Luottamus on jännä ilmiö. Sitä joko on tai sitten ei. Tai, no, voihan myös luottaa ihan vain pikkuisen. Siten, ettei orastavaa luottoitiötä vielä lasketa vankan luoton kehään, mutta potentiaali on kuitenkin olemassa. (Ihan selvyyden vuoksi, nyt ei puhuta pikavipeistä tai pankkilaitosten myöntämistä lainoista. Pidetään sellaiset luotot erillään tästä.) Mistä se luottamus sitten rakentuu, ja kuinka saavutetaan tila, jossa voi uskoa vaikkapa elämänsä tärkeimmän asian jonkun hellään huomaan?
Luottamus on ikään kuin arvokas lahja, jota ei kannata käyttää väärin. Ei kai kukaan aaltomaljakkoakaan käyttäisi vessaharjatelineenä? Paitsi että ehkä jotkut käyttävätkin. Enemmistö väestöstä tuskin kuitenkaan. Mutta se nyt ei kuulu tähän aiheeseen.
Lyhyesti sanoen, luottamus rakennetaan yhteisiä arvoja noudattavilla teoilla. Sanat ovat lopulta vain helinää todellisten luottamusten osoitusten rinnalla. Tärkeitä toki nekin, varsinkin kun toimii sanomansa mukaisesti. Silloin ollaan jo loikattu pitkälle kohti luottamuskehän ydintä. Ja muistaa vielä sen, että kyseessä on kestävyyslaji; ei auta loikkia mihin sattuu, vaan pitää katseen tiukasti siellä sisärenkaassa. Niin ei tule niitä sivuaskelia, jotka horjuttelevat aikaansaatuja saavutuksia.
Vaikein lienee tilanne, kun luottamus on mennyttä. Kokonaan. Täysin kaputt. End of story. Onko mitään mahdollisuutta saada sitä takaisin? Veikkaisin, että täysimääräisenä sen uudelleen saavuttaminen on samanlainen ponnistus kuin Everestin valloitus; moni jää ykkösleiriin, toiset uupuvat matkan varrelle, ja vain harva pääsee liputtamaan huipun. Kannattanee hoitaa asiansa luottamuksen saralla siten, ettei tarvitse erinäisiä kiipeilyvälineitä edes hankkia.
Luottamus on kaikkien osapuolten harteilla. Kun saavutetaan optimaalinen luottamustila, on helppo olla. Voi luottaa siihen, että kaikki tekevät parhaansa ja tanssahtelevat yhteisten sävelten tahdissa. Se, jos jokin, on tuottavaa, tehokasta ja kaikkien asianomaisten etujen mukaista. Genrellä ei niin väliä, konsepti toimii kotona, koulussa, työpaikalla, harrastuksissa ynnä muissa paikoissa missä ihmisolennot ylipäätään elämäänsä viettävät.
Lopuksi vielä sellainen vinkki-vitonen, että jos nyt johonkin kannattaa luottaa, niin vaatteiden pesuohjeisiin. Etenkin villasta valmistettujen vaatekappaleiden pesuohjeisiin. Jos et luota, niin lopputuloksena on nukelle sopivia, erittäinkin söpöjä artikkeleita. Terveisin nimim. ”Kultsi, kutistin villapaidan. Ja villasukat”.
Luottamus ja ne parhaat reseptit
Eli luottoreseptit! Ne, joihin turvaudutaan säännöllisin väliajoin. Niihin, jotka ovat kirjoitettuna kaikista nuhjuisimmille ja läiskiä täynnä oleville paperilapuille, jotka ovat kellastuneet melkein tunnistamattomiksi (tämä siis aikana ennen internetin ihmeellisiä ja runsaudensarvimaisia reseptipankkeja). Reseptit, jotka tuovat mieleen ihania muistoja ja saavat elämän paremmaksi, oli tilanne mikä hyvänsä.
Eräs tällainen resepti on äidiltäni nyysitty piimäpiirakka. Paitsi etten pöllinyt sitä, vaan kysyin luvan julkaisulle. Eikä se muutenkaan ole mikään valtiosalaisuus, sillä mutsi oli saanut kyseisen reseptin omalta äidiltään, joka puolestaan oli löytänyt sen jostain lehdestä vuonna sirppi ja vasara.
Tätä piirakkaa tehdään kerralla vähintään pellillinen, koska vähempi ei vaan riitä. On se niin hyvää! Ja mikä parasta, varioitavissa minkä makuisten makeiden lisukkeiden kanssa tahansa. Toimii sellaisenaankin.
Marjat ovat mielestäni tämän piirakan nyrkki silmässä. Vadelmat, mustikat, ihan mitkä vitamiiniTNT:t hyvänsä, tuoreet tai pakasteet, kaikki käy. Tähän malliversioon laitoin vattuja. Pellillinen marjapiirakkaa, vassokuu, reseptiin pääsee täältä.