Erinäisten viimeaikaisten sattumuksien ja ulkopuolisen tarkkailun myötä tuli mieleen kirjoitella vähän roikkumisesta, eli kynsin ja hampain kiinnipitämisestä. Sekä roikkumisen vastavoimasta, irtipäästämisestä. Kun se on välillä niin mahdottoman vaikeaa antaa vain olla, mennä menojaan, jättää takertumatta siihen mitä joskus oli. Ikävä, että joskus on niin kovin ikävää. Mutta se on välttämätöntä. Tämä on nyt sitten melko yleispätevää lätinää, joka voi kohdentua mitä erinäisimpiin asioihin. Voit valita jonkin omakohtaisen kokemuksen, ja katsoa, mätsääkö mietteet mihinkään.
Milloin tunnistaa se hetki, kun on aika laskea vapauteen siitä, mistä niin kovasti tahtoisi pitää kiinni? No vihonviimeinen hetki lienee esimerkiksi silloin, kun ovella koputtelee haastemies lähestymiskielto kourassaan. ”Että se naapurin Irmeli ei sitten oikeasti tahtonutkaan tehdä lähempää tuttavuutta.” Fiksummat toteavat menetetyt tapaukset huomattavasti aiemmin, eivätkä päästä tilannetta lipeämään täysin lapasesta.
Ikävät ihmiset ovat oma taiteenlajinsa. Heistä luopuminen ei lähtökohtaisesti tee kipeää. Vaikka näiden henkilöiden kanssakäynteihin on voinut ajoittain sisältyä hyviäkin hetkiä, ei roikkuminen kannata, mikäli vaaka kallistuu jatkuvasti sinne tunnetilojen raskaammalle puolelle. Eli synkkyyteen, ahdistukseen ja yleiseen pahoinvointiin. Antaapa sellaisten ankeuttajien mennä menojaan.
Pakkoluopumiset ovat niitä kaikkein ikävimpiä. Silloin kun ikävä on kovin, ei muuta paljon pysty kuin kärvistelemään. Milloin ikävä helpottaa siinä määrin, että elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta? Riippuu tilanteesta ja siitä, miten pitkään jaksaa roikkua. Onko välttämätöntä edes roikkua? Mitä jos säilöisi ne kauneimmat muistot ja keskittyisi niihin ikävän yllättäessä? Että on saanut ne hetket ylipäätään kokea? Marttyyrit, ikisurijat sekä muut elämäntapasurkuttelijat eivät loppupeleissä vaikuta kovinkaan onnellisilta. Joten miksi lisätä tuskaansa, kun siihen on olemassa varsin pätevä vaihtoehto? (Eli päästää irti.)
Ikävä on loppupeleissä hyvä asia. Se todistaa, että asialla on ollut merkitystä. Jopa suurta merkitystä. Ja se, jos jokin, on ollut arvokasta. Elämistä isolla E:llä. Ikävän tunteeseen yleensä liittyvästä tuskasta ja muusta negatiivisesta voi puolestaan päästää irti ihan hyvillä mielin, omaan tahtiinsa. Ikävää kun ei väkisin voi poistaa, ainakaan millään perustallaajan keinoilla.
Ikävä oikein kunnon piirakkaa…
Se aina välillä iskee; tuhti, mehevä piirakankaipuu. Onneksi tämänmuotoinen ikävä on helposti korjattavissa. Eli ei muuta kuin sopivaa piirakkareseptiä kehiin ja leipomaan!
Tällä kertaa piirakkaa paisteltiin perushyvien makujen siivittämänä. Täytteessä fetaa, tuoretta pinaattia ja kevätsipulia, jotka maistuvat ihanan bataatista makeutta saaneen, rapsakan pohjan parina. Sopii kivasti näin kesän kynnyksellä vaikkapa juhlatarjottavaksi, sillä piirakka maistuu herkulliselle kylmänäkin. Fetapiirakan reseptiin pääset täältä!