Voisin veikata, että kaikki tunnollisuuteen ja perfektionismiin taipuvaiset henkilöt voivat samaistua tähän; ajatusmaailma, jossa ihan perus on riittävästi, voi olla tautisen vaikea sisäistää. Kuitenkin se kannattaa tietoisesti opetella oman hyvinvoinnin vuoksi. (Ei koske mm. kirurgeja tai ydinfyysikkoja. Jatkakaa pikkutarkkaa työtänne edelleenkin, pliis!)
Omakohtaisesti voin allekirjoittaa yllä mainitun ajatusten juoksuringin päihittämisen hankaluuden. Sain karvaasti ja kantapään kautta oppia, ettei kaikkea tarvitse tehdä täydellisesti. Suurimman osan laatuvaatimuksista loin oman pääni sisällä, ja veikkaanpa, että leijonanosalle vaikutuspiirissäni olleista asioista/henkilöistä olisi kelvannut vallan hyvin se ihan perus -suoritus. Mutta kun ei vaan tajuu aina omaa parastaan. Ja olihan se hienoa kuvitella olevansa superihminen, joka hoitaa kaiken täydellisesti. Kun nämä kulissit sitten lopulta romahtivat, oli edessä se pidempi reitti rakentaa omaa identiteettiään ja joitain arvojaan uusiksi.
Vähitellen alkoi kuitenkin löytymään niitä kuuluisia standardinvärisiä langanpätkiä, joita lähteä seuraamaan. Kun sitä mailaa ei purista rystyset valkoisina, saattaa jopa löytää muutamia kauan kadotettuja ominaisuuksiaan. Rennompi ote, leppoisampi elämä! Ei se käynyt kuitenkaan käden käänteessä. Omaa toimintaansa joutuu edelleen tarkkailemaan lähes koko ajan, ettei lipsahda entiseen totaalisuorittaja -moodiin. Se nimittäin tapahtuu salakavalasti ja nopeammin kuin ehtii edes huomata. Pitää muistaa, ettei kyseessä ole satasen pikamatka vaan vähintään puolimaraton. Mutta niinpä – kilpailu on aina kilpailu matkasta riippumatta; kilpailuvietti herää väkisinkin. Ja se taas saa panostamaan enemmän kuin tarvis, koska tahtoo voittaa!!! Ja circulus vitiosus on jälleen valmis…
Miksi se voittaminen (jos ei voitto, niin vähintäänkin sijoittuminen kolmen parhaan joukkoon) on sitten niin kovin tärkeää? Yrittääkö sillä pönkittää itsetuntoaan? Saada kultaa ja kunniaa? Vai onko se sisäänrakennettu ominaisuus, josta on mahdoton päästää irti? Mitä sillä koettaa todistaa itselleen? Tulenko hulluksi jos en saa vastauksia näihin kysymyksiin? Onko iskenyt kyselyikä? Pitäisikö lopettaa hyvän sään aikaan?
Mutta onhan se ihan perus myöskin hyvää?
Ainakin siinä tapauksessa, kun nostaa lämpimän, tuoksuvan piirakkapalasen lautaselle. Maukas pohja, jonka päällä kauniin keltaista ja punaista, mausteisen herkullista täytettä, kruunattuna ihanan venyvällä juustolla… mmm… kyllä ”ihan perus” -piirakka, joka on myös helppo ja nopea valmistaa, on joskus paikallaan.
Siksipä tällä kertaa reseptinä helppo kanapiirakka. Sekaan voi heittää lähestulkoon kaikkea mitä kaapista sattuu löytymään. Rennosti vaan, hyvä siitä tulee.