Koska jos ei saa aikaiseksi edes pienintä eforttia yrittää, niin lopputulos on tasan tarkkaan se mikä lähtötilannekin. Eli kaikki pysyy ennallaan. Ja sitten sitä vuosien päästä alkaa jossittelemaan ja vatuloimaan, että ”kyllä kun minä silloin olisin tehnyt niin ja näin, niin nyt olisi kaikki paremmin”. Se se vasta hyödyntöntä onkin. Ja lisäksi erittäin raskasta kuunneltavaa lähipiirille tai ylipäänsä kaikille kuuloetäisyydellä oleville.
(Huom! Nämä tämänkertaiset hajatelmat koskevat lähinnä yrittämistä ja pienimuotoisten muutosten tekemistä yleisellä tasolla; en siis paatostele yrittämisestä viitaten elinkeinoon, miljoonakauppoihin tai vaikka elinsiirtoon. Koska en tiedä em. asioista höykäsen pöläystäkään.)
Yrittämiseen liittyen Viiden sekunnin sääntö lienee jo monille tuttu (ei siis se ruokaan ja lattiaan yhdistetty sääntö). Toimiiko se? Varmasti, muttei kannata laskea niitä yrittämisen mukana tuomia epäonnistumisia, saati lannistua niistä. Ja niitähän tulee väkisinkin, kuuluu pelin henkeen. Kun sitten lopulta kauan kaivattuja onnistumisia puskee pintaan, ne alkavat ruokkia itseään. Vähitellen huomaa, että hei, tämähän sujuu varsin mallikkaasti! Kannatti yrittää, vaikka alussa oli nihkeää kuin numeroa liian pienissä nahkahousuissa kesähelteellä.
Kai onnistuneessa yrittämisessäkin korostuu pitkäjänteisyys ja positiivinen asenne, niin kuin monessa muussakin asiassa elämän varrella. On uskottava asiaansa, tehtävä niin kuin itse parhaaksi näkee, eikä antaa kaiken maailman (päänsisäisten) ankeuttajien masentaa. Joskus on otettava hyppy tuntemattomaan. Joo, tiedetään, kuulostaa kliseeltä, jota se onkin. Mutta melko usein kliseet kuitenkin pitävät paikkansa. Tuolla sanalla on kyllä turhan negatiivinen kaiku.
Ponnistelujen kohteesta riippuen on toki mitoitettava oikein käytettävissä olevat resurssit; turha pistää kaikkia voimavarojaan tuhoon tuomittuihin tai muuten vaan epäkelpoihin viritelmiin. Mutta siihen todelliseen kultakimpaleeseen kannattaa sitten iskeä kiinni, ja kunnolla. Mistä sen oikean kohteen sitten tunnistaa? Paha sanoa. Joskus vaan tulee se tunne. Ja jos sen ohittaa, niin tekee itselleen karhunpalveluksen.
Mikäli omiin yrittämisiinsä kaipaa rohkaisua, uskonvahvistusta, tai muuten vain pyrkii pois epävarmuuden jähmettämästä ajatusmaailmasta, voi vaikka alkajaisiksi inspiroitua muiden pelottomista yrittämisistä. Omaan tajuntaani kolahti viimeisimpänä Maria Petterssonin tiiliskivi Historian jännät naiset. Oli muuten huikea teos. Jos tämän myötä omat yrittämiset eivät sujahda oikeisiin mittasuhteisiin, niin minkä sitten? (Ei muuten ole sukupuoleen sidottu opus! Kannattaa lukea, olitpa lokeroituna tai lokeroitumatta mihin ruutuun tahansa.)
Mitä kannatti yrittää tällä kertaa?
Leipominen on matalan kynnyksen yrittämistä; ei haittaa vaikkei menisikään ykkösellä maaliin. Seuraavalla kerralla sitten tietää, mitkä sudenkuopat kannattaa väistää. (Ja tätä samaa ajatusmallia kannattaa tolkuttaa itselleen muissakin tapauksissa.)
Ensimmäistä kertaa leipomishistoriani aikana yritin tehdä jälleen jotain, mitä en ollut aiemmin tehnyt. Nimittäin kuuman veden taikinan. Tai ainakin oman versioni siitä. Aivan huipputuote, etenkin piirakoihin, jotka vaativat jämäkkää kuorta joka ei vetisty ihan pienistä. (Bonarina vielä se, että pääsee vaivaamaan lämmintä taikinaa; herättää yllättäviä mielihyväviboja.)
Muutamia ohjeita pällisteltyäni sain aikaiseksi erittäinkin onnistuneen variaation. Siitä tuli oikein maukas ja rapea. Kesti upeasti kasassa, maistui herkulliselle myös kylmänä. Siispä kuuman veden taikina – suosittelen lämpimästi yrittämään, oman tekeleeni resepti löytyy täältä.