Avainsana: hyvä piirakkapohja

Julkaistu

Mielen löytötavaratoimisto

Salaattipiirakka lohella ja tsatsikilla, lasilautasen päällä

Mitä kaikkea sieltä oman pään sisältä löytyykään, kun oikein innostuu tutkimaan? Uskaltaako katsoa sielunsa syövereihin ja nähdä aidosti, mitä se on imenyt itseensä, kätkenyt vuosien varrella? (Nyt alkaa mennä jo niin runolliseksi, että varmaan jokin kaunosieluinen teos on tullut hotkaistua ihan huomaamatta.) Ihmisen mieli on kuin aarrearkku, jonka rikkaudet odottavat löytäjäänsä. Vähän niin kuin Forrest Gumpin suklaarasia. Tai oikein kunnon vanhan ajan löytötavaratoimisto ajan patinoimassa puukorttelissa.

Monet täysin alitajunnan virtaan ajelehtineet, kauan sitten tapahtuneet muistelot voivat pintaan noustessaan toimia melkoisina katalyytteinä. Niistä voi saada ihan uutta potkua päivään, ja mahtavia ideoita työhön. Tai sitten ne voivat aiheuttaa megaluokan tunnemylläkän, hyvässä tai pahassa. Kumpi sitten tarttuukaan koukkuun, timantti vai auringossa lämmennyt torttu, jää nähtäväksi ja mielen päätettäväksi.

Vaatii rohkeutta kohdata ne kaikki tomumajan pimeimmissä nurkissa majailevat mörököllinsä, mutta sekin tehtävä on jossain vaiheessa hoidettava – eivät ne sieltä itsestäänkään pois luiki. Jos niille ei anna häätöilmoitusta, on niiden kanssa ainakin opittava elämään. Voihan niihin suhtautua kuin ei-niin-miellyttäviin naapureihinsa (kenellä sellaisia sattuu olemaan, ei mulla tietenkään), eli välinpitämättömyydellä. Että ”sielläpähän asustelevat, eipä juurikaan kiinnosta”. Niin pitkään, kunhan eivät tule nurkille kuseksimaan.

Tähän vielä yksi miete (hieman aihetta liipaten). Googlen kyttääjät (eli algoritmit) koettavat kovasti päästä päittemme sisuksiin, mutteivät läheskään aina osu maaliinsa. Tästä esimerkkinä facebookin ryhmätarjonta: pupuja sen perusteella, että lähettelin whatsappilla ylisöpöjä pupugiffejä eräälle kanifanille. Voin kertoa, että itseäni puput innostavat eniten lautasella, hyvin maustettuina. Tai ei siis mitkään lemmikkipupelot, enhän minä nyt niitä söisi (ellei olisi aivan pakko), vaan sanotaanko nyt että eräs sellainen ilmeisesti ikuisesti elävä jättirusakko, joka kerran söi juuria myöten omenapuut pihalta. Kosto elää kyseistä yksilöä kohtaan.

Ylipäätään on hyvä ajoittain käväistä siellä ikiomalla löytötavaratoimistollaan. Tietoisesti tai tiedostamatta, vaikka riippumatossa lojuen. Kunhan nyt vaan avaa sen jäykkääkin jäykemmän oven ja kurkistaa sisään.

Löytötavaratoimisto resepteille

Mieli on kovasti tehnyt kokeilla salaattipiirakkaa, ja vihdoinkin koitti sen aika! Ei mikään uusi innovaatio, sillä näitä on pyörinyt siellä sun täällä jo ties kuinka monen vuoden ajan. Koska kesä ja helteet, on raikas ja kevyt, mutta kuitenkin ravitsevan runsas piirakka paikallaan.

Tähän piirakkaan tulee siis kuiturikas pohja, jonka päälle rouskuvaa salaattia, makeita kirsikkatomaatteja sekä auringon hellimiä paprikoita. Salaatin päälle laitetaan mehevä ja erittäin koukuttava annos tsatsikia. Komeuden kruunaa suussa sulava liekkilohi (jonka voi toki korvata muullakin kalalla). Törkeämmän puoleisen hyvää, resepti löytyy täältä!

Julkaistu

Yllätyksiä ja yllättäviä tilanteita

gluteeniton raparperipiirakka

Yksi elämän rikastuttavimmista hetkistä on se, että sinut yllätetään. Mielellään positiivisella tavalla tietenkin. Yllätyksiä ja yllättäviä tilanteita sattuu varmasti jokaiselle jossakin vaiheessa. Tai sitten viettää poikkeuksellisen ennalta arvattavaa elämää. Eikä siinäkään mitään väärää tietenkään ole, monet pitävät tutuista rutiineista. Murmelinpäivistä.

Parhaita ylläreitä ovat olleet ne (valitettavan) harvinaiset tapaukset, kun on voittanut jossakin arvonnassa. Etenkin, kun sen osallistumisensa on täysin unohtanut. Sitten yht’äkkiä postilaatikkoon onkin ilmestynyt paketti, josta paljastuu, sanotaanko nyt että vaikka pipo (joka sieltä oikeastikin viime keväänä löytyi), niin jopas yllätti ja päätä lämmitti! Kivoja piristyksiä päivään tuommoiset yllätykset.

Kivaa on myös yllättää toisia ihmisiä. Vaikka yllärikepposet ovatkin yleensä hauskoja (tekijälleen), voisi kuitenkin olla kannustettavampaa yllättää avuliaisuuden ja pyyteettömyyden kautta. Pienetkin teot saavat aikaan suuren vaikutuksen osuessaan kohdalleen. Ne voivat jopa pelastaa jonkun päivän. Bonarina tähän vielä se, että tekee pyyteettömästi JA anonyymisti. Miten jännää onkaan saavan osapuolen mietiskellä, kuka kumma oli niin ihana, että pääsi yllättämään. Ja itse voi hykerrellä (salassa), että hehheh, no etpäs tiedä. Antaa hyvän kiertää!

Yllättävää voi olla sekin, että yllättää itsensä. Mutta onko tässä tapauksessa kyse vain siitä, että oma itseluottamus on ollut pohjamudissa? Jos ei ole lähtökohtaisestikaan uskonut omiin kykyihinsä, tuntuuko onnistuminen jossakin asiassa vain pelkälle onnenkantamoiselle? ”Enhän minä nyt oikeasti tätä hommaa handlaa, tuurilla vaan onnistuin tässä?” Jos näin on, niin kannattaa varmaan mennä syvemmälle itseensä ja tutkia, mistä moiset ajatukset johtuvat. Voi vaikka yllättyä.

Ketkä sitten ovat parhaimmistoa yllättämisessä? Tietenkin juniorisukupolvi! Voin vannoa, että kuka ikinä lasten kanssa aikaa viettääkään, tulee yllättymään tavalla tai toisella. Mahtavia tyyppejä, yllättäjien eliittijoukkoa.

Yllätyksiä piirakkaleivonnassa (ainakin joiltain osin)

Tässä nyt ei ole mitään yllättävää, että alkukeväällä/-kesästä tehdään raparperipiirakkaa. Mutta se voi hieman yllättää, että kyseisen piirakan voi tehdä ilman lisättyä sokeria (sitä valkoista sellaista), ja saada sen silti maistumaan hyvältä. Ei siis tarvitse tämän piirakkareseptin kanssa pelätä, että naama olisi kuin sitruunan nielleellä.

Ehkä tuli itsellekin yllärinä, että reseptistä kehkeytyi toimivaakin toimivampi. Tai toisaalta, mitäs yllättävää siinä nyt oli. Muokkasin aiempaa viritelmää, joka jo oli erittäinkin käyttökelpoinen.

Aion todellakin ottaa tämän ohjeen vakikäyttöön, ja kunhan mustikkakausi käynnistyy, tätä variaatiota kokeilen heti ensimmäisellä sadolla. Testatkaa tekin, millä marjoilla tahansa! Gluteenittoman, ilman lisättyä sokeria valmistetun raparperipiirakan ohjeistus löytyy täältä.

Julkaistu

Tarkkailutoimenpiteitä (vaiko sittenkin kyttäämistä?)

vegaaninen hummuspiirakka

Mentaalikeisseillä on huvinsa, ja edullisia sekä koronarajoitusten rajoissa mahdollistuvia itsensä viihdyttämisen keinoja löytyy useita, kunhan vain osaa käyttää mielikuvitustaan. Olen aina pitänyt ihmisten tarkkailua – eli kyttäämistä, jos sen niin tahtoo ilmaista – erittäin mielenkiintoisen puuhana. Aiemmin harrastin tarkkailutoimenpiteitä silloin tällöin kahvilassa istuen ja ohikulkijoita lasin läpi seuraten. Nyt laajensin reviiriä, ja ryhdyin tutkiskelemaan ihmisten lenkkeilytyylejä. Tässä TOP 3, jotka olen bongannut:

Kolmossijalle pääsee Hipsuttelija. Hipsuttelija on äärimmäisen elegantti pistäessään tossua toisen eteen. Hänen jalkansa liikkuvat tasaisen synkronoidusti, ikäänkuin liukuen pitkin maanpintaa. Ei turhia liikkeitä, kädetkin myötäilevät vartalon liikkeitä täydellisessä harmoniassa. Hypnoottista seurattavaa. Tässä viehättävässä tyylissä on sekin etu, että matka taittuu tasaisen varmasti. Sprintteriä Hipsuttelijasta ei koskaan tule, mutta maratoonariksi on ainesta!

Hopeasija kuuluu Tuplaajalle. Tuplaaja on kahden kaverilenkkeilijän muodostama tiimi, joka onnistuu kestämään omalla puolellaan kulkuväylää, häiritsemättä vastaantulevaa liikennettä. Kuitenkin Tuplaaja pystyy, tiiviistä kaveriläheisyydestään huolimatta, olemaan tönimättä tai kamppaamatta vierustoveriaan. Tämä vaatii todellista taitoa, sillä eiväthän kaikki huippujuoksijatkaan osaa toimia yhtä kunnioittavasti toisiaan kohtaan (tosin heillä kyse on kilpailusta, joten ei ehkä verrattavissa Tuplaajiin). Bonarit vielä siitä, että Tuplaaja pystyy juttelemaan juoksentelukollegansa kanssa saamatta happivajetta. Jos pysyisi Tuplaajan vauhdissa, voisi kuulla hyvinkin makoisia keskusteluja.

Ykköspalli kuuluu ehdottomasti ja ilman minkäänlaisia epäilyksiä Kermitille (kyllä; nimeäminen on tapahtunut erään vihreän tuttumme mukaan)! Tämän tyylin edustajia ei yleensä näe, Kermit on harvinainen helmi lenkkeilijöiden sankassa sakissa. Lajityypin edustaja saa kaiken huomion omintakeisella tyylillään; jalat vispaavat niin etu- kuin sivusuunnassa, ja on maagista, miten Kermit edes pääsee etenemään. Vielä häkellyttävämpää on se vauhti, millä Kermit ponkoilee eteenpäin; Hipsuttelija jää auttamatta jälkeen, ja tiukkaa tekee Tuplaajallekin kestää vauhdissa mukana. Kirsikkana kakun päällä ovat Kermitin käsienergiat; ne vemputtavat letkeän rytmikkäästi kasimuodostelmassa, aivan kuin olisivat irtoamassa sijoiltaan. Kerrassaan valloittavan valovoimainen ilmestys. Yksinkertaisesti ilmaistuna, Kermitin kohtaaminen tekee iloiseksi ja saa väkisinkin jopa sen kaikkein mutruisimman suun virneeseen. Ultimateparhautta.

Tulevia tarkkailutoimenpiteitä odotellessa. Lenkkipolulla tavataan.

Piirakkaa lenkkeilijän tarpeisiin, ihan kaikille tyyleille

Lenkkeilijät ansaitsevat piirakkansa. Sen on oltava riittävän ravitsevaa, mutta kuitenkin terveellistä. Laitetaan siis kuidut, proteiinit, hivenaineet, vitamiinit ynnä muut tarpeellisuudet maistuvaan pakettiin. Kehonsa vaalijat osannevat arvostaa tässä piirakassa myös sitä, että se on täysin kasvipohjainen. Sopii siis monille.

No mikä tästä sitten muotoutui? Bataatilla mehevöitetty rapea pohja, jonka päällä kermaista ja sopivan mausteista kikhernetäytettä sekä ravitsevia kasviksia, kruunattuna rouskuvilla siemenillä. Eli Vegaaninen hummuspiirakka! Meni heittämällä jatkoon, suosittelen kokeilemaan.

Julkaistu

Yrittää kannattaa aina – etenkin leivonnassa

Koska jos ei saa aikaiseksi edes pienintä eforttia yrittää, niin lopputulos on tasan tarkkaan se mikä lähtötilannekin. Eli kaikki pysyy ennallaan. Ja sitten sitä vuosien päästä alkaa jossittelemaan ja vatuloimaan, että ”kyllä kun minä silloin olisin tehnyt niin ja näin, niin nyt olisi kaikki paremmin”. Se se vasta hyödyntöntä onkin. Ja lisäksi erittäin raskasta kuunneltavaa lähipiirille tai ylipäänsä kaikille kuuloetäisyydellä oleville.
(Huom! Nämä tämänkertaiset hajatelmat koskevat lähinnä yrittämistä ja pienimuotoisten muutosten tekemistä yleisellä tasolla; en siis paatostele yrittämisestä viitaten elinkeinoon, miljoonakauppoihin tai vaikka elinsiirtoon. Koska en tiedä em. asioista höykäsen pöläystäkään.)

Yrittämiseen liittyen Viiden sekunnin sääntö lienee jo monille tuttu (ei siis se ruokaan ja lattiaan yhdistetty sääntö). Toimiiko se? Varmasti, muttei kannata laskea niitä yrittämisen mukana tuomia epäonnistumisia, saati lannistua niistä. Ja niitähän tulee väkisinkin, kuuluu pelin henkeen. Kun sitten lopulta kauan kaivattuja onnistumisia puskee pintaan, ne alkavat ruokkia itseään. Vähitellen huomaa, että hei, tämähän sujuu varsin mallikkaasti! Kannatti yrittää, vaikka alussa oli nihkeää kuin numeroa liian pienissä nahkahousuissa kesähelteellä.

Kai onnistuneessa yrittämisessäkin korostuu pitkäjänteisyys ja positiivinen asenne, niin kuin monessa muussakin asiassa elämän varrella. On uskottava asiaansa, tehtävä niin kuin itse parhaaksi näkee, eikä antaa kaiken maailman (päänsisäisten) ankeuttajien masentaa. Joskus on otettava hyppy tuntemattomaan. Joo, tiedetään, kuulostaa kliseeltä, jota se onkin. Mutta melko usein kliseet kuitenkin pitävät paikkansa. Tuolla sanalla on kyllä turhan negatiivinen kaiku.

Ponnistelujen kohteesta riippuen on toki mitoitettava oikein käytettävissä olevat resurssit; turha pistää kaikkia voimavarojaan tuhoon tuomittuihin tai muuten vaan epäkelpoihin viritelmiin. Mutta siihen todelliseen kultakimpaleeseen kannattaa sitten iskeä kiinni, ja kunnolla. Mistä sen oikean kohteen sitten tunnistaa? Paha sanoa. Joskus vaan tulee se tunne. Ja jos sen ohittaa, niin tekee itselleen karhunpalveluksen.

Mikäli omiin yrittämisiinsä kaipaa rohkaisua, uskonvahvistusta, tai muuten vain pyrkii pois epävarmuuden jähmettämästä ajatusmaailmasta, voi vaikka alkajaisiksi inspiroitua muiden pelottomista yrittämisistä. Omaan tajuntaani kolahti viimeisimpänä Maria Petterssonin tiiliskivi Historian jännät naiset. Oli muuten huikea teos. Jos tämän myötä omat yrittämiset eivät sujahda oikeisiin mittasuhteisiin, niin minkä sitten? (Ei muuten ole sukupuoleen sidottu opus! Kannattaa lukea, olitpa lokeroituna tai lokeroitumatta mihin ruutuun tahansa.)

Mitä kannatti yrittää tällä kertaa?

Leipominen on matalan kynnyksen yrittämistä; ei haittaa vaikkei menisikään ykkösellä maaliin. Seuraavalla kerralla sitten tietää, mitkä sudenkuopat kannattaa väistää. (Ja tätä samaa ajatusmallia kannattaa tolkuttaa itselleen muissakin tapauksissa.)

Ensimmäistä kertaa leipomishistoriani aikana yritin tehdä jälleen jotain, mitä en ollut aiemmin tehnyt. Nimittäin kuuman veden taikinan. Tai ainakin oman versioni siitä. Aivan huipputuote, etenkin piirakoihin, jotka vaativat jämäkkää kuorta joka ei vetisty ihan pienistä. (Bonarina vielä se, että pääsee vaivaamaan lämmintä taikinaa; herättää yllättäviä mielihyväviboja.)

Muutamia ohjeita pällisteltyäni sain aikaiseksi erittäinkin onnistuneen variaation. Siitä tuli oikein maukas ja rapea. Kesti upeasti kasassa, maistui herkulliselle myös kylmänä. Siispä kuuman veden taikina – suosittelen lämpimästi yrittämään, oman tekeleeni resepti löytyy täältä.

Julkaistu

Huonosti käyttäytyvät henkilöt

Koskee ihan kaikkia, etenkin itseäni. Mikä siinä maksaa, ettei osata käyttäytyä asiallisesti? Lapset ovat asia erikseen, kehittyville aivoille kiukuttelut sun muut sallittakoon. Mutta aikuiset ihmiset. Mikä kumma se saa meidät käsittämään asioita (tahallaan) väärin, tekemään banaanikärpäsistä alkuhärkiä ja kiskomaan herneitä nenään pussitolkulla? Johtuuko se nykyajan paineista, vai ollaanko vieraannuttu toisistamme täysin? Auttaisiko jos edes hetkeksi pomppaisimme omista bokseistamme ulos uuteen ajatusmaailmaan ja yrittäisimme aidosti ymmärtää toistemme näkemyksiä, kokemuksia ja jos nyt hurjiksi heittäydytään, myös tunteita?

Ei minulla ole tarjota patenttiratkaisuja. Ei kai se auta kuin tutustua ensin itseensä ja sitä kautta lähteä miettimään omaa käytöstään ja ajatusmallejaan. Jospa sitten osaisi paremmin hillitä itseään, kun tilanne alkaa lähteä lapasesta. Ja valita taistelunsa, sillä ei kai kenenkään energiat riitä jokaista tuulimyllyä vastaan kapinoimiseen? Omat kuohahdukseni liittyvät yleensä erittäin poikkeavien arvomaailmojen ristiriitoihin, ja etenkin jos mennään perustavanlaatuisiin periaatekysymyksiin. Niistä on vaikea tinkiä.

No, se siitä pohdiskelusta, ja itse asiaan! Onni on oma luumupuu, varsinkin jos se tekee satoa. Minulla niitä on kaksi, ja tänä vuonna se surkeampi niistä teki kitkeriä ja pieniä luumuja. Tottahan niistä nyt piirakka piti väsätä. Koska olivat ärhäkämpiä kuin raa’at karpalot, päätin taltuttaa ne kermalla, joten lopputuloksena kermainen luumupiirakka.

Muuten hyvä, paitsi että se kitkeryys jäi edelleen kummittelemaan, joten vinkkinä; jos jokin on erittäin kitkerää, ei se muuksi muutu. Eli älkää pilatko piirakkaanne yhteistyökyvyttömillä luumuilla, koska tämän reseptin pohja sekä täyte toimivat erittäin hyvin myös ilman niitä! Kiinnostaisi myös kokeilla, millainen tästä tulisi vaihtamalla luumut esimerkiksi kirsikoihin. Jos joku innostuu testaamaan, niin kuulisin lopputuleman erittäin mielelläni!