Joskus ne ovat vain tuuleen haihtuvia tussahduksia, hiljaisia hiihtäjiä. Mutta kai niidenkin joukosta voi löytää oikeita helmiä? Edes joskus? Jos rehellisiä ollaan, en kyllä ole vielä yhteenkään kuningaspaukkuun törmännyt. Ehkä niiden tarkoituksena onkin toimia anti-ideoina, joiden avulla ne todelliset osumat valikoituvat joutoprutkuista? Oli miten oli, aivopierut ansaitsevat trumpettisoolonsa.
Klassisimmat aivotöräykset liittyvät itselläni huomaamatta ilmoille lipsahtaneisiin lauseisiin, yleensä tilanteissa, joissa niitä ei todellakaan toivoisi tapahtuvan. (Kuten kerran sattui ollessani tutun tutun luona jonkin sortin kuokkavieraana; olin ottanut pari neuvoa antavaa. Yritin viritellä jotain järkevää keskustelua paikan emännän kanssa, ja kysyin kysymyksen. Sain vastauksen. Juttelimme lisää. Tuli hiljainen hetki. Ja sitten kysyin sen saman kysymyksen uudestaan kuin aiemmin, koska jotenkin unohdin äsken asiaa jo tiedustelleeni. Lähtemätön vaikutus taattu. Vain hieman kiusallista.)
Tai sitten tulee tehtyä jokin megaluokan kämmi, jota ei todellakaan pitänyt tehdä, mutta silti se tuli tehtyä ihan luonnostaan. (Esimerkiksi silloin, kun valtateitä pitkin kruisaillessani tuli eteen oikein kunnon tietyömaa. Vilkkuvat ohjausvalot ja kaikki. Noo, eikös ne valot ole enemmänkin koristeita, aivoni tuumasivat. Ja sinnehän se pikkuauto sujahti kivasti isojen asfalttikoneiden sekaan. Ja kyllä, tietyömaa-setä kävi myös vähän jututtamassa. Tunnen vieläkin tuskanhien niskassani.)
Huvittavia tilanteitahan näistä ajoittain kehkeytyy, ja nauru pidentää ikää. Joskus mietin, että elän varmaan satavuotiaaksi pelkkien aivopierujen – sekä omien että muiden päästelemien flatusten – voimalla. (Paitsi silloin kerran reissussa ollessa ei naurattanut, kun matkakumppani laukaisi majapaikkamme respaneidille olevinaan näppärän vitsin, joka kohdistui allekirjoittaneeseen. Loppumajoituksen ajan henkilökunnan jäsenet sitten katsoivat melkoisen kieroon ja välttivät ottamasta minkäänlaista kontaktia.)
Ah näitä kultaisia muistoja.
Tuotos. Ja aivopierut sen takana.
Kun ihminen on innokas marjastaja, sen on päästävä toteuttamaan alkukantaisia viettejään, vaikka pakastimessa olisi yliylivuotisia marjoja monta pussia jäljellä. Näin käy etenkin karpaloiden suhteen; mahtava marja, mutta käyttöaste happamuudesta johtuen erittäin vähäinen (tarve; kerran jouluna kiisseli. Pusseja pakastimessa; noin kymmenen).
Olikin onni, että kovien pakkasten johdosta koitti aika jokavuotisen pakastimen sulatuksen. Sieltä pohjalta ne jemmapussit jälleen pilkistivät. Ja jostain syystä sinne alimpaan nurkkaan jälleen päätyivät – ei sillä, että kannattaisi varmaan jättää ne päällimmäiseksi, jotta tulisivat käytettyä, ei toki – paitsi yksi. Nyt ihan oikeasti, ryhtiliikettä kehiin, ja karpalot käyttöön!
Piirakkaa varten keittelin niistä paksuhkon hillon. Ja mitäs karpalo kaipaa seurakseen? Kinuskia, ehdottomasti. Senkin keittelin. Vielä kun ne laitoin kerroksittain murean piirakkapohjan syleilyyn, niin johan alkoi karpalo kelvata. Näin syntyi karpalo-kinuskipiirakka. Klassikko.