Avainsana: herkullinen piirakka ohje

Julkaistu

Muutoksia ja muuta mukavaa

juustopiirakka

Hyvä on välillä ravistella peruselämää ja kokeilla uusia juttuja. Vaikka vähän jänskättäisikin; eikös se ole muutoksia tehdessä juuri se pointti? Että aivot saavat luotua hermostoissaan uusia yhteyksiä, ja kehiteltyä totutuista kuvioista poikkeavia mielikuvia, ajatuksia, käytösmalleja? Saada onnistumisen elämyksiä, haastaa itseään, selvitä niistä eteen putkahtelevista haasteista?

Muutoksia eloonsa voi tehdä pienemmässäkin mittakaavassa. Ei ole pakko aloittaa mistään super-extremelajin harrastamisesta, kyllä se pitsinnypläyskin voi tuoda uusia ulottuvuuksia urautuneeseen elämään (etenkin jos elämän kohokohtansa on viettänyt sohvalla sohvaperunoita tuijottaen). Ylipäätään uusien taitojen opetteleminen on aivotoiminnan vireyden ylläpidon kannalta hyvin suositeltavaa.

Eräs suuri muutos elämään on tietenkin työuran vaihtaminen. Jos on tallannut yhtä ja samaa uraa vuosikaudet, on luonnollista kokea melkoista hirvitystä, kun ei enää olekaan kuningas omalla maallaan. Mutta oioi sitä jännityksen tunnetta, kun pääseee oppimaan uutta ja kokeilemaan rajojaan! Se peittoaa tutun ja turvallisen tylsyyden sata-nolla.

Hyvä on lisäksi huomioida itsestä riippumattomat muutokset. Niitä kun vastaan tulee kuitenkin, ihan kaikille. Ja koska elämä tuo väistämättä eteen muutoksia, ennemmin tai myöhemmin, eikö olisi parempi ottaa ne osakseen avosylin? Turha on taistella tutkainta vastaan, jos asialle ei vaan yksinkertaisesti ole mitään tehtävissä. Helppoa se ei aina ole, mutta oma suhtautuminen asiaan voi tasoittaa muutoksen läpikäymisen tuskaa edes hieman.

Esimerkiksi vanheneminen, muutoksista salakavalin, hiipii elämän myötä väkisinkin esiin. Yht’äkkiä sitä vain huomaa olevansa x-ikäinen: Mihin se aika oikein kului? Mitä olen saanut aikaan annetulla ajallani? Olenko käyttänyt aikani siihen, mihin se on ollut tarkoitus käyttää? Olenko elänyt täyttä elämää ja nauttinut siitä? Ihmiselon rajapyykit, eli niin kutsutut ikäkriisit, saavat nämä kysymykset usein pintaan. Vastauksia näihin kysymyksiin voi olla tuskaista kaivella. Mutta jo siinäkin on saanut aikaan muutosta elämään, että uskaltaa esittää vaikeita kysymyksiä itselleen, ja vastata niihin rehellisesti.

Muutoksia päivän ruokavalioon? Tee juustopiirakka!

Tämä se maistuu talven keskellä; juustopiirakka! Helppo tehdä, varioitavissa ties miten moneen makuun ja ruokailuhetkeen – muutoksia voi tehdä reseptiin aivan vapaasti, hyvää tulee joka tapauksessa.

Juustopiirakan voi tarjoilla yksinkertaisen salaatin sekä tumman balsamicokastikkeen kera. Muuta ei tarvita. Herkutelkaa piirakan pariin tästä.

Julkaistu

Elämänmittainen sovituskoppi

tumma kirsikkapiiras

Jäin tässä eräänä aurinkoisena ja ihanan lämpöisenä keskikesän päivänä hajatelmoimaan, että eikös vaan olisi kätevää, jos pystyisi edes muutaman päivän ajaksi hyppäämään elämään elämää, jollaista on joskus mielessään kuvitellut. Sellainen elämän sovituskoppi! Jos sitten huomaisikin survoaessaan muutamaa kaliiperia vääränlaista elämää yllensä, että tjaa, eipä ollutkaan mun juttu, niin voisi vain vaihtaa kätevästi seuraavaan. Tai palata takaisin lähtökohtaiseen oletusarvoon.

Sovituskoppi olisi tietenkin sen verran kehittynyt, että se ottaisi huomioon kaikille tutut valaistus- ja peiliväärentymät. Eli ällörealismia se tarjoaisi, ei mitään päivänpaistetta, vaan kaikki karut, hyvät ja pahat puolet sellaisenaan kuin ne kyseisessä sovituselämässä olisivat. Voisi itse sitten puntaroida, mikä on minkäkin väärti.

Asianomainen pukukoppi voisi toimia myös kiitollisuusharjoituksien myötävaikuttajana. Sen avustamana voisi tajuta, mitkä asiat ovat omassa, oikeassa elämässä hyvin. Aina nimittäin löytyy joku, jonka elämä on heikommissa kantimissa kuin oma. Absoluuttisen surkeuden määritelmä taitaa olla vielä tekemättä?

Työelämän tarpeisiin sovituskoppi olisi nappivalinta. Hyvästi, epäonnistuneet koulutusvalinnat, ja ei-niin-mihinkään johtamattomat työkokeilut! Ei tarvitsisi hukata vuosia elämästään vain tajutakseen tekevänsä aivan väärää duunia. Pieni koppihyppely paljastaisi raadolliset realiteetit jalustalle nostetusta haaveammatista;
”- Vieläkö kiinnostaa opiskella kuutisen vuotta, noin niin kuin alkajaisiksi, lääkäriksi?
– No ei todellakaan! En halua enää ikinä nähdä yhtäkään peräpään paisetta. Ryhdyn vetämään ryhmäliikuntatunteja!”

Jos nyt oikein heittäydytään scifi-linjalle, niin sovituskoppiin voisi lisätä aikahyppely-levelin. Että vilkaisehan, mille se yleinen olotila ja maailmankatsomus näyttää vaikka seitsemän vuoden päässä, kun olet jonkin tietyn polun valinnut. (Tämä ei tietenkään pysty olemaan eksaktia tiedettä, vain valistunut arvio jostakin universumin tarjoamasta mahdollisuudesta. Koska elämä.) Elämäskrollaus taaksepäin -painike olisi varattu vain suuremman luokan masokisteille. ”Oi miksi, miksi, en tehnyt sitä päätöstä silloin ja silloin! Nyt olisi kaikki toisin, voi kyynel x 2.”

Semmoista.

Sitten piirakan pariin!

Piirakkaa ei tarvitse sen kummemmin tunkea mihinkään suuta kummempaan sovituskoppiin. Maistuu jos maistuu, mikäli ei, niin uutta kehiin.

Kirsikat jakavat mielipiteitä vahvasti; toiset rakastavat, jotkut eivät voi sietää. Itselläni on erittäin syvä kiintymyssuhde kyseisiin herkkuihin, etenkin tuoreisiin. Kirsikkahillokin on hyvää. (Mutta niihin neonvärisiin purkkimöllyköihin, eli radioaktiivisen alienin papanoihin, en koske edes kilometrin pituisella tikulla. Yök.)

Vaikka oli kuiva ja kuuma kesä, sain kyseisen hedelmäpuun satoa piirakan verran. Ja koska kirsikka rakastaa suklaata, tuloksena tumma kirsikkapiiras, resepti täällä. Sovita kaikin mokomin!

Julkaistu

Normaali?

juustoinen kesäkurpitsapiiras

Jossakin vaiheessa jotkin sanat alkavat tökkiä pahemmin kuin purkillinen etikkasäilöttyjä kurkkupötkäleitä (tai muita vastaavia tuotteita, henkilökohtaisten yököttelyjen mukaan). Viime aikoina olen ottanut silmätikukseni ilmaisumuodon ”normaali”. Voisiko joku kielitieteellisesti valveutunut henkilö määritellä, mitä kyseinen sana pohjimmiltaan tarkoittaa? (Ei sitä matemaattista selitystä, kiitos, sillä nyt puhutaan ihan arkielämästä eikä geometriasta. Myös lainsäädännölliset normit ovat asia erikseen, eipä hämmennellä niitäkään tähän.)

On normaali olotila, normaali päivä, normaali ihminen, surullisen kuuluisa uusi normaali, ja niin edelleen. Mutta mikä tekee mistään normaalia? Kun se normaali tuppaa tarkoittamaan yhdelle toista ja toiselle yhtätoista. Kaikki on jatkuvassa muutoksessa asenteista alkaen, joten eikö tuo normaalin määrittely ole täysin tyhjänpäiväistä luokittelua jäykkääkin jäykempiin, täysin mielivaltaisiin lokeroihin?

Ja sitten niihin valitettavan pinnallisiin normaaleihin asioihin. Miksi vertaamme itseämme kuvitteelliseen standardi-ihmiseen, jos sellaista ei ole olemassakaan? Kyberavaruuteen muokatut kuvanvääristymät aiheuttavat täysin kieroutuneita fantasioita ”normaalista”. Kiinnostavaa olisi, jos joku it-guru yhdistäisi kaikkien maailman kansojen ”normaalin ihmisen” kuvan. Mielellään ilman filttereitä ja kuvankäsittelyä. Miltähän kyseinen henkilöitymä mahtaisi näyttää, ja moniko siihen lopputulokseen pyrkisi itseään muokkaamaan?

Mites sitten normaalin mielentilan määrittely? Kun kenenkään mieleen ei ole olemassa kaiken kattavaa VIP-passia, onko oikein luokitella joku esimerkiksi – ja äärimmäisen epäkorrektisti ilmaisten – hulluksi? Kuka tässä tietoisuudessa elävä voi muka nostaa itsensä sellaiselle jalustalle, että pystyy tuollaisia diagnooseja toisesta kanssakulkijasta heittämään? Millä mittapuulla normaalimääritteinen ajatuksenjuoksu selvitetään? Jollain rasti ruutuun -kyselylomakkeella, joka täytetään lonkalta viidessä minuutissa? Ja jos kaikki, edellämainitun yhdenmukaistamisen seurauksena, ajattelisivat lopulta saman kaavan mukaan… no, jokainen arvannee lopputuloksen.

Kuka ylipäätään on normaali millään asteikolla? Annettaisiinko ihmisten olla epänormaalin normaaleja oman mittapuunsa mukaisesti, ilman järjettömiä muokkaamisia tai muokkaamattomuuksia? Aihetta sivuten suosittelen erittäin lämpimästi lukaisemaan Caroline Criado Perezin Näkymättömät naiset -kirjan (ja vieläkin parempi, jos sisäistää lukemansa). Toivottavasti se herättää ajatuksia ”normaalista”.

Normaali piirakka?

Tiedä häntä. Nyt on tunteet pinnassa, joten tarvitaan jotain normaalia parempaa mättöä. Kotimaista kesäkurpitsaa on kuluneena sesonkina ollut tarjolla tavallista enemmän, sitä siis. Ja koska kesäkurpitsa rakastaa pestoa, niin toki, mukaan vaan. Ja juoksevaa juustoa tuomaan sitä mättöisyyttä.

Joten juustoinen kesäkurpitsapiiras. On herkullista, on mättöä. Kokeilkaa ja olkaa omia itsejänne. Kellään ei ole oikeutta vaatia enempää.

Julkaistu

Luottamus ja sen lieveilmiöt

Pellillinen marjapiirakkaa

Luottamus on jännä ilmiö. Sitä joko on tai sitten ei. Tai, no, voihan myös luottaa ihan vain pikkuisen. Siten, ettei orastavaa luottoitiötä vielä lasketa vankan luoton kehään, mutta potentiaali on kuitenkin olemassa. (Ihan selvyyden vuoksi, nyt ei puhuta pikavipeistä tai pankkilaitosten myöntämistä lainoista. Pidetään sellaiset luotot erillään tästä.) Mistä se luottamus sitten rakentuu, ja kuinka saavutetaan tila, jossa voi uskoa vaikkapa elämänsä tärkeimmän asian jonkun hellään huomaan?

Luottamus on ikään kuin arvokas lahja, jota ei kannata käyttää väärin. Ei kai kukaan aaltomaljakkoakaan käyttäisi vessaharjatelineenä? Paitsi että ehkä jotkut käyttävätkin. Enemmistö väestöstä tuskin kuitenkaan. Mutta se nyt ei kuulu tähän aiheeseen.

Lyhyesti sanoen, luottamus rakennetaan yhteisiä arvoja noudattavilla teoilla. Sanat ovat lopulta vain helinää todellisten luottamusten osoitusten rinnalla. Tärkeitä toki nekin, varsinkin kun toimii sanomansa mukaisesti. Silloin ollaan jo loikattu pitkälle kohti luottamuskehän ydintä. Ja muistaa vielä sen, että kyseessä on kestävyyslaji; ei auta loikkia mihin sattuu, vaan pitää katseen tiukasti siellä sisärenkaassa. Niin ei tule niitä sivuaskelia, jotka horjuttelevat aikaansaatuja saavutuksia.

Vaikein lienee tilanne, kun luottamus on mennyttä. Kokonaan. Täysin kaputt. End of story. Onko mitään mahdollisuutta saada sitä takaisin? Veikkaisin, että täysimääräisenä sen uudelleen saavuttaminen on samanlainen ponnistus kuin Everestin valloitus; moni jää ykkösleiriin, toiset uupuvat matkan varrelle, ja vain harva pääsee liputtamaan huipun. Kannattanee hoitaa asiansa luottamuksen saralla siten, ettei tarvitse erinäisiä kiipeilyvälineitä edes hankkia.

Luottamus on kaikkien osapuolten harteilla. Kun saavutetaan optimaalinen luottamustila, on helppo olla. Voi luottaa siihen, että kaikki tekevät parhaansa ja tanssahtelevat yhteisten sävelten tahdissa. Se, jos jokin, on tuottavaa, tehokasta ja kaikkien asianomaisten etujen mukaista. Genrellä ei niin väliä, konsepti toimii kotona, koulussa, työpaikalla, harrastuksissa ynnä muissa paikoissa missä ihmisolennot ylipäätään elämäänsä viettävät.

Lopuksi vielä sellainen vinkki-vitonen, että jos nyt johonkin kannattaa luottaa, niin vaatteiden pesuohjeisiin. Etenkin villasta valmistettujen vaatekappaleiden pesuohjeisiin. Jos et luota, niin lopputuloksena on nukelle sopivia, erittäinkin söpöjä artikkeleita. Terveisin nimim. ”Kultsi, kutistin villapaidan. Ja villasukat”.

Luottamus ja ne parhaat reseptit

Eli luottoreseptit! Ne, joihin turvaudutaan säännöllisin väliajoin. Niihin, jotka ovat kirjoitettuna kaikista nuhjuisimmille ja läiskiä täynnä oleville paperilapuille, jotka ovat kellastuneet melkein tunnistamattomiksi (tämä siis aikana ennen internetin ihmeellisiä ja runsaudensarvimaisia reseptipankkeja). Reseptit, jotka tuovat mieleen ihania muistoja ja saavat elämän paremmaksi, oli tilanne mikä hyvänsä.

Eräs tällainen resepti on äidiltäni nyysitty piimäpiirakka. Paitsi etten pöllinyt sitä, vaan kysyin luvan julkaisulle. Eikä se muutenkaan ole mikään valtiosalaisuus, sillä mutsi oli saanut kyseisen reseptin omalta äidiltään, joka puolestaan oli löytänyt sen jostain lehdestä vuonna sirppi ja vasara.

Tätä piirakkaa tehdään kerralla vähintään pellillinen, koska vähempi ei vaan riitä. On se niin hyvää! Ja mikä parasta, varioitavissa minkä makuisten makeiden lisukkeiden kanssa tahansa. Toimii sellaisenaankin.

Marjat ovat mielestäni tämän piirakan nyrkki silmässä. Vadelmat, mustikat, ihan mitkä vitamiiniTNT:t hyvänsä, tuoreet tai pakasteet, kaikki käy. Tähän malliversioon laitoin vattuja. Pellillinen marjapiirakkaa, vassokuu, reseptiin pääsee täältä.

Julkaistu

Suklaa. Nautittuna ilman häiriötekijöitä, kiitos.

Suklainen piparminttukahvipiiras

Tässä nyt on aihe, josta voisin lätistä ikuisuuden, tai vastaavasti mykistyä täysin sen edessä. Eli Suklaa. En oikein edes tiedä, mistä pitäisi aloittaa. Varmaan lausumalla mitä nöyrimmän kiitoksen kaikille heille, ketkä mahdollistavat tämän nautintoaineen saatavuuden myös täällä Pohjolan perukoilla. Kiitos teille. Olette pelastaneet lukemattomia hetkiä elämästäni. (Toki aiheuttaneet lisäksi joitakin lisäkiloja sekä megaluokan finnejä, mutta siitä en vaadi ketään muuta tilille kuin itseni ja kyltymättomän suklaanhimoni.)

Voiko mikään muu gastronominen elämys vetää vertoja tunteelle, jonka saat, kun laadukas suklaa sulaa hiljalleen kielen päällä? Epäilen vahvasti. Aivoista välittyvät kemikaalicoktailit tekevät tehtävänsä, eikä euforiakaan ole kaukana. Ajantaju ainakin katoaa hetkellisesti. Sekä ympäröivä, katala maailma. Parhaimmillaan nirvanaa lähentelevä kokemus.

Toleranssi tosin kasvaa nautiskelun myötä, joten hyvä olisi pitää taukojakin. Muuten alkaa farkuissa saumat ratkeilla. Ratkaisu voisi löytyä joustokankaasta, mutta niin pitkälle ei ole tarvinnut vielä mennä. Fiksuinta on kuitenkin osata lopettaa ajoissa (eli levy kerrallaan).

Eniten olen mieltynyt tummaan suklaaseen, reipas 80 % on parasta (yli 90% menee jo liiallisuuksiin minun makunystyröilleni). Raakasuklaakin on oikein suunmyötäistä. Kumpaakaan ei pysty syömään yltiö-övereiden verran, sen verran tuhtia tavaraa ovat. Paitsi jos ne ovat konvehtimuodossa, jolloin sisällä on esimerkiksi jotain überhyvää ganachea.

Täytyy myöntää, ettei maitosuklaakaan jää kaappiin mätänemään, jos sellaista sattuu kotoa löytymään. Ja uutuusmaut on totta kai aina testattava. Todellisia helmiä näiden saralla ei ole kylläkään viimeaikoina tullut vastaan.

Valkosuklaa on ainoa, josta en niin perusta. En edes pidä sitä oikeana suklaana. Harhaanjohtava nimeäminen, voisi keksiä paremman, joka vastaisi todellisuutta (kuten valkolöhnä; se on valkoista möhnää levyn muodossa). No, kyllä sekin leivonnassa menee, kuten karpalo-valkosuklaa cookieissa, tai kolmen suklaan kakussa. Tai moussessa. Tai koristelussa. Okei, on se ihan kelpo tuote. Muttei suklaata. (<-Henkilökohtainen toteamus.)

Bonarina pohjalla on Ruby, joka jakaa mielipiteitä kuin aallonmurtaja; niinhän innovaatiot yleensä tekevät. Onko kyseessä siis pelkkä fiksu markkinointikikka vai jotain kerrassaan nerokasta? Tiedemiesten aikaansaannostahan se on, mutta näin taviksen näkökulmasta makusteltuna… juu, uppoaa, hyväksyn, nam. Elimistö kaipasikin jo pientä happokäsittelyä.

Suklaa se piirakkaan sopii… muiden käyttökohteiden ohella

Tällä kertaa leivonta lähti liikkeelle ”mitä kaapista löytyy” periaatteella. Ei sattunut olemaan esimerkiksi tyrniä, hetken ajan mielessä oli väsätä valkosuklainen tyrnipiirakka. Samoin vakavia puutteita oli myös hedelmäsektorilla; eipä tullut suklaamandariinipiirastakaan.

Piparminttuesanssia kuitenkin löysin kaapinperältä, samoin pikakahvia. (Tunnen edelleen piston sydämessäni; tuore minttu olisi ollut ykkösvaihtoehtona, muttei sitäkään ollut. Ja vaikken kahvin pauloihin enää sorru, tätä ei lasketa!) Onneksi sentään löytyi sitä suklaata. Joten näillä mentiin.

Tumman kaakaotaikinan maustoin piparmintulla. Sisälle keitin kahvikiisselin. Päälle tummasuklaaganache. Sekä pinnalle koristeet valkosuklaasta. Ei ollenkaan pöllömpi piirakka. Söisin (ja söinkin). Kelpasi muillekin.

Tämänkertaisen piirakkasession tuloksena siis suklainen piparminttukahvipiiras. Testatkaa ihmeessä.

Julkaistu

Yrittää kannattaa aina – etenkin leivonnassa

Koska jos ei saa aikaiseksi edes pienintä eforttia yrittää, niin lopputulos on tasan tarkkaan se mikä lähtötilannekin. Eli kaikki pysyy ennallaan. Ja sitten sitä vuosien päästä alkaa jossittelemaan ja vatuloimaan, että ”kyllä kun minä silloin olisin tehnyt niin ja näin, niin nyt olisi kaikki paremmin”. Se se vasta hyödyntöntä onkin. Ja lisäksi erittäin raskasta kuunneltavaa lähipiirille tai ylipäänsä kaikille kuuloetäisyydellä oleville.
(Huom! Nämä tämänkertaiset hajatelmat koskevat lähinnä yrittämistä ja pienimuotoisten muutosten tekemistä yleisellä tasolla; en siis paatostele yrittämisestä viitaten elinkeinoon, miljoonakauppoihin tai vaikka elinsiirtoon. Koska en tiedä em. asioista höykäsen pöläystäkään.)

Yrittämiseen liittyen Viiden sekunnin sääntö lienee jo monille tuttu (ei siis se ruokaan ja lattiaan yhdistetty sääntö). Toimiiko se? Varmasti, muttei kannata laskea niitä yrittämisen mukana tuomia epäonnistumisia, saati lannistua niistä. Ja niitähän tulee väkisinkin, kuuluu pelin henkeen. Kun sitten lopulta kauan kaivattuja onnistumisia puskee pintaan, ne alkavat ruokkia itseään. Vähitellen huomaa, että hei, tämähän sujuu varsin mallikkaasti! Kannatti yrittää, vaikka alussa oli nihkeää kuin numeroa liian pienissä nahkahousuissa kesähelteellä.

Kai onnistuneessa yrittämisessäkin korostuu pitkäjänteisyys ja positiivinen asenne, niin kuin monessa muussakin asiassa elämän varrella. On uskottava asiaansa, tehtävä niin kuin itse parhaaksi näkee, eikä antaa kaiken maailman (päänsisäisten) ankeuttajien masentaa. Joskus on otettava hyppy tuntemattomaan. Joo, tiedetään, kuulostaa kliseeltä, jota se onkin. Mutta melko usein kliseet kuitenkin pitävät paikkansa. Tuolla sanalla on kyllä turhan negatiivinen kaiku.

Ponnistelujen kohteesta riippuen on toki mitoitettava oikein käytettävissä olevat resurssit; turha pistää kaikkia voimavarojaan tuhoon tuomittuihin tai muuten vaan epäkelpoihin viritelmiin. Mutta siihen todelliseen kultakimpaleeseen kannattaa sitten iskeä kiinni, ja kunnolla. Mistä sen oikean kohteen sitten tunnistaa? Paha sanoa. Joskus vaan tulee se tunne. Ja jos sen ohittaa, niin tekee itselleen karhunpalveluksen.

Mikäli omiin yrittämisiinsä kaipaa rohkaisua, uskonvahvistusta, tai muuten vain pyrkii pois epävarmuuden jähmettämästä ajatusmaailmasta, voi vaikka alkajaisiksi inspiroitua muiden pelottomista yrittämisistä. Omaan tajuntaani kolahti viimeisimpänä Maria Petterssonin tiiliskivi Historian jännät naiset. Oli muuten huikea teos. Jos tämän myötä omat yrittämiset eivät sujahda oikeisiin mittasuhteisiin, niin minkä sitten? (Ei muuten ole sukupuoleen sidottu opus! Kannattaa lukea, olitpa lokeroituna tai lokeroitumatta mihin ruutuun tahansa.)

Mitä kannatti yrittää tällä kertaa?

Leipominen on matalan kynnyksen yrittämistä; ei haittaa vaikkei menisikään ykkösellä maaliin. Seuraavalla kerralla sitten tietää, mitkä sudenkuopat kannattaa väistää. (Ja tätä samaa ajatusmallia kannattaa tolkuttaa itselleen muissakin tapauksissa.)

Ensimmäistä kertaa leipomishistoriani aikana yritin tehdä jälleen jotain, mitä en ollut aiemmin tehnyt. Nimittäin kuuman veden taikinan. Tai ainakin oman versioni siitä. Aivan huipputuote, etenkin piirakoihin, jotka vaativat jämäkkää kuorta joka ei vetisty ihan pienistä. (Bonarina vielä se, että pääsee vaivaamaan lämmintä taikinaa; herättää yllättäviä mielihyväviboja.)

Muutamia ohjeita pällisteltyäni sain aikaiseksi erittäinkin onnistuneen variaation. Siitä tuli oikein maukas ja rapea. Kesti upeasti kasassa, maistui herkulliselle myös kylmänä. Siispä kuuman veden taikina – suosittelen lämpimästi yrittämään, oman tekeleeni resepti löytyy täältä.

Julkaistu

Esikuvia VOL 2. Heille, jotka merkitsevät edelleen.

Jokin aika sitten kirjoittelin inspiroivista esikuvista kokkailun saralla. Nyt voisin näpytellä hieman lisää. Tällä kertaa kuitenkin tarkoitan eräitä omaan elämääni sisältyneitä todellisia esikuvia. Heitä, jotka ovat jättäneet pysyvän jäljen sinnikkyydellään, persoonallaan ja eletyllä elämällään.

He ovat mummoni. En usko löytäväni oikeita sanoja heidän kunniakseen, niin upeita ihmisiä he olivat. Etenkin kun miettii, millaisena maailman aikana he elämänsä elivät ja mitä kaikkea joutuivat kokemaan. Aihetta olisi ollut varmasti katkeroituakin, mutta heidän elämänasenteensa oli valoisa. Ja vaikka kyse oli karujakin asioita kokeneista, sitkeistä daameista, heillä oli sydämissään ainutlaatuista lämpöä, jota he jakoivat etenkin lapsenlapsilleen.

Ihailin erityisesti heidän taitojaan laittaa maistuvaa ruokaa vähistä aineksista. Toki se oli pakon sanelemaakin, kun toimeen täytyi tulla erittäin vähällä. Ei ollut paljon vaihtoehtoja, mikäli mieli ruokkia perheensä.

Onneksi he saivat kokea myös parempia aikoja. Silloin ei ruoassa tarvinnut enää tinkiä. Muistan elävästi, miten pöytä notkui herkkuja, kun mummujen luokse meni kylään. Oli sen seitsemää(kymmentä) sorttia, ja housunnappi oli pakko aukaista joka kerta, ettei se olisi singahtanut vastaantulijan silmään ovesta ulos vyöryessä. Oi että, vieläkin herahtaa vesi kielelle muistellessa mummon lihapullia kermakastikkeessa…

Heidän poismenoistaan on jo kulunut vuosia. Mutta ei se silti poista ikävää, joka säännöllisin väliajoin nostaa päätään. Eihän kukaan tahtoisi päästää irti rakkaistaan.

Kunnioituksesta menneitä esikuvia kohtaan

Jäin miettimään, miten voisin yrittää kunnioittaa rakkaiden mummojeni muistoa (muutenkin kuin jatkamalla perinteitä syöttämällä vieraat ähkyn partaalle). Siispä kehittelin piirakan, jossa yhdistyvät perinteiset ja puhtaat pääraaka-aineet; ruis, peruna & järvikala. Ja taikina sisältää tietenkin ehtaa voita, joka oli mummojen herkkukeittiön perusta (kerman ohella).

Lisäsin kuitenkin – nykyajassa kun elämme – oman juttuni peston muodossa. Piirakkaa tehdessä sattui ulkona olemaan noin metrin hanki, jonka alta oli erittäin epätodennäköistä löytää minkäänlaisia Urtica dioica -lajin edustajia, joten oikaisin tämän mutkan suoraksi ja hyödynsin lähikaupan antimia. Eiköhän mummutkin olisi ymmärtäneet.

Niinpä lopputulemana on rukiinen ahvenpiirakka, jossa ruiskuoren sisältä löytyy perunaa ja ahventa nokkospestolla maustettuna. Kiittäen ja kunnioittaen, sekä rakkaudella muistaen.

Julkaistu

Kaikkea sitä pitääkin…

Kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran, paitsi tietenkin niitä asioita mitä ei pidä kokeilla. Tällä kertaa testasin kansanparannuskeinoista erästä tunnetuinta ja vanhinta, eli kuppausta. On tullut tuota fyysistä ja henkistä kuonaa kasattua itseensä sen verran pitkään, että lopulta tuli aika poistaa ylimääräiset muhjut kropasta. Toki olin myös utelias kokemaan tuon metodin ihan itse kuultuani koko lapsuuteni ajan kauhutarinoita kyseisestä operaatiosta.

Etukäteen scouttasin toimituksen teknisen puolen kuin paraskin csi-tutkija, sekä valitsin kokeneen kupparin puskaradion suosittelujen avulla. En kuitenkaan ollut mitenkään varautunut siihen tunnemyrskyyn, jonka kokemus aiheutti. Keho oli tietenkin shokissa, koska kunnioitettavat 24 kuppia irrottivat pahimmat paskat (anteeksi kielenkäyttö!). Mutta se henkinen puoli… Siitä on aikaa, kun olen viimeksi tuntenut itseni niin pieneksi ja haavoittuvaksi. Jotain kauan kadonnutta nousi pintaan, mutta en oikein osaa sanoittaa, mitä se oli. Pähkäilen sitä vieläkin.

On mahdollista, että kyseessä oli vain adrenaliinin ja endorfiinin yhteiscocktail, joka on ehkä rationaalisin vaihtoehto. Olihan se surrealistinen, radikaali ja kajoava toimenpide, jonka jäljiltä olo oli ruhjottu. Enkä valehtele, kyllä se sattui. Etenkin seuraava vuorokausi oli yhtä helvettiä. Noin viikon jälkeen lähes kaikki jäljet olivat kuitenkin jo haalistuneet, ainoastaan takapotkissa tuntui pientä kiristelyä. Selluliittialue kun paranee hitaammin. Entäpä sitten se henkinen puoli? En tiedä. Aika näyttää. Sen kuitenkin tiedän, etten aio haudata ”sitä jotakin” takaisin syvyyksiinsä, vaan yritän saada siitä kiinni – ei väkisin, vaan omalla painollaan.

Ja mitäs muuta tuli kokeiltua…

Kun nyt kerran kokeillaan uusia juttuja, niin ekaa kertaa testasin myös valmistaa itse voitaikinaa. Aiemmin olen mennyt helpointa reittiä pakastealtaan kautta. Lukuisten puff pastry-tutoriaalien kautta vakuutuin, ettei ole iso homma pyöräyttää sitä itsekään. Ainakaan jos ei väännä vaikeimman kautta. Enkä vääntänyt. Täytteeksi onnistuin saamaan hirvijauhelihaa. Koska se on niin vähärasvaista, lisäsin pekonia (yllatuus) mehevyyttä tuomaan. Lisäsin vielä sipulia sekä mausteeksi rosmariinia ja savupaprikajauhetta. Ai että. Ei voi tätä piirakkaa ainakaan syyttää kevyeksi!

Melkein kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran, kenties toisenkin?
Voitaikinan valmistusta – ehdottomasti. Helppoa, joskin aikaa vievää, lopputuloksena esimerkiksi herkullinen Hirvipiirakka. <- tsekkaa resepti, Great Success!
Kuppausta – joo. Mutta vain täsmennetysti paikkoihin, jotka ovat todella sen tarpeessa. Ja aikaisintaan puolen vuoden päästä, niin ehtii aika kullata edellisen session muistot…