Sitä näin ikääntyessä väistämättä tulee katselleeksi taaksepäin elämässä. Mitä tulikaan tehtyä, mahdollisesti jätettyä tekemättä, mitkä ratkaisut johtivat mihinkin lopputulokseen pidemmällä aikavälillä, vastasiko päämäärä tavoitetta ja niin edelleen. Tällaista pohdintaa ei ollut pienimmässä määrinkään tarkoitus poluttaa joutavaan jossitteluun ja menneiden ratkaisujen märehtimiseen, vaan tutkiskella mahdollisimman objektiivisesti (vaikka täysimääräinen objektiivisuus nyt on täysi mahdottomuus, koska kyseessä on oman pään sisältö) ja analyyttisesti, että miten meni noin niinkuin omasta mielestä.
Oman pääni sisäisen tutkimuskohteen ehdottomasti yksi helmeimmistä löydöksistä oli se, että minulta on aina puuttunut jokin pidemmän tähtäimen päämäärä sen suhteen, että mikä minusta tulee isona. Sitä on tullut kelluskeltua intuition (ja itsepetoksen?) vietävänä, täysin ilman lopullista tavoitetta, mihin pyrkiä. Mutta onko se ollut huono asia?
Toisaalta kyllä, jos ajattelee asiaa loistokkaan työuran kannalta. Näillä kymmenillä voisi takataskussa olla jos jonkinlaista tohtoritutkintoa, meriittiä ja saavutusta. Muttei ole, koska päämäärä on ollut tuntematon, eikä ole tullut pyrittyä suuntaamaan energioita johonkin tiettyyn suuntimaan sinne jonnekin kaukaisuuteen.
Toisaalta ei, sillä vaikka tässä nyt ei mitään mensan jäseniä olla muutenkaan, on vuosien varrella tullut nautiskeltua hyvin erilaisista duuneista, kouluja tullut tarvottua läpi riittävissä määrin, eikä varhaisimpien opiskeluaikojen jälkeen ole missään vaiheessa tarvinnut pelkkää ylähuulta pureksia (vaikkei kyllä sen puoleen ole kaviaariakaan tullut nautiskeltua. Shampanjaa sentään joskus). Mitä moninaisimmat kokemukset ovat avartaneet maailmankuvaa, eikä mikään ole enää täysin mustavalkoista.
Loppupäätelmäksi pitkällisen ajatuspallottelun tiimoilta muodostui, etten usko, että olisin tehnyt moniakaan asioita toisin. Kaikkia kun ei vain ole luotu järjestelmällisesti etenemään etapilta toiselle. Toiset tarvitsevat kiertoreittejä, lisäpysäkkejä ja vaikka mitä kinttupolkuja edetäkseen.
Vaikka se pidemmän tähtäimen päämäärä työrintamalla on edelleen tuntematon, niin tuskinpa olen ainoa pää(määrä)tön ura(ton)haahuilija tässä maailmassa. Mistäpä tuon tietää, ehkäpä vielä joskus koittaa se kaunis päivä, jolloin kulkusuunta kirkastuu? Sitä odotellessa voi lohduttautua ajatuksella siitä, että ehkäpä ne muut kuin työuraan liittyvät päämäärät ovat olleet ja tulevat olemaan elämässä tärkeämpiä.
Päämäärä: Banaanipiirakka
Ettei nyt liian syviin vesiin ajauduttaisi päämäärien tai määrättömyyksien pohdinnassa, niin edetään elämässä piirakka kerrallaan. Sattui nimittäin eräällä kauppareissulla vastustamaton tarjous; hieman nuupahtaneita banskuja jättisäkki eurolla. Eihän sitä voinut ohittaa.
Ja tällä kertaa tuo piirakka on siis banaanipiirakka, joka kruunattiin herkullisella kinuskimascarponekuorrutteella! Lisäksi kivan rouskuvaisen yllärin piirakkaan toivat rouhitut pekaanipähkinät ja kaakaonibsit.
Kauppareissua säväyttänyt intuitio toimi tällä erää moitteettomasti, sillä banaanipiirakasta tuli erittäin maistuvainen. Sitä myös riitti useammaksi päiväksi, koska piirakan kokoluokka oli uunipelti. Reseptiä kaikessa komeudessaan pääset tutkiskelemaan täältä.