilla hyvässä seurassa? Ah niitä aurinkon lämmittämiä hymynaamoja pitkin poikin kaupunkia. Suurempien screenien läheisyydessä esiintyvä ihmisparveilu voi toki olla merkki toisestakin, niin kovin keväisestä ilmestymisestä, eli lätkälaumojen kannustusjoukoista. Tällä kertaa lätkäilyt käydäänkin kotosuomessamme sekä suhteellisen lähimaastossa. Eipä tarvitse ruuduntuijottelijoiden kärsiä aikaerorasituksista!

Ja mitäs muuta kivaa kevät tuokaan tullessaan? Kohtsillään ainakin tuoreita raaka-aineita, joista loihtia mitä herkullisimpia appeita. Lähestyvät kesälomalaitumet saavat lomaodotukset kutkuttelemaan ja työn raskaan raatajien aamukammat uhkaavasti kutistumaan. Jee! Oivaakin oivempi hetki myös matkusteluun, kun hinnat eivät ole vielä tapissaan tai turistilaumat valtaisat.

Kyllä kevät on kiva. Nyt ja ensi vuonnakin.

Kevät toi piirakkaleivontaankin uutta virtaa!

Kuten aiheeseen sopii, kauniin vihreällä ja rairairaikkaalla linjalla jatketaan tällä erää piirooreseptiikassakin. Koska cha cha cha, niin tietysti piirakka sitä myöten! Ei sentään pina colada, vaikka läheltä liippaakin.

Hieman selvemmällä suomella ilmaistuna, limepiirakka kookoksella. Ou jee! Viisupiirakan resepti on gluteeniton, ja yhdellä ainoalla peliliikeellä siitä sukeutuu myös vegaaninen. Kannattaa testata, ohje löytyy täältä.

Johtajuus ja johtopäätökset

johtajuus ja peltilihapiirakka

Oikeastaan on ihan sama, missä kontekstissa nyt puhutaan johtajuudesta. Oli johtajuus sitten yksilön itsensä, tiimin tai organisaation tai valtiotason toimintaa. Operatiivista tai strategista. Tai mitä ikinä lieneekään. Pointti on se, että johtajuudella on niin suuri merkitys, että siitä pitää puhua. Etenkin jos johtajuus on jämähtänyt menneille vuosikymmenille ja jäänyt lepäämään laakereilleen omaan mausoleumiinsa, hämähäkinseittien peittämään ummehtuneisuuteen. Sellainen johtajuus on todellakin tullut tiensä päähän; on aika tehdä johtopäätös.

Huonoa johtajuutta näkee nykyään aivan liikaa. Sen voi tunnistaa esimerkiksi yleisestä pahoinvoinnista, asioiden mikromanageeraamisesta ja luottamuspulasta. Noin niin kuin vain jäävuoren huippuna. Siellä pinnan alla tuhoa syntyy huomattavasti enemmän, ja seurauksilla voi olla kauaskantoiset vaikutukset myös ympäristöön. Ehkä karmein huonon johtajuuden ilmentymä on pelolla johtaminen. Hyi.

Vaikeutena on, millä tuollainen huono johtajuus kitketään pois. Se ei ole helppoa, sillä pahimpia, vuosikymmenten saatossa tulleita pinttymiä ei voi poistaa edes Auri Kananen (vaikka hän yleisesti ottaen erittäin siistiä jälkeä tekeekin). Koska muutoksen on lähdettävä ytimestä, ulkopäin tulevat impulssit eivät oikeastaan yleensä auta. Päinvastoin, ne saattavat saada huonojohtajuusmyrkyn sakenemaan entisestään, noin niin kuin puolustusreaktiona. Tuulimyllyt kun ovat vahvasti kiinni perustuksissaan. Ja valitettavasti noiden tuulimyllyjen perustuksilla on vahva tuki, eiväthän ne muuten olisi pysyneet pystyssä näinkin pitkään.

Mutta vaikka huonon johtajuuden kitkeminen onkin tuskallisen hidasta ja vähintäänkin turhauttavaa, periksi ei voi antaa. Muuten menetetään ne kaikki hyvät asiat, jotka onnistuneen johtajuuden myötä on mahdollista saavuttaa.

Jotain tarttee siis tehdä. Mutta mitä? Miten kangeta paikoiltaan ne kukoistusta näivettävät mötikät, jotka joko oman päänsisäisten tai ulkoisten tekijöiden takia aiheuttavat niin kovin suurta ahdistusta, tuskaa ja kehittymättömyyttä? Kas siinäpä pulma. Tähänkin pätenee vanha savannin viisaus norsun syömisestä. Bon appetit.

Piirakkatason johtajuus menee… peltilihapiirakalle!

Sillä kaikki vanhat perinteet eivät ole pahasta, tästä hyvänä esimerkkinä ikiaikainen ikoni, peltilihis! Toki sekin pientä päivitystä sai osakseen, sillä täytettä on helppo varioida.

Peltilihapiirakka on siitä huippu tapaus, että sitä kelpaa tarjota niin arjessa kuin juhlassa. Se sopii lounaaksi, välipalaksi, ja oikeastaan milloin vain syötäväksi. Rahkavoitaikina takaa sen, että tavara on tuhtia ja nälkä lähtee!

Tämän peltilihapiirakkaresepti on puolikkaalle uunipellille. Tuplaamalla ainekset saat koko pellillisen, josta sitten riittäkin suuremmalle seurueelle. Reseptiikkaan pääset täältä.

Latua meille kaikille

kaura-toscapiirakka ja latua blogissa

Kävin tuossa eräänä kauniina maaliskuisena päivänä harrastamassa perinteikästä talviliikuntamuotoa, eli pertsikkaa. Ladulla törmäsin jälleen kerran ilmiöön, joka toistuu säännöllisin väliajoin. Kyse ei ole nyt laturaivosta, vaan siitä, että joku oman elämänsä sankari vihaa kovin syvästi latua itsessään. Vihaannus latua kohtaan ilmenee siten, että sen keskellä on tanssittu ripaskaa vähintäänkin 50 jotain numeron lompsikkailla. Lisäksi rakasta medium+ koon rekkua on lenkitetty (henkisenä tukena?), jolloin tuho on saatu huomattavasti suuremmaksi avec torttuineen päivineen.

Väkisinkin pisti pohtimaan, että mikä kumma se saa ihmisen noin syvästi latua vihaamaan. Kehittelin pikaisen analyysin aiheesta. HUOM! Profiloidun kohteen nimeäminen on täysin randomia, eikä liity kyseiseen henkilöön mitenkään (ellei satu niin suunnaton tuuri käymään, että latuvihaajan nimi osuu kohdilleen).

”Pertti oli nuorena poikana Kekkosen aikoihin suunnattoman innostunut hiihtämisestä, jopa siinä määrin, että tulevaisuuden toivon silmissä kiilsi olympiakulta. Valitettavasti hiihtoharrastus ei ottanut tuulta purjeisiinsa, sillä Pertin isä vastusti sunnattomasti tyhjänpäiväistä lykkimistä, eikä suostunut investoimaan moderneihin hiihtimiin. Isoisältä perintönä tulleet hikilaudat saivat kelvata Pertille. Ja vaikka Pertti olisi saanutkin kunnon lykyttimet allensa, ei hänen fysiikkansa lukuisten jalkojen virheasentojen (lätysköistä aurauskulmiin) vuoksi olisi mahdollistanut mestaruustason mittelöihin pääsyä. Ei, vaikka Pertti miten olisi latua elämässään hinkuttanut aamusta iltaan.

Perttihän sitten otti ja katkeroitui, kullankiilto katosi hänen silmistään, vuodet kuluivat. Eikä Pertti enää koskaan unelmiensa niin julmasti jo nuorella iällä murskauduttua laittanut minkäänlaisia talvisia menopelejä jalkaansa. Paitsi tietysti ylisuuret talvikengät. Ja tuostapa Pertti saikin oikean kuningasidean; jos kerran hän ei saa olla superhiihtäjä, niin turha on muittenkaan nautiskella moisesta talviriennosta. Prkle. Tuhoan kaikki ladut, jotka jättiläisjalkojeni tielle sattuvat! Otan vielä Mustinkin kaverikseni tallomaan ja jätöstelemään! Siitäs saavat kaikki ladut ja latujen käyttäjät tuntea ylitsevuotavan raivoni! ajatteli Pertti lompsiessaan pitkin poikin, keskellä juuri ajettua latubaanaa.

Ja niin Pertti vietti loputkin elinvuotensa latuja tuhoten. Sen pituinen se.”

Yrittäkäämme ymmärtää myös näitä latuvihaajia. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä traumoja taustalla piilee. Rakkautta ja latua meille kaikille <3

Latua riittää kaikille, niin myös piirakkaa, kunhan tekee pellillisen

Voimia palauttava herkku maistuu reippaan laturetken jälkimainingeissa. Etenkin tämä piirakka, sillä kukapa voisia vastustaa mehevää ja ihanan rapeaa, kauraista toscapiirakkaa!? Pienenä hifistelynä piirakka on maustettu pakastetulla kuusenkerkkärouheella, joka tuo hienostuneen säväyksen uniikilla maullaan.

Piirakka on kaiken lisäksi erittäin helppo ja nopea valmistaa. Eikä tässä vielä kaikki; piirakkaa syntyy tällä reseptillä pellillinen, joten sitä riittää kaikille, myös latulompsijoille. Kaura-toscapiirakan reseptin pariin pääset täältä.

Mihin kiva katosi?

kiva vegaaninen piirakka

Herramunjee, kun yhtenä päivänä oivalsin, että kiva on kadonnut! Mihin ihmeeseen se on päässyt livahtamaan? Vai piilotteleeko se taustalla, odottaen sopivaa hetkeä näyttäytyä kaikessa kukoistuksessaan? Ja miksi ihmeessä olen ylipäätään päästänyt kivan karkaamaan?

Lähtökohtahan on se, että kivaa tarvitaan tässä maailmassa. Jokaisen henkilökohtainen elämä muuttuu hyvin pian harmaaksi massaksi, pahimmassa tapauksessa mustuu kokonaan vieden lopuksi viimeisenkin elämänhalun, jos kaikki kiva katoaa. Jaksaahan sitä harmaan sävyttämää arkea tarpoa jonkin aikaa, vaikka kiva hetkellisesti puuttuisikin, mutta pidemmän päälle lopputulos on huono. Ihan sama, mikä elämän osa-alue on kyseessä. Jos harmaus pääsee valtaamaan yhdenkin niistä, se voi salakavalasti levittäytyä ja viedä muut mukanaan.

Jatkuva harmaus kertoo, ettei kaikki ole kohdallaan. Silloin on syytä syynätä, missä sen alkulähde sijaitsee. Ja sehän löytyy, kunhan vain uskaltaa olla rehellinen itselleen. Joskus harmauden selätys onnistuu helposti, ja jatkohoitona pelkkä lepo saattaa riittää. Toisinaan voi tarvita järeämpiä toimia, kuten radikaaleja muutoksia elämään, jossa on jotain perustavanlaatuista vinksallaan. Jokatapauksessa, ilman konkreettista toimintaa harmaus vaan lähtee rönsyilemään kuin taitamattomamman kotipuutarhurin perennapenkki.

Kiva on siis lähtenyt lipettiin. Usein se tapahtuu ihan huomaamatta, ja eräänä päivänä sitä vaan huomaa olevansa korviaan myöten harmaudessa. Mutta vaikka kiva olisikin kadoksissa, sen uudelleen löytäminen voi toimia suurena apuna tuon harmaan mörön karkoittamiseen. Vähän niin kuin suojakilvet entisaikojen ritareille. Kaikenlainen kepeys, etenkin huumori elämässä ja sen eri saroilla, ei ole koskaan pahitteeksi. Kivaa kun on kivaa!

Mistä se kadonnut kiva sitten löytyy? Voi kokeilla palata ajassa taaksepäin ja miettiä, mitkä asiat ovat tuottaneet iloa aikoja sitten, ennen kuin isopahaharmaus jyräsi alleen. Kuinka kauas aikamatkailu on ulotettava, sen tietää jokainen itse. Voisihan se olla virkistävää (joskin hieman terveydelle arveluttavaa) kokeilla 60 vuoden tauon jälkeen pulkkamäkeä. Tai ottaa äkkilähtö reppureissulle jonnekin kauas. Lakata kynnet, kilauttaa kaverille, rapsuttaa lemmikkiä. Tai mennä taidenäyttelyyn, herättää henkiin entinen urheilu- tms harrastus. Konstit on monet, ja itsehän sitä kukin parhaiten tietää, mistä hukkaan joutuneen kivansa löytää.

Lämpimästi onnea etsintään. Kyllä se kiva sieltä vielä löytyy.

Tai voisihan se olla kiva leipoa piirakka.

Miksipä ei? Leipominen on ylipäätään hyvä keino harhauttaa harmautta heille, kenestä se tuntuu omalta jutulta. Ja vaikkei tuntuisikaan, kannattaa kuitenkin kokeilla, vaikka jotain helppoa reseptiä. Saa siinä ainakin hetkeksi ajatukset muualle, kun keskittyy taikinan työstämiseen. Parhaassa tapauksessa myös vatsansa täyteen.

Tällä kertaa piirakkareseptiksi valikoitui hyväksi havaitun vegaanipiirakan tuunaus. Turhahan se on pyörää keksiä uudelleen, välillä riittää pelkän sisuskumin vaihto. Ja nyt se oli paikallaan, sillä tästä tuli entistä herkullisempi ja helpompi valmistaa, jonka lisäksi oli varsin ihanaa työstää lämmintä taikinaa. Leipomaterapiaa parhaimmillaan. Vegaanipiirakka vol 2 löytyy täältä.

Päämäärä tuntematon

banaanipiirakka ja blogitekstinä päämäärä

Sitä näin ikääntyessä väistämättä tulee katselleeksi taaksepäin elämässä. Mitä tulikaan tehtyä, mahdollisesti jätettyä tekemättä, mitkä ratkaisut johtivat mihinkin lopputulokseen pidemmällä aikavälillä, vastasiko päämäärä tavoitetta ja niin edelleen. Tällaista pohdintaa ei ollut pienimmässä määrinkään tarkoitus poluttaa joutavaan jossitteluun ja menneiden ratkaisujen märehtimiseen, vaan tutkiskella mahdollisimman objektiivisesti (vaikka täysimääräinen objektiivisuus nyt on täysi mahdottomuus, koska kyseessä on oman pään sisältö) ja analyyttisesti, että miten meni noin niinkuin omasta mielestä.

Oman pääni sisäisen tutkimuskohteen ehdottomasti yksi helmeimmistä löydöksistä oli se, että minulta on aina puuttunut jokin pidemmän tähtäimen päämäärä sen suhteen, että mikä minusta tulee isona. Sitä on tullut kelluskeltua intuition (ja itsepetoksen?) vietävänä, täysin ilman lopullista tavoitetta, mihin pyrkiä. Mutta onko se ollut huono asia?

Toisaalta kyllä, jos ajattelee asiaa loistokkaan työuran kannalta. Näillä kymmenillä voisi takataskussa olla jos jonkinlaista tohtoritutkintoa, meriittiä ja saavutusta. Muttei ole, koska päämäärä on ollut tuntematon, eikä ole tullut pyrittyä suuntaamaan energioita johonkin tiettyyn suuntimaan sinne jonnekin kaukaisuuteen.

Toisaalta ei, sillä vaikka tässä nyt ei mitään mensan jäseniä olla muutenkaan, on vuosien varrella tullut nautiskeltua hyvin erilaisista duuneista, kouluja tullut tarvottua läpi riittävissä määrin, eikä varhaisimpien opiskeluaikojen jälkeen ole missään vaiheessa tarvinnut pelkkää ylähuulta pureksia (vaikkei kyllä sen puoleen ole kaviaariakaan tullut nautiskeltua. Shampanjaa sentään joskus). Mitä moninaisimmat kokemukset ovat avartaneet maailmankuvaa, eikä mikään ole enää täysin mustavalkoista.

Loppupäätelmäksi pitkällisen ajatuspallottelun tiimoilta muodostui, etten usko, että olisin tehnyt moniakaan asioita toisin. Kaikkia kun ei vain ole luotu järjestelmällisesti etenemään etapilta toiselle. Toiset tarvitsevat kiertoreittejä, lisäpysäkkejä ja vaikka mitä kinttupolkuja edetäkseen.

Vaikka se pidemmän tähtäimen päämäärä työrintamalla on edelleen tuntematon, niin tuskinpa olen ainoa pää(määrä)tön ura(ton)haahuilija tässä maailmassa. Mistäpä tuon tietää, ehkäpä vielä joskus koittaa se kaunis päivä, jolloin kulkusuunta kirkastuu? Sitä odotellessa voi lohduttautua ajatuksella siitä, että ehkäpä ne muut kuin työuraan liittyvät päämäärät ovat olleet ja tulevat olemaan elämässä tärkeämpiä.

Päämäärä: Banaanipiirakka

Ettei nyt liian syviin vesiin ajauduttaisi päämäärien tai määrättömyyksien pohdinnassa, niin edetään elämässä piirakka kerrallaan. Sattui nimittäin eräällä kauppareissulla vastustamaton tarjous; hieman nuupahtaneita banskuja jättisäkki eurolla. Eihän sitä voinut ohittaa.

Ja tällä kertaa tuo piirakka on siis banaanipiirakka, joka kruunattiin herkullisella kinuskimascarponekuorrutteella! Lisäksi kivan rouskuvaisen yllärin piirakkaan toivat rouhitut pekaanipähkinät ja kaakaonibsit.

Kauppareissua säväyttänyt intuitio toimi tällä erää moitteettomasti, sillä banaanipiirakasta tuli erittäin maistuvainen. Sitä myös riitti useammaksi päiväksi, koska piirakan kokoluokka oli uunipelti. Reseptiä kaikessa komeudessaan pääset tutkiskelemaan täältä.

Alapääjuttuja

paprikapiirakka

Suosittelen alakertaan kohdistuvaan keskusteluun rajoittuneita henkilöitä lopettamaan tämän tekstin lukemisen välittömästi, sillä luvassa todellakin on alapääjuttuja. Täysin ymmärrettävää, ettei sellainen (huumorin alalaji) välttämättä uppoa korkeamman (komedia)tason omaaviin yksilöihin. Jos nyt sellaiset individuaalit jatkavat uhkarohkeasti tämän lukuhaasteen parissa, on se omalla vastuullanne. Teitä on varoitettu.

Olen tässä ajoittain pohdiskellut, että mistä johtuu kiinnostus kertoilla intiimialueille sijoittuvia tapahtumia, etenkin sellaisia huumorin sävyttämiä sattumuksia. Johtuneeko siitä, että kyseessä on ihmisruumiin osa, jossa enin kaikesta tärkeästä tapahtuu? Vai onko perimmäinen tarkoitus rikkoa vuosisatojen kahleita, tabuja, ettei niistä asioista puhuta ääneen. Saati sitten julkisesti. No, eiköhän se myytti ole murrettu viimeistään nettiajan mahdollistaman aikuisviihteen suuren saatavuuden myötä. Tai virallisten lääkäri neuvoo -palstojen myötä.

Onhan se nyt vapauttavaa, kun ei tarvitse enää tuskailla peräpukamien tai muiden putkisto-osuuden viimeisen etapin ongelmallisuuksien kanssa yksin. Saati sitten lisääntymiselimistön outouksien kanssa kamppailut, joita ei todellakaan kannata käydä keskenään (ellet sitten satu olemaan huippuluokan urologi tai gynekologi). Vertaistuki kunniaan! Ja käsi nyt sydämelle; kukapa ei olisi törmännyt jos jonkinsortin juhlakunnon kompasteluihin, epämääräisiin emätinvaivoihin tai millä ja mihin kukakin nyt on sattunut törmäämään. Ei tuomita, kun ei koko tarinaa tiedetä. Tai mitäpä sitä muutenkaan ketään tuomitsemaan, omatpa ovat aukkonsa.

Huumorin varjolla voi kertoilla mitä moninaisimpia alapääjuttuja. Mutta missä kulkee raja hyvän huonon ja huonon huonon huumorin välillä? Suuri risteysalue, hentoinen yhtymäkohta. Riippunee siitä mistä roikkuu ja kenen seurassa (hehheh, pakollinen puujalka). Ehkä en lähtisi kovinkaan suuresti viljelemään itsenäisyyspäivän vastaanotolla, mutta kaveriporukan, joka nauttii kyseisestä humoristisesta otteesta kaksin käsin… eihän sen parempaa nauruterapiaa saa mistään. Paitsi kenties tahattomasti ilmaantuneista lauseista (kuten vanhempainillan diaesitykseen liittynyt www-osoitteen heikompi tavutus, jolloin ruudulle lävähti ”opetussu”), tai viikkopalaverissa vähemmän korrektisti valikoituneet puheenvuoropyyntöjen ilmaisumuodot (”huutakaa vaan rohkeasti heppiä”). Kyllä ei pokka pitänyt.

Mitäpä tähän voi sanoa? Likainen mielikuvitus on huonon huumorintajun omaavan yksilön ainoa huvitus.

Mikä yhdistää alapääjuttuja sekä piirakoita?

Tuohon henkilöt, joilla vähänkin vinksahtaneet mielikuvayhtymät jo raksuttavat, tietävät vastauksen, joten sitä ei tähän tarvinne edes kirjoittaa. Selkeä aasinsilta myös koko tähän Piirakkapäivään.

Jos kuitenkin mietitään syvällisemmin, tämänkertaiseen piirakkareseptiin yhtymäkohta löytyy ravitsemuksellisesti oikein pätevästä ainesosaluettelosta. Tosin voi olla, ettei kaikki ainesosat, kuten habanero, sovi kaikille, joten ruoansulatuksen jälkeinen lopputuotos voi kääntyä ei-miellyttävämpään suuntaan.

Mutta kelle lihaton, maittava ja potkuisempi paprikapiirakka maistuu, suosittelen kokeilemaan. Reseptiikka löytyy täältä.

Ultimaattinen ketutus ja sen poistotoimenpiteet

Sitruunapiirakka ja ultimaattinen ketutus

Ihan tasan tarkkaan jokaiselle koittaa jossain vaiheessa SE päivä, jolloin ultimaattinen ketutus ottaa vallan. Se alkaa välittömästi, kun silmät aukeavat, ja ottaa lisäpontta jokaikisestä vähänkin ketutusta lisäävästä asiasta. Eli ihan kaikesta, mitä eteen tulee. Tilanne on erittäin räjähdysherkkä, ja esimerkiksi mehevät parisuhderiidat saavat alkunsa ultimaattisista ketutuksista. Voin veikata, että muutamat loparitkin on otettu sellaisina päivinä. Mutta millä tuon olotilan voi normalisoida, ennen kuin se eskaloituu pahempaan suuntaan?

Mitkään normiketutukseen tepsivät keinot ovat hyödyttömiä. Ultimaattinen ketutus kun ei poistu pelkällä joogalla, syvähengittelyllä tai vaikkapa positiivisillä ajatuksilla. Nämä pehmeät keinot kannattaakin ottaa käyttöön vasta sitten, kun kierrokset ovat laskeneet. Vähän sama asia, jos yrittäisi sammuttaa palavaa taloa pissaamalla. Tai selittää narsistille, että tekosi eivät ole ok. Eli yhtä tyhjän kanssa. Ehei, ultimaattisen ketutuksen poistoon tarvitaan järeämpi arsenaali.

Koska ultimaattinen ketutus on kokonaisvaltaista, eli mieli ja keho ovat molemmat täysin sen vallassa, eräs hyväksi havaittu keino on harhauttaa niistä toista. Yleensä on helpompi aloittaa kropasta. Adrenaliini virtaa, joten kanavoidaan tämä ylitsevuotava energiapommi ultimaattiseeen urheilusuoritukseen. Kyse ei ole mistään pienestä lönköttelystä, vaan liikunnasta, joka pistää sykkeen tappiin ja suorituskyvyn äärirajoille. Ei muuta kun vaan hiki lentämään ja verenmaku suuhun, lajivalinta on vapaa. Ja tätä jatketaan niin kauan, että pahimmat höyryt ovat vihoviimein haihtuneet taivaan tuuliin. Sitten on aika pehmeille keinoille, jotta mielikin pääsee eroon sitä kalvavista ketutuksen aiheista.

Jos liikunta ei ole jostain syystä mahdollinen ratkaisu, vaihtoehtoisesti voi kirjaimellisesti hypätä järveen. Mikäli on talvi, niin sitten avantoon, joka on oikeastaan parempi vaihtoehto löllölämpimälle uintivedelle. Kroppa saa kylmästä vedestä pienimuotoisen shokkitilan, ja silloin on pakko keskittyä johonkin ihan muuhun kuin ketutukseen. Voi vaatia pidemmän oleskeluajan tai useamman dippauksen, mutta toimii. Lopullisesti ketutus talttuu, kun kylmäaltistuksen jälkeen pääsee saunan lempeisiin lämpöihin.

Tai sitten voi vaan karjua kaiken pahan pois. Yllättävän vapauttavaa, lapsetkin tekevät näin. Mutta mistä sellaiseen sopivan kiljumiskopin tai -tilan löytää, onkin eri juttu urbaaneille cityihmisille. Saattaa muuten olla valkotakkiset ovella, jos höyryjä päästelee kanssaihmisten kuullen.

Mielen harhauttaminen ensisijaisena keinona ultimattisen ketutuksen poistoon on melko hankalaa, sillä ongelmat perisyineen eivät tunnetusti poistu maton alle lakaisemalla. Taitaa olla ainoa ratkaisu, että käy itsensä kanssa läpi kaiken sen, mikä olotilan on päässyt aiheuttamaan. Ja tekee sitten parhaansa niille asioille, joille voi jotain tehdä, ja lopuille, mille ei mitään voi… päästää irti.

Voiko ultimaattinen ketutus poistua leipomalla?

Kas siinäpä kysymys. Yrittää aina voi, tehoaa jos tehoaa. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan tätä reseptiä, joka sitruunaisesta sisällyksestään huolimatta on mitä makoisin ketutuksen karkoittaja.

Muropohjainen taikina saa tässä piirakassa täytteeksi minisitruunoista keitetyn, alkoholilla maustetun täytteen. Sokeria kannattaa lisätä, jos ei pidä niin kovin kirpeästä. Omaan ja testiryhmän makuun reseptiikassa oleva makeus kuitenkin riitti, sillä taikina tasapainotti kivasti lopputulosta. Sitruunapiirakan ohje löytyy täältä.

Sisäinen villapaita

sisäinen villapaita ja kasvis-jauhelihapiirakka

Koska talvi ja kylmä, on hyvä että sisäinen villapaita lämmittää. Säästää kivasti lämmityskustannuksissakin, kun voi pitää huonelämpötilan hillityissä lukemissa. Sisäinen villapaita voi tietyissä tapauksissa (vartalon muodoista riippuen) toimia oikein mukavana unikaverinakin. Siihen on iltaisin hyvä hellästi kiertää kätensä ja silitellä vaivalla muodostettua turvapalloaan.

Sisäistä villapaitaansa pystyy kerryttämään mitä moninaisimmin tavoin. Erityisen helppoa se on, jos sattuu omaamaan lahjakkaita kokki/leipurikontakteja. Kukapa herkkusuu voisi kieltäytyä testimaistajan roolista? Myös laajat työyhteisöt, joissa merkkipäiviä juhlistetaan harva se hetki, ovat oivallisia lämpökerroksen kerryttämiseen. Piisaa niitä kakkuja, pullia, keksejä sun muita hiilaripommeja.

Eikä unohtaa sovi myöskään lounasbuffetien tarjoiluja! Mikä mainio tapa turauttaa pötsinsä täpötäyteen runsailla, rasvaa tihkuvilla ylenpalttisilla syömingeillä. Loppupäivä menee toki jonkinasteisessa puolikuolleessa koomassa, mutta sisäinen villapaita saa rutkasti uusia kerrostumia.

Sisäisen villapaidan kasvattamisessa on hyvä huomioida sekin, että mitä vähemmän liikettä, sen nopeammin eristyskerrokset kertyvät. Huihai himohiihtäjät sun muut urheiluhullut! Painovoima on painovoimaa, mutta ylipaino on ylivoimaa!

Sisäiseen villapaitaan voi toki liittyä riskitekijöitäkin. Ei kannata ihan kenen tahansa seuraan lyöttäytyä, ettei mene överiksi.

Ja mikä kaikkein tärkeintä, jokainen meistä pitäköön huolen omasta sisäisestä villapaidastaan. Ei meille kuulu pätkääkään, millaisen toinen omistaa. Omaani suhtaudun mustalla huumorilla, kuten ylläolevasta tekstistä sopii päätellä. Ja on mulla sisäiset villahousutkin!

Sisäinen villapaita saa uutta ryhtiä tästä hekumallisesta piirakasta

Maistuu, sanoi testimaistaja. Nimittäin täyteläisen juustoiselle tämä kasvis-jauhelihapiirakka. Helppoa ja herkullista, muutapa ei tarvita lämmittävään lounastuokioon.

Piirakkapohjassa on käytetty sydänystävällistä margariinia, ettei suonet menisi täysin tukkoon. Toki voi on varma valinta sisäisten villapaitojen ystäville. Kasvis-jauhelihapiirakan reseptin pääset tarkastelemaan täältä.