Sairasta eloa

punaherukkapiirakka

Jo vain on maailmassa paljon sairasta shittiä meneillään, kun vallankahvassa olevat, muusta maailmasta ja tavantallukoista vieraantuneet henkilöt pääsevät päättämään. Mutta tällä kertaa mielessä liikkuu enemmänkin henkilökohtaisen tason arkielon sairaudet (pl. kaikki vakavammat vaivat).

Nuo ihmisruumista riivaavat, eli jos jonkin sorttiset pöpöt, jotka tekevät tuttavuutta joka kulmalla ja vessankahvassa. Ei riitä, että vähän väliä jokin näkymätön pirulainen iskee oikein olan takaa, ehei. Näihin ei totu, vaikka miten monesti sama sairas rutiini toistetaan. Tässä muutama valitettavan yleinen vaiva, joista saa kärsiä lähes jokaisen viruksen kylkiäisinä:

Hillitön hedari. Siellä ne pikku-ukot ja -akat (ja siis voi ne olla sukupuolettomiakin hahmoja, ihan millaisiksi kukin haluaa kuvitella mokomat pirulaiset) taas hakkaavat kallonsisustaa terävillä moukareillaan kuin viimeistä päivää. Moukarireivit yltyvät välillä sellaisiin mittoihin, että ihme kun vierustoverikin ei kuule jyskytystä ja jumputusta, vaikkei saman kallon sisälle pääsekään. Mikään ei oikein auta, paitsi normikäytön rajat ylittävä kipulääkitys, ja sekin vain hetkellisesti tarjoten ukkeleille ja akkeleille hyvin ansaitun takomistauon.

Karmea kurkkukipu. Tai nielukipu, kumpaan kohtaan putkea nyt sattuukin sattumaan. Siinä vaiheessa, kun et pysty edes omaa sylkeäsi nielaisemaan, ollaan tuskien taipaleen ääripäässä. Jos jotain positiivista, niin tuleepa lepuutettua äänijänteitä. Samalla saa levätä mahdollisten kanssa-asukkienkin korvat.

Yrjö alias oksennus. Ei toki ihan kaikkien viruskamujen kaveri, mutta yllättävän monen kuitenkin. Voi hyvä päivä, kun olet jo tyhjentänyt kaiken mahdollisen sisällön vatsalaukun perimmäisiä sopukoita myöten, eikä silti lopu tuo iänkaikkinen yökkäily! Siinäpä sitten jatkat kakomista rystyset valkoistakin valkoisempina pitäen kiinni mistä ikinä saat (yleensä pitkistä hiuksista tai saniteettilaitoksen seinistä).

Kaiken kivan lisäksi nämä – ja kaikki muut mahdolliset osat sairasta eloa – yllättävät onnettoman ihmisreppanan yleensä yhtäaikaisesti. Kyllä tuntuu tuolloin viikatehepun läsnäolo olevan turhan lähellä. Ja vaikka kuolo ei korjaisikaan, ja elo alkaa edistyä, tulevat seuralaisiksi jälki-ilmiöinä vaikka sun mitkä jälkikivat (vähintäänkin viikkoja kestävä yskä, tai, ai että ja namskis, persjumi kaikessa taipumattomuudessaan, johtuen parin päivän sänkypotilaana olosta).

Että näillä askelmerkeillä syksyn viruslottoa kohti. Onnea arvontaan!

Sairasta piirakkaa? No ei tod, vaan SAIRAAN hyvää piirakkaa!

Kun akuutit virustartunnat on lieveilmiöineen hoideltu pois päiväjärjestyksestä, on enemmän kuin kohtuullinen syy palkita saavutus oikein mehevän maukkaalla piirakalla. Kuten tällä ravitsevan raikkaalla punaherukkapiirakalla! On siinä sentään jonkin verran c-vitamiinia torjunta-aineeksi uusien viruskantojen kiusaksi.

Samettisen piirakan täytteen salaisuus piilee mascarponessa ja valkosuklaassa, jotka sopivat erittäin hyvin yhteen kirpeiden herukoiden kaveriksi. Pohjataikinassa on puolestaan kauraa ja mantelia, jotka syventävät makumaailman harmoniseksi kokonaisuudeksi. Testailkaa toki, reseptiikkaan pääsee täältä!

Aitoja asioita

aitoja asioita ja spagettikurpitsapiirakka

Kaiken epävarmuuden, muutosten ja muiden ihmismieltä ja arkieloa piinaavien epäkohtien keskellä tulee tarpeen haalia ympärilleen aitoja asioita. Kuten vaikkapa oikeita tunnekokemuksia erinäisten aktiviteettien parissa, ja hyviä ihmissuhteita. Ai että rakastan aitoutta!

Jos kyse on ruoasta, on suhteellisen helppoa tunnistaa aidot raaka-aineet makuelämysten taustalla. Vahvat perusmaut kun eivät valehtele. Hankalampi homma tosin, jos on makuaisti mennyttä. Mutta silloinkin silmät kertovat enemmän kuin tuhat neonvihreää ja sateenkaarensävyistä esanssien riemukaarta. Paitsi jos on värisokea tai muuten visuaalisesti rajoittunut. Sitten on aihetta turvautua hajuaistiin (ellei sitten ole se makuaisti mennyt, koska nämähän kulkevat käsi kädessä). Kylläpä kävi tekemään mieli perinteisesti leivottua, juuri uunista otettua, höyryävän kuumaa ruisleipää. Ja siihen päälle voita (joka ei sisällä lisäaineita). Voiko aidompaa elämystä olla?

Aidosti ihana on sekin olotila, kun pääsee nauttimaan luonnosta. Mielellään kaukana liikenteestä tai ihmismassoista. Miettikäätten; aamu on juuri valjennut, kävelet pitkin aamukasteista, sammalpeitteistä metsäpolkua. Ei ristin sielua mailla halmeilla. Nuuskuttelet raikasta, puhdasta luonnontuoksua, kuuntelet luonnon tarjoamaa äänimaailmaa. Kaikki aistit herkistyvät ottamaan vastaan maailman sellaisena, kuin se parhaimmillaan on. Et mieti mitään ylimääräistä, vain olet. Aito ja alkuperäinen aistinautinto.

Aito riemu syntyy sekin aidoista asioista. Ei toiselle nauramisesta, vaan toisen kanssa yhdessä nauramisesta. Tai no, omaa kivaakin voi vallan mainiosti pitää omalla kustannuksellaan. Mutta kollektiivisen riemun löytää yleensä aitojen ihmisten seurasta. Sellaisten, jotka ovat omia itsejään vailla naamioita joiden takana piilotella tai vetää roolisuorituksia. Ihania nuo aidot ihmisolennot, ketkä uskaltavat olla juuri sellaisia kuin ovat.

Semmoisia mietteitä lyhykäisyydessään tähän syyskuuhun. Aitoja asioita tulevaan syksyyn odotellessa.

Aitoja asioita, kuten spagettikurpitsa ja siitä leivottu piirakka

Mikä olisikaan aidompaa, kuin leipoa itse alusta alkaen? Siinä ainakin tietää mitä saa ja mitä pistää suuhunsa. Tällä kertaa leivotaan spagettikurpitsapiirakka, joka on saanut inspiraatiota eräästä kaikkien aikojen ruokaklassikosta, eli carbonarasta!

Spagettikurpitsa tuo piirakkaan mehevyyttä, mutta muuten sitä ei oikeastaan huomaa. Carbonaralle ominaiset maut pääsevät oikeuksiinsa, joten jos kaipaat piirakkaa, johon on huomaamattomasti sujautettu kasvista, niin tässä sellainen. Resepti saatesanoineen löytyy täältä.

Jatkokysymyksiä

jatkokysymyksiä ja kookos-kirsikkapiirakka

Milloin kannattaa esittää jatkokysymyksiä? Oletettavasti aina silloin, kun jokin asia ei ole itselle ja/tai kanssakeskustelijalle selkeä. Ja sitähän se kovin usein ei ole, vaikka kuinka kova tahtotila olisi ymmärtää kanssakulkijaa. Valitettavasti myös toisinaan tahto väärinymmärtää. Kumpaan suuntaan kallistuva mieliala nyt sattuukin vallitsemaan juuri sillä hetkellä.

Koska keskustelut käydään nykyään useimmiten viestien välityksellä erinäisten sovellusten kautta, on kommunikaatio siitäkin syystä varsin vajavaista. Luonnollisesti siinä jää kaikki muu viestinnän olemus pimentoon, ja kovin usein soppa on valmis hämmennettäväksi. Tämä korostuu etenkin sukupolvien välisissä yhte(yd)enotoissa. Boomerit, x:t, milleniaalit, zoomerit ja alphat kun ei vaan aina tajuu. Tiedän kokemuksesta. En aina tajuu. Enkä jaksa näpytellä.

Ilman jatkokysymyksiä soppa siis jää muhimaan. Se joko porisee kannen alla hiljakseen ja lopulta kiehuu yli. Tai hautuu niin pitkään, että pohjalle jää vain pinttynyt, musta kökkäre tunnistamatonta ainetta. Joka tapauksessa jäljellä on vaikeasti siivottava sotku, pahimmassa tapauksessa sekä kattila että kiehumisympäristö menee vaihtoon. Tästä syystä jatkavien kysymysten esittäminen on äärimmäisen tärkeää.

Aina sekään ei tietysti riitä pelastamaan tilannetta. Jos itse ei jousta tai vastapuoli on järkähtämätön mielipiteissään, on vaihtoehtoina joko kunnon räjähdys, tai todeta, että nyt ollaan niin eri mieltä, ettei aiheesta ole syytä jatkaa sen enempää. Muuten tilanne menee väistämättä lopulta henkilökohtaisuuksiin ja eskaloituu.

Joten kysellään niitä kysymyksiä ja kysymysten jatkokysymyksiä. Niin paljon kuin tarve vaatii ja kyssäripajatsossa riittää lauottavaa.

Jatkokysymyksiä piirakkaleivontaan? Anyone?

Reseptiikkaa laatiessa olen monesti miettinyt, tuleeko asiat kirjoitettua riittävän selkeästi. Siten, että tuoreempikin piirakkaleipuri ymmärtää piirakanpyöräyttämisen periaatteet. Kirjoittelu kun on jatkuvaa tasapainoilua reseptien helppolukuisuuden ja for-dummies -linjan välillä. Livekommenttien perusteella selkeää ja ymmärrettävää on tainnutkin olla, mutta sehän ei kerro koko totuutta. Toivon, että jatkokysymyksiä reseptiikkaan liittyen tulisi rohkeasti teiltä, joita jokin asia on jäänyt askarruttamaan. Selvennän mielelläni.

Tällä kertaa kyselin itseltäni, mitäs piirakkaa sitä väännettäisiin. Päädyin lopputulokseen, että herkullistakin herkullisempi kookos-kirsikkapiirakka täyteläisen suklaisella pohjalla maistuisi. Ja maistui! Laittakaas testaukseen, on sen verran onnistunut resepti.

Ja asento jälleen…

Asento ja se tulisempi kanapiirakka

Lakisääteinen lepoloma lusittu, takaisin sorvin ääreen. Asento ja eiku hommiin… vai kuinka? Miten kummassa lomailun jälkeen tuntuu siltä, ettei irtoa vähimmässäkään määrin. Mieli haraa vastaan, kun pitäisi orjentoitua käyttämään niitä kuuluisia älynystyröitä. Jäikö aivotoiminta sittenkin lomalle?

Kaikkihan lähtee liikkeelle aamusta. Tai illasta, riippuen kulkeeko samoilla silmillä. Pomminvarmaa herätystä ei ole keksittykään, mutta parempi pistää useampi herätysväline rällättämään. Muuten saattaa tyyny olla liiankin hyvässä asennossa. Nukkumatti se kun on semmoinen vekkuli.

Loman jälkeinen aivotoiminnan puuttumissyndrooma vaikuttaa viimeistään silloin, kun pitäisi muistella salasanoja, koodeja tai mitä ikinä tarvitseekaan päivittäisissä askareissaan. Jopa työtovereiden nimien muistaminen tuottaa tuskanhikeä. Ja mitäs sitä olikaan tekemässä ennen lomalle jääntiä?

Tuskanparahduksia saattaa tuottaa myös garderoobin kanssa. On se jännä, miten hetki sitten mahtuneet vaattekappaleet puristaa ja ahdistaa, eikä mikään tahdo mahtua päälle ilman saumojen rusahtelua ja nappien sinkoilua. Vetoketjullisia virityksiä on ihan turha edes yrittää saada kiinni. Olisiko mahdollista viettää seuraavat viikot erittäin vapaamuotoisen pukeutumisen merkeissä? Mieluiten alasti?

Ainakin voi lohduttautua sillä, että edelläkuvatut olotilat ovat todiste onnistuneesta, loman aikaansaamasta nollautumisesta. Kyllä se siitä taas käynnistyy, ennemmin tai myöhemmin.

Asento! Kanapiirakka uuniin vie!

Se tulisempi sellainen. Johan alkaa silmät aueta, kun tujauttaa lounaakseen vähän chilisempää versiota rakkaasta klassikosta.

Ei tarvitse kuitenkaan pelätä palovammoja; tämä piirakka vain kevyesti lämmittää, ei syövytä sisuskaluja! Tulisuutta on tasapainottamassa nektariini ja juusto, sekä lisäaromia ja purutuntumaa tuomassa punasipuli. Piirakan pohja on runsaskuituinen, joten suolisto kiittänee. Se tulisempi kanapiirakka -resepti löytyy täältä.

Lepotilassa

vadelma-vaahtokarkkipiirakka ja blogi lepotilassa

Ihmisen on tarpeen säännöllisin väliajoin olla totaalisessa lepotilassa. Eli helliä kroppaa ja aivoja tekemällä ei yhtään mitään. Se, kuinka kauan täydellistä lepoa tarvitsee, riippuu ihan itsestä ja omasta tilanteesta. Tässä eräs empiirinen, enemmän tai vähemmän mielikuvituksen tuotteena tuotettu minitutkimus, jossa kohteena keski-ikäinen ja kaikin puolin standardi naisoletettu henkilö, jolla perusperhe ja asumistilanne, sekä takana minimaalilomainen työvuosi. Lepotilaseurannan ajankohta: kesäinen vuosiloma, neljä viikkoa.

Ensimmäinen viikko lepotilassa kuluu univajeita paikaten. Eli joka yö sellaiset 9-10 tuntia unta palloon, lisänä tarvittaessa makoisat päikkärit. Vaihtoehtoisesti voisi vetäistä pari päivää koomaunta putkeen (muttei se nyt ollut mahdollista kohdehenkilön elämäntilanteesta johtuen). Suorittaminen joka alueella täysin kiellettyä, ja jos sellaisia inhottavuuksia pyrkii esiin, ne tulee delegoida jollekin muulle. Hyvä olisi saada itsensä tylsistymään vaikka tuijottelemalla seinää. Mutta jos se ei luonnistu, niin sitten voi lukea jotain täydellistä hömppää, johon ei tarvita aivoja juonikuvioissa kestääkseen. Ei todellakaan siis mitään syväluotaavia tiedeteoksia. Älylaitteet komeroon ja käyttökieltoon.

Ääriuupuneissa tapauksissa seuraavakin viikko kuluu samoissa merkeissä. Ehkä pientä kevyttä puuhastelua lisäksi, jos olotila sen sallii. Jos ei, niin sitten ei muuta kuin kauniita unia ja toistoa edellisen viikon puuhista. Virkistystä metsähaahuilun tai mökkeilyn merkeissä voi myös harkita. Pieni mökkierakoituminen on siitäkin kivaa, ettei tarvitse ajatella vähääkään ulkoista olemustaan; paikalliset kyläkauppiaat ovat tottuneet räjähtäneisiin ihmisraunioihin kesäisillä maidonhakureissuillaan.

Kolmannella viikolla voi jo harkita jonkinlaista virkistystoimintaa luppoajan riemuksi. Kaikkea kivaa kulttuuriin, gastronomiaan, tomumajalliseen liikehdintään, sosiaaliseen toimintaan tai mihin vaan mikä itsessä ja omassa olemisessa herättää positiivisia viboja. ”Nautiskelu kunniaan” olkoon tämän lepotilaisen viikon johtoajatus. Ja tottahan toki päikkärit maistuvat ajoittain edelleen, niistäkin tulee nauttia justiinsa niin paljon kuin on tarvis.

Viimeisellä lomaisella viikolla ei toinna myöskään ottaa stressiä yhtään mistään. Jos on virtaa, pieni maisemanvaihto ja uudet elämykset ovat suositeltavia. Pikainen äkkilähtö jonnekin, lähelle tai hieman kauemmas ajaa asian. Jos kyseessä perheyhteisöllinen lomareissu, niin sitten voi käydä niinkin, että reissusta palaa takaisin rättiväsyneenä. Ja pääsee hyvillä mielin takaisin sorvin ääreen lepäämään.

Ei suunnitelmia, ainoastaan suuntaviivoja. Siinä resepti lepotilassa toimimiseen.

Lepotilassa piirakkaleivonnan suhteen? Ei välttämättä…

Sillä syödäkin täytyy, myös lepotilassa olevien henkilöiden. Pieni piirakkaleivonta voi jopa piristää, muutahan ei tarvitse kuin sekoitella aineksia ja noudattaa reseptiä. Siitäkään ei ole haittaa, että makoisa piirakka maistuu suussa jos toisessa.

Tällaiseen sopii hyvin vadelma-vaahtokarkkipiirakka, joka on pientä näpertelyä vaativa, muttei läheskään mission impossible toteuttaa. Maistuu etenkin pienemmälle väestölle. Reseptiikka löytyy täältä.

Vapautta!

vapautta ja mökkipiirakka

Milloin viimeksi olet saanut nauttia kunnon annoksen vapautta? Sellaista, joka huumaa aistit kokonaisvaltaisesti, irrottaa jalat maasta ja vie jok’ikisen arkielon murheenkryynin mennessään? Lapsuudessa, nuoruudessa, keski-iän kynnyksellä, seniorina? Vai onko siihen ollut mahdollisuutta missään elämänvaiheessa?

Koska kesä, ja lähestyvä loma, on lähestulkoon pakko ajatella tulevaa vapautta. Onneksi on mahdollisuus saada sellainen luksus kuin kesäloma. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Ja toki löytyy heitäkin, joille elo on yhtä lomaa. Mutta mahtaako se olla siinä vaiheessa enää muuta kuin arkea ilman vapauden luomaa tunnekokemusta? Mene tiedä, minä en ainakaan tiedä, koska ei ole sellaisesta kokemuspohjaa.

Ja sitäkin tulee mietittyä, että onko edes oikein haaveilla vapaudesta, jos asiat kuitenkin loppupelissä ovat hyvin. Ja mitä se vapaus tulisi sitten tarkoittamaan, jos mylläisi elämänsä siten, että saisi sen tavoittelemansa vapauden graalin maljan? Olisiko se kuitenkaan niin makeaa? Voihan olla, että se maistuu joillekin erittäin hyvin, toisille taas koittaa kitkerä jälkimaku.

Jos nyt mietiskelee, milloin itse on kuluneiden vuosikymmenten aikana saanut kunnon vapauskiksit, niin hetkellisistä elämyksistä, jotka ovat painuneet mieleen totaalisina arjesta irrottautumisina. Kuten silloin, kun sai mahdollisuuden viilettää pitkin järvenselkää vesiskootterilla 80 km/h. Tosin silloin alkoi jo pieni kuolemanpelko hiipiä takaraivoon, ja kaasuhana höllääntyä ihan itsestään. Hyvälle tuntui aikoinaan nassikkana jäädä kouluvuoden jälkeen kesän viettoon vailla lukuläksyjä ja yhtälöiden pänttäämisiä. Kovin vapauttavaa oli myös valmistua koulusta, vaikkei työpaikasta ollut tietoakaan. Ja ai että niitä hetkiä, kun on ollut käty, ja hetkellinen vapaus tehdä ihan mitä itse haluaa, vailla velvollisuuksia tai suorittamista.

Ehkä vapautta on hyvä nautiskella kohtuullisesti annosteltuna, siten ettei makuelämys laimene kuin mehukatti kanisterilliseen vettä. Laiha litku ei tehne ketään onnelliseksi.

Vapautta piirakanveivaamiseen

Lomalla ei toinna stressata, myöskään piirakkaleivonnassa. Jos käy niin kivasti, että pääsee maistamaan mökkielämän tuomaa vapautta, ei silloin toinna pingottaa, vaan mennä sieltä mistä se aita näyttää sopivalta limboamiseen.

Sellaiset kriteerit täyttää tämä mökkipiirakka. Helppo ja vaivaton, ja siihen uppoaa vaikka eiliseltä päivältä jääneet keitetyt perunat ja grillimakkaran ja -kasvisten jämät. Nam. Reseptiikka löytyy täältä!

Rehellisyys lähtökohtana?

maisemakahvilan raparperipiirakka

Kuinka rehellinen sitä pystyy itselleen ja muille loppupeleissä olemaan? Missä kohtaa tulee päätöspysäkki, kun rehellisyys ottaa vallan? Näitä ajatuksia pallottelin eräänä päivänä, kun tuli kiinnitettyä huomiota edestä löytyneisiin tilanteisiin, joissa se rehellisyys pistettiin puntariin. Lähtökohtaisena oletuksena oli, että pidin itseäni hyvinkin suoraselkäisenä ja rehellisyyteen taipuvaisena olentona.

Esimerkkitapaus numero yksi: Haiseva tuttava. Oikeasti, sillai äärimmäisen pistävästi tuoksahtava kaveri, jossa sekoittuu halpa partavesi ja pinttynyt hiki. Milloin on hyvä hetki ilmaista toiselle, että nyt kyllä haiset niin pahalle, jotta pikkulinnutkin tippuvat puusta? Onko sellaista hetkeä? Hän ei huomannut hienovaraista vihjettä vettä vuotavista silmistä ja parin metrin hajuraosta. No, enpä pystynyt asiaa hänelle vääntämään rautalangasta, joten oliko kyse sosiaalisesta tahdikkuudesta vai pelkuruudesta? Rehellinen ja suora puhe suihkun akuutista tarpeesta olisi ollut vaivaannuttavaa, mutta kenties tehokkain toimintamuoto.

Toinen esimerkki: Taiteelliset taipumukset. Olit sitten täti, setä, kumminkaima tai joku muu tärkeä henkilö jonkun pienen ihmisen elämässä, eteesi varmasti tulee hetki, jolloin on aika ihastella lapsukaisen taiteellisia lahjoja. Kyseessä voi olla poikkitaiteellinen piirrustus, savimötikkä josta ei saa selkoa mitä se esittää tai risuista ja männynkävyistä koottu, ötököillä höystetty kollaasi. Ihasteltava on, ja teos laitettava esille keskeiselle paikalle olohuoneeseen, keittiönpöydälle tai muulle paraaatipaikalle. Ei pysty olemaan rehellinen ja sanomaan, että tekele sopisi paljon paremmin varastotiloja somistamaan. Ja rehellisesti sanottuna, tässä tapauksessa on ihan ok olla hieman epärehellinen, ettei tulevan taiteilijanalun unelmat mene murskaksi.

Esimerkki kolme: Kulinarismia syöttölaitoksessa. Jokainen, kuka on ikinä käynyt syömässä edes joskus puolivalmistevaltakuntien liukuhihnapaikoissa, on varmasti törmännyt kysymykseen; maistuiko? Ja monestiko on tullut sanottua ”kiitos hyvää oli” vaikkei todellakaan ollut? Niinpä.

Lopputulemana voidaan varmaan olla yhtä mieltä siinä, että rehellisyys maan perii. Kunhan se tapahtuu oikeissa paikoissa ja oikeaan aikaan.

Rehellisyys piirakkaleivonnassa; lainapiirakka

Eli tällä kertaa tuli lainattua erästä kaikkien aikojen tunnetuinta ja rakastetuinta piirakkareseptiä, maisemakahvilan raparperipiirakkaa. Olisi varsin epärehellistä väittää mitään muuta. Kyseinen piirakka nyt vaan on niin täydellisesti luotu, että miksi mennä keksimään pyörää uudestaan?

Eikä sitä tullutkaan keksittyä. Pienesti kuitenkin viilasin, eli lähinnä vähensin sokerin määrää ja lisäsin mausteita. Lopputulos kunnioittaa alkuperää, tuoden hieman jotain uutta twistiä. Olkaapas hyvät, tuunattu maisemakahvilan raparperipiirakkaresepti löytyy täältä!

Ajatuksia ajatusvirrasta

ajatuksia ja gnocchipiirakka pestolla

On ollut viimeaikoina sen verran vilkasta toimintaa tuolla pääkopan sisällä, että pakko jakaa muutamia ajatuksia asiasta. Ei välttämättä päätä tai häntää näillä hajatelmilla, mutta mennään nyt sitten tässäkin tapauksessa täysin hallitsemattomasti ajatusvirran vietävänä.

Sinkoilevat aivosynapsit ja hermosysteemit suoltavat jatkuvana virtana kaikkea mahdollista ja mahdotontakin syötettä tajuntaan. Mistä ihmeestä sitä tavaraa oikein riittää? Ja riittäisi kyllä vähempikin. Sekin pistää taas mietityttämään lisää. Miksi menneet, tulevat ja tämänhetkiset rullaavat sotkeentuneen filmikelan lailla sikinsokin kaikkialle? Moneen ajatukseen riittäisi kertalaaki, osa voisi jäädä kokonaan ajattelematta.

Kun päässä kuhisee kuin kusiaispesässä kevätauringossa, on siihen hyvin vaikea tehdä stoppia. Silloin kaipaa hetkeä, että lyö tyhjää. Ettei liikkuisi niin minkäänlaista, pienintäkään älyä tai sen välähdystä. Oi jospa saisi oikein kunnon jumituksen hetkeksi! Mutta harvoinpa se toive toteutuu juuri tuolloin kun tarvis olisi. Päinvastoin; kun olisi syytä keksiä kaikenlaista, niin silloin se ajatuskattila kumisee tyhjyyttään. Eipä mene tasan nallukat.

Aivojen luoman hullunmyllyn taltuttamiseen ei aina riitä kunnon yöunetkaan. Niissäkin kun saattaa olla vilkkaammanpuoleista meininkiä. Aamulla sitten on kuula entistä enemmän pyörällä, kun yrittää saada selkoa yöllisistä aivoituksista.

Ylivirittyneen ja ylikierroksilla käyvän henkilön ajatuksia on luonnollisesti vaikea ymmärtää. Sitä kun pomppii aiheesta toiseeen ja mutkan kautta miljoonanteen, niin alkuperäisestä aiheesta ei ole harmainta aavistustakaan. Hyvä puoli on se, että jos keskustelunaihe ei ole miellyttävä, tällaista ajatussinkoilijaa on helppo harhauttaa. Eikä varmasti ihan hetkessä muista jälkikäteen palata asiaan.

Joskus hätäjarrun vetäiseminen on paikallaan. Mutta suostuvatko aivot kuuntelemaan ystävällismielisiä kehotuksia lopettaa ajatusvirran ylikuohunta, ennen kuin on liian myöhäistä ja vene nurin? Kumpi onkaan puikoissa, ajatukset vai ajattelija?

Ajatuksia piirakkaan

Joskus ajatusten sinkoilu voi olla hyödyksikin. Hienosti yhdistyivät tämänkertaisen piirakan ainekset maittavaksi paketiksi. Eli mitäpä saat, kun kaapeista löytyy puolivalmiita tähteitä sekä muutamia kasviksia? Gnocchipiirakkaa pestolla!

Ruokaisan (joskin kovin hiilaripitoisen) piirakan leipoo hyvinkin nopsaan, sillä suurin osa aineksista on jo valmiina. Maistuu lounaaksi tai iltapalaksi, etenkin jos laittaa lautaselle kaveriksi salaattia. Reseptiikkaan voit tutustua täällä. Elleivät ajatukset karkaile.

Kevät taas! Cha cha cha sen kunniaksi :)

kevät ja limepiirakka kookoksella

Nyt kun vuodenajoista vaaleanvihrein, kevät, on lopulta täällä, niin tekeepä mieleni kovasti innostua aiheesta! Lienee luonnollista, että talven jälkeen potenssiin sata lisääntynyt valo, lämpö ja kaikki muu kiva saa mielialan kohoamaan uusiin ulottuvuuksiin. Joten hei, ketkä haluavat jatkaa mörrimöykkyilyä, ei kannata lukea tämän pidemmälle. Luvassa kun on yltiöpositiivista pöhinää!

Oikeastaan kunnon kevät pääsee vauhtiin, kun viimeisetkin loskalätäköt ovat väistyneet ja kevätsateet ovat raikastaneet katupölyt pois poskionteloista. Sen jälkeen alkavat mitä mainioimmat ulkoilumahdollisuudet; ötökkäparvet eivät vielä vainoa, hikiliikunta ei ole liian hikistä, ja lintusten kevätkonsertointi on mitä mahtavinta musiikkia. Ai että.

Musiikkielämyksetkään eivät keväisin rajoitu siivekkäiden yksinoikeuksiin. Tokihan nyt viisunikkarit ovat veistelleet jokavuotisiin eurooppalaisten mittelöihin mitä miellyttävimpiä tsipaleita. Erityisesti tänä vuonna mielenkiinto kohdistuu kotimaan toivoomme, joka onkin varsin valloittava energiapakkaus. Ja värikin on niiiin kevääseen sopiva. Kävi sitten loppusijoituksen kanssa kuinka vaan (ihan varmuuden vuoksi julkaisin tämänkertaisen piirakkareseptiikan ennen finaalia, että on sitten voittokaffeille tarjottavaa), niin ainakin henkinen voittaja on täysin selvä. Nostetaas yhdet sille!

Ja kun nyt ollaan päästy kohottamaan juhlafiilistä, niin missäs se paremmin onnistuisi, kuin terassilla hyvässä seurassa? Ah niitä aurinkon lämmittämiä hymynaamoja pitkin poikin kaupunkia. Suurempien screenien läheisyydessä esiintyvä ihmisparveilu voi toki olla merkki toisestakin, niin kovin keväisestä ilmestymisestä, eli lätkälaumojen kannustusjoukoista. Tällä kertaa lätkäilyt käydäänkin kotosuomessamme sekä suhteellisen lähimaastossa. Eipä tarvitse ruuduntuijottelijoiden kärsiä aikaerorasituksista!

Ja mitäs muuta kivaa kevät tuokaan tullessaan? Kohtsillään ainakin tuoreita raaka-aineita, joista loihtia mitä herkullisimpia appeita. Lähestyvät kesälomalaitumet saavat lomaodotukset kutkuttelemaan ja työn raskaan raatajien aamukammat uhkaavasti kutistumaan. Jee! Oivaakin oivempi hetki myös matkusteluun, kun hinnat eivät ole vielä tapissaan tai turistilaumat valtaisat.

Kyllä kevät on kiva. Nyt ja ensi vuonnakin.

Kevät toi piirakkaleivontaankin uutta virtaa!

Kuten aiheeseen sopii, kauniin vihreällä ja rairairaikkaalla linjalla jatketaan tällä erää piirooreseptiikassakin. Koska cha cha cha, niin tietysti piirakka sitä myöten! Ei sentään pina colada, vaikka läheltä liippaakin.

Hieman selvemmällä suomella ilmaistuna, limepiirakka kookoksella. Ou jee! Viisupiirakan resepti on gluteeniton, ja yhdellä ainoalla peliliikeellä siitä sukeutuu myös vegaaninen. Kannattaa testata, ohje löytyy täältä.

Johtajuus ja johtopäätökset

johtajuus ja peltilihapiirakka

Oikeastaan on ihan sama, missä kontekstissa nyt puhutaan johtajuudesta. Oli johtajuus sitten yksilön itsensä, tiimin tai organisaation tai valtiotason toimintaa. Operatiivista tai strategista. Tai mitä ikinä lieneekään. Pointti on se, että johtajuudella on niin suuri merkitys, että siitä pitää puhua. Etenkin jos johtajuus on jämähtänyt menneille vuosikymmenille ja jäänyt lepäämään laakereilleen omaan mausoleumiinsa, hämähäkinseittien peittämään ummehtuneisuuteen. Sellainen johtajuus on todellakin tullut tiensä päähän; on aika tehdä johtopäätös.

Huonoa johtajuutta näkee nykyään aivan liikaa. Sen voi tunnistaa esimerkiksi yleisestä pahoinvoinnista, asioiden mikromanageeraamisesta ja luottamuspulasta. Noin niin kuin vain jäävuoren huippuna. Siellä pinnan alla tuhoa syntyy huomattavasti enemmän, ja seurauksilla voi olla kauaskantoiset vaikutukset myös ympäristöön. Ehkä karmein huonon johtajuuden ilmentymä on pelolla johtaminen. Hyi.

Vaikeutena on, millä tuollainen huono johtajuus kitketään pois. Se ei ole helppoa, sillä pahimpia, vuosikymmenten saatossa tulleita pinttymiä ei voi poistaa edes Auri Kananen (vaikka hän yleisesti ottaen erittäin siistiä jälkeä tekeekin). Koska muutoksen on lähdettävä ytimestä, ulkopäin tulevat impulssit eivät oikeastaan yleensä auta. Päinvastoin, ne saattavat saada huonojohtajuusmyrkyn sakenemaan entisestään, noin niin kuin puolustusreaktiona. Tuulimyllyt kun ovat vahvasti kiinni perustuksissaan. Ja valitettavasti noiden tuulimyllyjen perustuksilla on vahva tuki, eiväthän ne muuten olisi pysyneet pystyssä näinkin pitkään.

Mutta vaikka huonon johtajuuden kitkeminen onkin tuskallisen hidasta ja vähintäänkin turhauttavaa, periksi ei voi antaa. Muuten menetetään ne kaikki hyvät asiat, jotka onnistuneen johtajuuden myötä on mahdollista saavuttaa.

Jotain tarttee siis tehdä. Mutta mitä? Miten kangeta paikoiltaan ne kukoistusta näivettävät mötikät, jotka joko oman päänsisäisten tai ulkoisten tekijöiden takia aiheuttavat niin kovin suurta ahdistusta, tuskaa ja kehittymättömyyttä? Kas siinäpä pulma. Tähänkin pätenee vanha savannin viisaus norsun syömisestä. Bon appetit.

Piirakkatason johtajuus menee… peltilihapiirakalle!

Sillä kaikki vanhat perinteet eivät ole pahasta, tästä hyvänä esimerkkinä ikiaikainen ikoni, peltilihis! Toki sekin pientä päivitystä sai osakseen, sillä täytettä on helppo varioida.

Peltilihapiirakka on siitä huippu tapaus, että sitä kelpaa tarjota niin arjessa kuin juhlassa. Se sopii lounaaksi, välipalaksi, ja oikeastaan milloin vain syötäväksi. Rahkavoitaikina takaa sen, että tavara on tuhtia ja nälkä lähtee!

Tämän peltilihapiirakkaresepti on puolikkaalle uunipellille. Tuplaamalla ainekset saat koko pellillisen, josta sitten riittäkin suuremmalle seurueelle. Reseptiikkaan pääset täältä.