Joskus sitä kohtaa täysin yliarvostettuja asioita. Omasta mielestään siis. Joku toinen voi arvottaa kyseiset joutopöhköydet hyvinkin korkealle. Joten eipä toinna tästä listauksesta sen suurempia pultteja vedellä. Jokainen kasatkoon oman listansa. Tai olkoon kasaamatta. Täysin yliarvostettua tällainen listojen vääntäminen.
Märehtiminen. Ellet siis satu olemaan sorkkaeläinten nisäkäsryhmään kuuluva yksilö. Ihmisten tapauksessa kyseinen toimenpide on täysin tarpeeton. Yliarvostettua ajanhukkaa.
Pakastekatkaravut. Kakkaravut. Täysin turhanpäiväisiä ja yliarvostettuja. Onneksi katkarapucocktailien parhaat päivät ovat jääneet vuosikymmenten taakse. Ei vaan pysty käsittämään, miksi joku vapaaehtoisesti imeskelee mauttomia ja vetisiä kymmenjalkaisia. (Täysin eri tilanne on, mikäli sattuu asumaan siellä äyriäisten alkulähteillä, jolloin avautuu mahdollisuus nauttia katkarapunsa tuoreina. Herkullista.)
Yllätysmunien lelut. Miksi ihmeessä näitä vieläkin valmistetaan? Osia puuttuu, hajoavat hetkessä, hyötyarvo lähellä nollaa. Yllärin avaajan ilo kestää noin viisi sekuntia, mutta luonnonvaroja on tuhlattu moninkertaisesti. Voisiko keksiä piirun verran parempia vaihtoehtoja suklaamunien täytteeksi? Jotain, mitä ei valmisteta kiinassa? Joka sisältäisi hieman enemmän sitä fiksujen ihmisten kekseliäisyyttä ja vähemmän muovia?
Auringonotto. Etenkin jos satut olemaan pohjoisen perukoilla jalostunut, lakanaakin vaaleampi yksilö. Kun sellainen arkkityyppi on vaivoin saanut kesän palamisten ja ihon hilseilyjen jälkeen edes hieman ruskeaan taittavaa sävyä, onkin jo syksy ja aika vetää kokovartalohaalaria niskaan. Ja se vaivoin hankittu ”rusketus” katoaa viikossa oletusvärin ottaessa vallan. Ei mitään järkeä koko touhussa. Todistusaineistoa yliarvostetuksi puuhaksi leimaamiseen voi lukaista vaikka täältä.
Stressaaminen. Joku viitsii vielä väittää, että onhan sitä ”hyvää” stressiä myös olemassa. No en ole henkilökohtaisesti tavannut. Ei auta omaa päänuppia mitenkään olla stressaantunut. Luovuus, ilo, neronleimaukset – kaiken hyvän tappaa stressi. Ja tuo tullessaan mehevän migreenin. Joka taas johtaa kaupallisten kemikaalicocktailien nautiskeluun. Ei mene minkäänlainen stressiliitännäinen läpi. Pitäkää tunkkinne. Ja stressinne.
Jotain, mikä EI ole yliarvostettua…
… on kotimaisen järvikalan käyttö. Tunnustan, en ole maailman suurin kalafani noin muutenkaan. Ehkä tipuin lapsena Obelixin tavoin ihmepataan (tässä tapauksessa: kalakeittoon. Jota riitti syötäväksi vuosikausia), eikä näin ollen kala ole juurikaan aikuisiällä houkutellut. Yritän – sitkeästi mutta hitaasti – saada asiaan muutosta.
Joten tällä kertaa reseptinä on kalapiiras, jossa järvikalasäilyke sai seurakseen aivan uskomattoman maukasta kotimaista parsakaalia ja purjoa. Kelpasi myös pienestä kalakammosta kärsivälle, joten kannattaa testata! Ohje löytyy täältä.