Yksi elämän rikastuttavimmista hetkistä on se, että sinut yllätetään. Mielellään positiivisella tavalla tietenkin. Yllätyksiä ja yllättäviä tilanteita sattuu varmasti jokaiselle jossakin vaiheessa. Tai sitten viettää poikkeuksellisen ennalta arvattavaa elämää. Eikä siinäkään mitään väärää tietenkään ole, monet pitävät tutuista rutiineista. Murmelinpäivistä.
Parhaita ylläreitä ovat olleet ne (valitettavan) harvinaiset tapaukset, kun on voittanut jossakin arvonnassa. Etenkin, kun sen osallistumisensa on täysin unohtanut. Sitten yht’äkkiä postilaatikkoon onkin ilmestynyt paketti, josta paljastuu, sanotaanko nyt että vaikka pipo (joka sieltä oikeastikin viime keväänä löytyi), niin jopas yllätti ja päätä lämmitti! Kivoja piristyksiä päivään tuommoiset yllätykset.
Kivaa on myös yllättää toisia ihmisiä. Vaikka yllärikepposet ovatkin yleensä hauskoja (tekijälleen), voisi kuitenkin olla kannustettavampaa yllättää avuliaisuuden ja pyyteettömyyden kautta. Pienetkin teot saavat aikaan suuren vaikutuksen osuessaan kohdalleen. Ne voivat jopa pelastaa jonkun päivän. Bonarina tähän vielä se, että tekee pyyteettömästi JA anonyymisti. Miten jännää onkaan saavan osapuolen mietiskellä, kuka kumma oli niin ihana, että pääsi yllättämään. Ja itse voi hykerrellä (salassa), että hehheh, no etpäs tiedä. Antaa hyvän kiertää!
Yllättävää voi olla sekin, että yllättää itsensä. Mutta onko tässä tapauksessa kyse vain siitä, että oma itseluottamus on ollut pohjamudissa? Jos ei ole lähtökohtaisestikaan uskonut omiin kykyihinsä, tuntuuko onnistuminen jossakin asiassa vain pelkälle onnenkantamoiselle? ”Enhän minä nyt oikeasti tätä hommaa handlaa, tuurilla vaan onnistuin tässä?” Jos näin on, niin kannattaa varmaan mennä syvemmälle itseensä ja tutkia, mistä moiset ajatukset johtuvat. Voi vaikka yllättyä.
Ketkä sitten ovat parhaimmistoa yllättämisessä? Tietenkin juniorisukupolvi! Voin vannoa, että kuka ikinä lasten kanssa aikaa viettääkään, tulee yllättymään tavalla tai toisella. Mahtavia tyyppejä, yllättäjien eliittijoukkoa.
Yllätyksiä piirakkaleivonnassa (ainakin joiltain osin)
Tässä nyt ei ole mitään yllättävää, että alkukeväällä/-kesästä tehdään raparperipiirakkaa. Mutta se voi hieman yllättää, että kyseisen piirakan voi tehdä ilman lisättyä sokeria (sitä valkoista sellaista), ja saada sen silti maistumaan hyvältä. Ei siis tarvitse tämän piirakkareseptin kanssa pelätä, että naama olisi kuin sitruunan nielleellä.
Ehkä tuli itsellekin yllärinä, että reseptistä kehkeytyi toimivaakin toimivampi. Tai toisaalta, mitäs yllättävää siinä nyt oli. Muokkasin aiempaa viritelmää, joka jo oli erittäinkin käyttökelpoinen.
Aion todellakin ottaa tämän ohjeen vakikäyttöön, ja kunhan mustikkakausi käynnistyy, tätä variaatiota kokeilen heti ensimmäisellä sadolla. Testatkaa tekin, millä marjoilla tahansa! Gluteenittoman, ilman lisättyä sokeria valmistetun raparperipiirakan ohjeistus löytyy täältä.