Jokin aika sitten kirjoittelin inspiroivista esikuvista kokkailun saralla. Nyt voisin näpytellä hieman lisää. Tällä kertaa kuitenkin tarkoitan eräitä omaan elämääni sisältyneitä todellisia esikuvia. Heitä, jotka ovat jättäneet pysyvän jäljen sinnikkyydellään, persoonallaan ja eletyllä elämällään.
He ovat mummoni. En usko löytäväni oikeita sanoja heidän kunniakseen, niin upeita ihmisiä he olivat. Etenkin kun miettii, millaisena maailman aikana he elämänsä elivät ja mitä kaikkea joutuivat kokemaan. Aihetta olisi ollut varmasti katkeroituakin, mutta heidän elämänasenteensa oli valoisa. Ja vaikka kyse oli karujakin asioita kokeneista, sitkeistä daameista, heillä oli sydämissään ainutlaatuista lämpöä, jota he jakoivat etenkin lapsenlapsilleen.
Ihailin erityisesti heidän taitojaan laittaa maistuvaa ruokaa vähistä aineksista. Toki se oli pakon sanelemaakin, kun toimeen täytyi tulla erittäin vähällä. Ei ollut paljon vaihtoehtoja, mikäli mieli ruokkia perheensä.
Onneksi he saivat kokea myös parempia aikoja. Silloin ei ruoassa tarvinnut enää tinkiä. Muistan elävästi, miten pöytä notkui herkkuja, kun mummujen luokse meni kylään. Oli sen seitsemää(kymmentä) sorttia, ja housunnappi oli pakko aukaista joka kerta, ettei se olisi singahtanut vastaantulijan silmään ovesta ulos vyöryessä. Oi että, vieläkin herahtaa vesi kielelle muistellessa mummon lihapullia kermakastikkeessa…
Heidän poismenoistaan on jo kulunut vuosia. Mutta ei se silti poista ikävää, joka säännöllisin väliajoin nostaa päätään. Eihän kukaan tahtoisi päästää irti rakkaistaan.
Kunnioituksesta menneitä esikuvia kohtaan
Jäin miettimään, miten voisin yrittää kunnioittaa rakkaiden mummojeni muistoa (muutenkin kuin jatkamalla perinteitä syöttämällä vieraat ähkyn partaalle). Siispä kehittelin piirakan, jossa yhdistyvät perinteiset ja puhtaat pääraaka-aineet; ruis, peruna & järvikala. Ja taikina sisältää tietenkin ehtaa voita, joka oli mummojen herkkukeittiön perusta (kerman ohella).
Lisäsin kuitenkin – nykyajassa kun elämme – oman juttuni peston muodossa. Piirakkaa tehdessä sattui ulkona olemaan noin metrin hanki, jonka alta oli erittäin epätodennäköistä löytää minkäänlaisia Urtica dioica -lajin edustajia, joten oikaisin tämän mutkan suoraksi ja hyödynsin lähikaupan antimia. Eiköhän mummutkin olisi ymmärtäneet.
Niinpä lopputulemana on rukiinen ahvenpiirakka, jossa ruiskuoren sisältä löytyy perunaa ja ahventa nokkospestolla maustettuna. Kiittäen ja kunnioittaen, sekä rakkaudella muistaen.