Avainsana: makea piirakka

Julkaistu

Sairasta eloa

punaherukkapiirakka

Jo vain on maailmassa paljon sairasta shittiä meneillään, kun vallankahvassa olevat, muusta maailmasta ja tavantallukoista vieraantuneet henkilöt pääsevät päättämään. Mutta tällä kertaa mielessä liikkuu enemmänkin henkilökohtaisen tason arkielon sairaudet (pl. kaikki vakavammat vaivat).

Nuo ihmisruumista riivaavat, eli jos jonkin sorttiset pöpöt, jotka tekevät tuttavuutta joka kulmalla ja vessankahvassa. Ei riitä, että vähän väliä jokin näkymätön pirulainen iskee oikein olan takaa, ehei. Näihin ei totu, vaikka miten monesti sama sairas rutiini toistetaan. Tässä muutama valitettavan yleinen vaiva, joista saa kärsiä lähes jokaisen viruksen kylkiäisinä:

Hillitön hedari. Siellä ne pikku-ukot ja -akat (ja siis voi ne olla sukupuolettomiakin hahmoja, ihan millaisiksi kukin haluaa kuvitella mokomat pirulaiset) taas hakkaavat kallonsisustaa terävillä moukareillaan kuin viimeistä päivää. Moukarireivit yltyvät välillä sellaisiin mittoihin, että ihme kun vierustoverikin ei kuule jyskytystä ja jumputusta, vaikkei saman kallon sisälle pääsekään. Mikään ei oikein auta, paitsi normikäytön rajat ylittävä kipulääkitys, ja sekin vain hetkellisesti tarjoten ukkeleille ja akkeleille hyvin ansaitun takomistauon.

Karmea kurkkukipu. Tai nielukipu, kumpaan kohtaan putkea nyt sattuukin sattumaan. Siinä vaiheessa, kun et pysty edes omaa sylkeäsi nielaisemaan, ollaan tuskien taipaleen ääripäässä. Jos jotain positiivista, niin tuleepa lepuutettua äänijänteitä. Samalla saa levätä mahdollisten kanssa-asukkienkin korvat.

Yrjö alias oksennus. Ei toki ihan kaikkien viruskamujen kaveri, mutta yllättävän monen kuitenkin. Voi hyvä päivä, kun olet jo tyhjentänyt kaiken mahdollisen sisällön vatsalaukun perimmäisiä sopukoita myöten, eikä silti lopu tuo iänkaikkinen yökkäily! Siinäpä sitten jatkat kakomista rystyset valkoistakin valkoisempina pitäen kiinni mistä ikinä saat (yleensä pitkistä hiuksista tai saniteettilaitoksen seinistä).

Kaiken kivan lisäksi nämä – ja kaikki muut mahdolliset osat sairasta eloa – yllättävät onnettoman ihmisreppanan yleensä yhtäaikaisesti. Kyllä tuntuu tuolloin viikatehepun läsnäolo olevan turhan lähellä. Ja vaikka kuolo ei korjaisikaan, ja elo alkaa edistyä, tulevat seuralaisiksi jälki-ilmiöinä vaikka sun mitkä jälkikivat (vähintäänkin viikkoja kestävä yskä, tai, ai että ja namskis, persjumi kaikessa taipumattomuudessaan, johtuen parin päivän sänkypotilaana olosta).

Että näillä askelmerkeillä syksyn viruslottoa kohti. Onnea arvontaan!

Sairasta piirakkaa? No ei tod, vaan SAIRAAN hyvää piirakkaa!

Kun akuutit virustartunnat on lieveilmiöineen hoideltu pois päiväjärjestyksestä, on enemmän kuin kohtuullinen syy palkita saavutus oikein mehevän maukkaalla piirakalla. Kuten tällä ravitsevan raikkaalla punaherukkapiirakalla! On siinä sentään jonkin verran c-vitamiinia torjunta-aineeksi uusien viruskantojen kiusaksi.

Samettisen piirakan täytteen salaisuus piilee mascarponessa ja valkosuklaassa, jotka sopivat erittäin hyvin yhteen kirpeiden herukoiden kaveriksi. Pohjataikinassa on puolestaan kauraa ja mantelia, jotka syventävät makumaailman harmoniseksi kokonaisuudeksi. Testailkaa toki, reseptiikkaan pääsee täältä!

Julkaistu

Jatkokysymyksiä

jatkokysymyksiä ja kookos-kirsikkapiirakka

Milloin kannattaa esittää jatkokysymyksiä? Oletettavasti aina silloin, kun jokin asia ei ole itselle ja/tai kanssakeskustelijalle selkeä. Ja sitähän se kovin usein ei ole, vaikka kuinka kova tahtotila olisi ymmärtää kanssakulkijaa. Valitettavasti myös toisinaan tahto väärinymmärtää. Kumpaan suuntaan kallistuva mieliala nyt sattuukin vallitsemaan juuri sillä hetkellä.

Koska keskustelut käydään nykyään useimmiten viestien välityksellä erinäisten sovellusten kautta, on kommunikaatio siitäkin syystä varsin vajavaista. Luonnollisesti siinä jää kaikki muu viestinnän olemus pimentoon, ja kovin usein soppa on valmis hämmennettäväksi. Tämä korostuu etenkin sukupolvien välisissä yhte(yd)enotoissa. Boomerit, x:t, milleniaalit, zoomerit ja alphat kun ei vaan aina tajuu. Tiedän kokemuksesta. En aina tajuu. Enkä jaksa näpytellä.

Ilman jatkokysymyksiä soppa siis jää muhimaan. Se joko porisee kannen alla hiljakseen ja lopulta kiehuu yli. Tai hautuu niin pitkään, että pohjalle jää vain pinttynyt, musta kökkäre tunnistamatonta ainetta. Joka tapauksessa jäljellä on vaikeasti siivottava sotku, pahimmassa tapauksessa sekä kattila että kiehumisympäristö menee vaihtoon. Tästä syystä jatkavien kysymysten esittäminen on äärimmäisen tärkeää.

Aina sekään ei tietysti riitä pelastamaan tilannetta. Jos itse ei jousta tai vastapuoli on järkähtämätön mielipiteissään, on vaihtoehtoina joko kunnon räjähdys, tai todeta, että nyt ollaan niin eri mieltä, ettei aiheesta ole syytä jatkaa sen enempää. Muuten tilanne menee väistämättä lopulta henkilökohtaisuuksiin ja eskaloituu.

Joten kysellään niitä kysymyksiä ja kysymysten jatkokysymyksiä. Niin paljon kuin tarve vaatii ja kyssäripajatsossa riittää lauottavaa.

Jatkokysymyksiä piirakkaleivontaan? Anyone?

Reseptiikkaa laatiessa olen monesti miettinyt, tuleeko asiat kirjoitettua riittävän selkeästi. Siten, että tuoreempikin piirakkaleipuri ymmärtää piirakanpyöräyttämisen periaatteet. Kirjoittelu kun on jatkuvaa tasapainoilua reseptien helppolukuisuuden ja for-dummies -linjan välillä. Livekommenttien perusteella selkeää ja ymmärrettävää on tainnutkin olla, mutta sehän ei kerro koko totuutta. Toivon, että jatkokysymyksiä reseptiikkaan liittyen tulisi rohkeasti teiltä, joita jokin asia on jäänyt askarruttamaan. Selvennän mielelläni.

Tällä kertaa kyselin itseltäni, mitäs piirakkaa sitä väännettäisiin. Päädyin lopputulokseen, että herkullistakin herkullisempi kookos-kirsikkapiirakka täyteläisen suklaisella pohjalla maistuisi. Ja maistui! Laittakaas testaukseen, on sen verran onnistunut resepti.

Julkaistu

Lepotilassa

vadelma-vaahtokarkkipiirakka ja blogi lepotilassa

Ihmisen on tarpeen säännöllisin väliajoin olla totaalisessa lepotilassa. Eli helliä kroppaa ja aivoja tekemällä ei yhtään mitään. Se, kuinka kauan täydellistä lepoa tarvitsee, riippuu ihan itsestä ja omasta tilanteesta. Tässä eräs empiirinen, enemmän tai vähemmän mielikuvituksen tuotteena tuotettu minitutkimus, jossa kohteena keski-ikäinen ja kaikin puolin standardi naisoletettu henkilö, jolla perusperhe ja asumistilanne, sekä takana minimaalilomainen työvuosi. Lepotilaseurannan ajankohta: kesäinen vuosiloma, neljä viikkoa.

Ensimmäinen viikko lepotilassa kuluu univajeita paikaten. Eli joka yö sellaiset 9-10 tuntia unta palloon, lisänä tarvittaessa makoisat päikkärit. Vaihtoehtoisesti voisi vetäistä pari päivää koomaunta putkeen (muttei se nyt ollut mahdollista kohdehenkilön elämäntilanteesta johtuen). Suorittaminen joka alueella täysin kiellettyä, ja jos sellaisia inhottavuuksia pyrkii esiin, ne tulee delegoida jollekin muulle. Hyvä olisi saada itsensä tylsistymään vaikka tuijottelemalla seinää. Mutta jos se ei luonnistu, niin sitten voi lukea jotain täydellistä hömppää, johon ei tarvita aivoja juonikuvioissa kestääkseen. Ei todellakaan siis mitään syväluotaavia tiedeteoksia. Älylaitteet komeroon ja käyttökieltoon.

Ääriuupuneissa tapauksissa seuraavakin viikko kuluu samoissa merkeissä. Ehkä pientä kevyttä puuhastelua lisäksi, jos olotila sen sallii. Jos ei, niin sitten ei muuta kuin kauniita unia ja toistoa edellisen viikon puuhista. Virkistystä metsähaahuilun tai mökkeilyn merkeissä voi myös harkita. Pieni mökkierakoituminen on siitäkin kivaa, ettei tarvitse ajatella vähääkään ulkoista olemustaan; paikalliset kyläkauppiaat ovat tottuneet räjähtäneisiin ihmisraunioihin kesäisillä maidonhakureissuillaan.

Kolmannella viikolla voi jo harkita jonkinlaista virkistystoimintaa luppoajan riemuksi. Kaikkea kivaa kulttuuriin, gastronomiaan, tomumajalliseen liikehdintään, sosiaaliseen toimintaan tai mihin vaan mikä itsessä ja omassa olemisessa herättää positiivisia viboja. ”Nautiskelu kunniaan” olkoon tämän lepotilaisen viikon johtoajatus. Ja tottahan toki päikkärit maistuvat ajoittain edelleen, niistäkin tulee nauttia justiinsa niin paljon kuin on tarvis.

Viimeisellä lomaisella viikolla ei toinna myöskään ottaa stressiä yhtään mistään. Jos on virtaa, pieni maisemanvaihto ja uudet elämykset ovat suositeltavia. Pikainen äkkilähtö jonnekin, lähelle tai hieman kauemmas ajaa asian. Jos kyseessä perheyhteisöllinen lomareissu, niin sitten voi käydä niinkin, että reissusta palaa takaisin rättiväsyneenä. Ja pääsee hyvillä mielin takaisin sorvin ääreen lepäämään.

Ei suunnitelmia, ainoastaan suuntaviivoja. Siinä resepti lepotilassa toimimiseen.

Lepotilassa piirakkaleivonnan suhteen? Ei välttämättä…

Sillä syödäkin täytyy, myös lepotilassa olevien henkilöiden. Pieni piirakkaleivonta voi jopa piristää, muutahan ei tarvitse kuin sekoitella aineksia ja noudattaa reseptiä. Siitäkään ei ole haittaa, että makoisa piirakka maistuu suussa jos toisessa.

Tällaiseen sopii hyvin vadelma-vaahtokarkkipiirakka, joka on pientä näpertelyä vaativa, muttei läheskään mission impossible toteuttaa. Maistuu etenkin pienemmälle väestölle. Reseptiikka löytyy täältä.

Julkaistu

Rehellisyys lähtökohtana?

maisemakahvilan raparperipiirakka

Kuinka rehellinen sitä pystyy itselleen ja muille loppupeleissä olemaan? Missä kohtaa tulee päätöspysäkki, kun rehellisyys ottaa vallan? Näitä ajatuksia pallottelin eräänä päivänä, kun tuli kiinnitettyä huomiota edestä löytyneisiin tilanteisiin, joissa se rehellisyys pistettiin puntariin. Lähtökohtaisena oletuksena oli, että pidin itseäni hyvinkin suoraselkäisenä ja rehellisyyteen taipuvaisena olentona.

Esimerkkitapaus numero yksi: Haiseva tuttava. Oikeasti, sillai äärimmäisen pistävästi tuoksahtava kaveri, jossa sekoittuu halpa partavesi ja pinttynyt hiki. Milloin on hyvä hetki ilmaista toiselle, että nyt kyllä haiset niin pahalle, jotta pikkulinnutkin tippuvat puusta? Onko sellaista hetkeä? Hän ei huomannut hienovaraista vihjettä vettä vuotavista silmistä ja parin metrin hajuraosta. No, enpä pystynyt asiaa hänelle vääntämään rautalangasta, joten oliko kyse sosiaalisesta tahdikkuudesta vai pelkuruudesta? Rehellinen ja suora puhe suihkun akuutista tarpeesta olisi ollut vaivaannuttavaa, mutta kenties tehokkain toimintamuoto.

Toinen esimerkki: Taiteelliset taipumukset. Olit sitten täti, setä, kumminkaima tai joku muu tärkeä henkilö jonkun pienen ihmisen elämässä, eteesi varmasti tulee hetki, jolloin on aika ihastella lapsukaisen taiteellisia lahjoja. Kyseessä voi olla poikkitaiteellinen piirrustus, savimötikkä josta ei saa selkoa mitä se esittää tai risuista ja männynkävyistä koottu, ötököillä höystetty kollaasi. Ihasteltava on, ja teos laitettava esille keskeiselle paikalle olohuoneeseen, keittiönpöydälle tai muulle paraaatipaikalle. Ei pysty olemaan rehellinen ja sanomaan, että tekele sopisi paljon paremmin varastotiloja somistamaan. Ja rehellisesti sanottuna, tässä tapauksessa on ihan ok olla hieman epärehellinen, ettei tulevan taiteilijanalun unelmat mene murskaksi.

Esimerkki kolme: Kulinarismia syöttölaitoksessa. Jokainen, kuka on ikinä käynyt syömässä edes joskus puolivalmistevaltakuntien liukuhihnapaikoissa, on varmasti törmännyt kysymykseen; maistuiko? Ja monestiko on tullut sanottua ”kiitos hyvää oli” vaikkei todellakaan ollut? Niinpä.

Lopputulemana voidaan varmaan olla yhtä mieltä siinä, että rehellisyys maan perii. Kunhan se tapahtuu oikeissa paikoissa ja oikeaan aikaan.

Rehellisyys piirakkaleivonnassa; lainapiirakka

Eli tällä kertaa tuli lainattua erästä kaikkien aikojen tunnetuinta ja rakastetuinta piirakkareseptiä, maisemakahvilan raparperipiirakkaa. Olisi varsin epärehellistä väittää mitään muuta. Kyseinen piirakka nyt vaan on niin täydellisesti luotu, että miksi mennä keksimään pyörää uudestaan?

Eikä sitä tullutkaan keksittyä. Pienesti kuitenkin viilasin, eli lähinnä vähensin sokerin määrää ja lisäsin mausteita. Lopputulos kunnioittaa alkuperää, tuoden hieman jotain uutta twistiä. Olkaapas hyvät, tuunattu maisemakahvilan raparperipiirakkaresepti löytyy täältä!

Julkaistu

Kevät taas! Cha cha cha sen kunniaksi :)

kevät ja limepiirakka kookoksella

Nyt kun vuodenajoista vaaleanvihrein, kevät, on lopulta täällä, niin tekeepä mieleni kovasti innostua aiheesta! Lienee luonnollista, että talven jälkeen potenssiin sata lisääntynyt valo, lämpö ja kaikki muu kiva saa mielialan kohoamaan uusiin ulottuvuuksiin. Joten hei, ketkä haluavat jatkaa mörrimöykkyilyä, ei kannata lukea tämän pidemmälle. Luvassa kun on yltiöpositiivista pöhinää!

Oikeastaan kunnon kevät pääsee vauhtiin, kun viimeisetkin loskalätäköt ovat väistyneet ja kevätsateet ovat raikastaneet katupölyt pois poskionteloista. Sen jälkeen alkavat mitä mainioimmat ulkoilumahdollisuudet; ötökkäparvet eivät vielä vainoa, hikiliikunta ei ole liian hikistä, ja lintusten kevätkonsertointi on mitä mahtavinta musiikkia. Ai että.

Musiikkielämyksetkään eivät keväisin rajoitu siivekkäiden yksinoikeuksiin. Tokihan nyt viisunikkarit ovat veistelleet jokavuotisiin eurooppalaisten mittelöihin mitä miellyttävimpiä tsipaleita. Erityisesti tänä vuonna mielenkiinto kohdistuu kotimaan toivoomme, joka onkin varsin valloittava energiapakkaus. Ja värikin on niiiin kevääseen sopiva. Kävi sitten loppusijoituksen kanssa kuinka vaan (ihan varmuuden vuoksi julkaisin tämänkertaisen piirakkareseptiikan ennen finaalia, että on sitten voittokaffeille tarjottavaa), niin ainakin henkinen voittaja on täysin selvä. Nostetaas yhdet sille!

Ja kun nyt ollaan päästy kohottamaan juhlafiilistä, niin missäs se paremmin onnistuisi, kuin terassilla hyvässä seurassa? Ah niitä aurinkon lämmittämiä hymynaamoja pitkin poikin kaupunkia. Suurempien screenien läheisyydessä esiintyvä ihmisparveilu voi toki olla merkki toisestakin, niin kovin keväisestä ilmestymisestä, eli lätkälaumojen kannustusjoukoista. Tällä kertaa lätkäilyt käydäänkin kotosuomessamme sekä suhteellisen lähimaastossa. Eipä tarvitse ruuduntuijottelijoiden kärsiä aikaerorasituksista!

Ja mitäs muuta kivaa kevät tuokaan tullessaan? Kohtsillään ainakin tuoreita raaka-aineita, joista loihtia mitä herkullisimpia appeita. Lähestyvät kesälomalaitumet saavat lomaodotukset kutkuttelemaan ja työn raskaan raatajien aamukammat uhkaavasti kutistumaan. Jee! Oivaakin oivempi hetki myös matkusteluun, kun hinnat eivät ole vielä tapissaan tai turistilaumat valtaisat.

Kyllä kevät on kiva. Nyt ja ensi vuonnakin.

Kevät toi piirakkaleivontaankin uutta virtaa!

Kuten aiheeseen sopii, kauniin vihreällä ja rairairaikkaalla linjalla jatketaan tällä erää piirooreseptiikassakin. Koska cha cha cha, niin tietysti piirakka sitä myöten! Ei sentään pina colada, vaikka läheltä liippaakin.

Hieman selvemmällä suomella ilmaistuna, limepiirakka kookoksella. Ou jee! Viisupiirakan resepti on gluteeniton, ja yhdellä ainoalla peliliikeellä siitä sukeutuu myös vegaaninen. Kannattaa testata, ohje löytyy täältä.

Julkaistu

Latua meille kaikille

kaura-toscapiirakka ja latua blogissa

Kävin tuossa eräänä kauniina maaliskuisena päivänä harrastamassa perinteikästä talviliikuntamuotoa, eli pertsikkaa. Ladulla törmäsin jälleen kerran ilmiöön, joka toistuu säännöllisin väliajoin. Kyse ei ole nyt laturaivosta, vaan siitä, että joku oman elämänsä sankari vihaa kovin syvästi latua itsessään. Vihaannus latua kohtaan ilmenee siten, että sen keskellä on tanssittu ripaskaa vähintäänkin 50 jotain numeron lompsikkailla. Lisäksi rakasta medium+ koon rekkua on lenkitetty (henkisenä tukena?), jolloin tuho on saatu huomattavasti suuremmaksi avec torttuineen päivineen.

Väkisinkin pisti pohtimaan, että mikä kumma se saa ihmisen noin syvästi latua vihaamaan. Kehittelin pikaisen analyysin aiheesta. HUOM! Profiloidun kohteen nimeäminen on täysin randomia, eikä liity kyseiseen henkilöön mitenkään (ellei satu niin suunnaton tuuri käymään, että latuvihaajan nimi osuu kohdilleen).

”Pertti oli nuorena poikana Kekkosen aikoihin suunnattoman innostunut hiihtämisestä, jopa siinä määrin, että tulevaisuuden toivon silmissä kiilsi olympiakulta. Valitettavasti hiihtoharrastus ei ottanut tuulta purjeisiinsa, sillä Pertin isä vastusti sunnattomasti tyhjänpäiväistä lykkimistä, eikä suostunut investoimaan moderneihin hiihtimiin. Isoisältä perintönä tulleet hikilaudat saivat kelvata Pertille. Ja vaikka Pertti olisi saanutkin kunnon lykyttimet allensa, ei hänen fysiikkansa lukuisten jalkojen virheasentojen (lätysköistä aurauskulmiin) vuoksi olisi mahdollistanut mestaruustason mittelöihin pääsyä. Ei, vaikka Pertti miten olisi latua elämässään hinkuttanut aamusta iltaan.

Perttihän sitten otti ja katkeroitui, kullankiilto katosi hänen silmistään, vuodet kuluivat. Eikä Pertti enää koskaan unelmiensa niin julmasti jo nuorella iällä murskauduttua laittanut minkäänlaisia talvisia menopelejä jalkaansa. Paitsi tietysti ylisuuret talvikengät. Ja tuostapa Pertti saikin oikean kuningasidean; jos kerran hän ei saa olla superhiihtäjä, niin turha on muittenkaan nautiskella moisesta talviriennosta. Prkle. Tuhoan kaikki ladut, jotka jättiläisjalkojeni tielle sattuvat! Otan vielä Mustinkin kaverikseni tallomaan ja jätöstelemään! Siitäs saavat kaikki ladut ja latujen käyttäjät tuntea ylitsevuotavan raivoni! ajatteli Pertti lompsiessaan pitkin poikin, keskellä juuri ajettua latubaanaa.

Ja niin Pertti vietti loputkin elinvuotensa latuja tuhoten. Sen pituinen se.”

Yrittäkäämme ymmärtää myös näitä latuvihaajia. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä traumoja taustalla piilee. Rakkautta ja latua meille kaikille <3

Latua riittää kaikille, niin myös piirakkaa, kunhan tekee pellillisen

Voimia palauttava herkku maistuu reippaan laturetken jälkimainingeissa. Etenkin tämä piirakka, sillä kukapa voisia vastustaa mehevää ja ihanan rapeaa, kauraista toscapiirakkaa!? Pienenä hifistelynä piirakka on maustettu pakastetulla kuusenkerkkärouheella, joka tuo hienostuneen säväyksen uniikilla maullaan.

Piirakka on kaiken lisäksi erittäin helppo ja nopea valmistaa. Eikä tässä vielä kaikki; piirakkaa syntyy tällä reseptillä pellillinen, joten sitä riittää kaikille, myös latulompsijoille. Kaura-toscapiirakan reseptin pariin pääset täältä.

Julkaistu

Päämäärä tuntematon

banaanipiirakka ja blogitekstinä päämäärä

Sitä näin ikääntyessä väistämättä tulee katselleeksi taaksepäin elämässä. Mitä tulikaan tehtyä, mahdollisesti jätettyä tekemättä, mitkä ratkaisut johtivat mihinkin lopputulokseen pidemmällä aikavälillä, vastasiko päämäärä tavoitetta ja niin edelleen. Tällaista pohdintaa ei ollut pienimmässä määrinkään tarkoitus poluttaa joutavaan jossitteluun ja menneiden ratkaisujen märehtimiseen, vaan tutkiskella mahdollisimman objektiivisesti (vaikka täysimääräinen objektiivisuus nyt on täysi mahdottomuus, koska kyseessä on oman pään sisältö) ja analyyttisesti, että miten meni noin niinkuin omasta mielestä.

Oman pääni sisäisen tutkimuskohteen ehdottomasti yksi helmeimmistä löydöksistä oli se, että minulta on aina puuttunut jokin pidemmän tähtäimen päämäärä sen suhteen, että mikä minusta tulee isona. Sitä on tullut kelluskeltua intuition (ja itsepetoksen?) vietävänä, täysin ilman lopullista tavoitetta, mihin pyrkiä. Mutta onko se ollut huono asia?

Toisaalta kyllä, jos ajattelee asiaa loistokkaan työuran kannalta. Näillä kymmenillä voisi takataskussa olla jos jonkinlaista tohtoritutkintoa, meriittiä ja saavutusta. Muttei ole, koska päämäärä on ollut tuntematon, eikä ole tullut pyrittyä suuntaamaan energioita johonkin tiettyyn suuntimaan sinne jonnekin kaukaisuuteen.

Toisaalta ei, sillä vaikka tässä nyt ei mitään mensan jäseniä olla muutenkaan, on vuosien varrella tullut nautiskeltua hyvin erilaisista duuneista, kouluja tullut tarvottua läpi riittävissä määrin, eikä varhaisimpien opiskeluaikojen jälkeen ole missään vaiheessa tarvinnut pelkkää ylähuulta pureksia (vaikkei kyllä sen puoleen ole kaviaariakaan tullut nautiskeltua. Shampanjaa sentään joskus). Mitä moninaisimmat kokemukset ovat avartaneet maailmankuvaa, eikä mikään ole enää täysin mustavalkoista.

Loppupäätelmäksi pitkällisen ajatuspallottelun tiimoilta muodostui, etten usko, että olisin tehnyt moniakaan asioita toisin. Kaikkia kun ei vain ole luotu järjestelmällisesti etenemään etapilta toiselle. Toiset tarvitsevat kiertoreittejä, lisäpysäkkejä ja vaikka mitä kinttupolkuja edetäkseen.

Vaikka se pidemmän tähtäimen päämäärä työrintamalla on edelleen tuntematon, niin tuskinpa olen ainoa pää(määrä)tön ura(ton)haahuilija tässä maailmassa. Mistäpä tuon tietää, ehkäpä vielä joskus koittaa se kaunis päivä, jolloin kulkusuunta kirkastuu? Sitä odotellessa voi lohduttautua ajatuksella siitä, että ehkäpä ne muut kuin työuraan liittyvät päämäärät ovat olleet ja tulevat olemaan elämässä tärkeämpiä.

Päämäärä: Banaanipiirakka

Ettei nyt liian syviin vesiin ajauduttaisi päämäärien tai määrättömyyksien pohdinnassa, niin edetään elämässä piirakka kerrallaan. Sattui nimittäin eräällä kauppareissulla vastustamaton tarjous; hieman nuupahtaneita banskuja jättisäkki eurolla. Eihän sitä voinut ohittaa.

Ja tällä kertaa tuo piirakka on siis banaanipiirakka, joka kruunattiin herkullisella kinuskimascarponekuorrutteella! Lisäksi kivan rouskuvaisen yllärin piirakkaan toivat rouhitut pekaanipähkinät ja kaakaonibsit.

Kauppareissua säväyttänyt intuitio toimi tällä erää moitteettomasti, sillä banaanipiirakasta tuli erittäin maistuvainen. Sitä myös riitti useammaksi päiväksi, koska piirakan kokoluokka oli uunipelti. Reseptiä kaikessa komeudessaan pääset tutkiskelemaan täältä.

Julkaistu

Ultimaattinen ketutus ja sen poistotoimenpiteet

Sitruunapiirakka ja ultimaattinen ketutus

Ihan tasan tarkkaan jokaiselle koittaa jossain vaiheessa SE päivä, jolloin ultimaattinen ketutus ottaa vallan. Se alkaa välittömästi, kun silmät aukeavat, ja ottaa lisäpontta jokaikisestä vähänkin ketutusta lisäävästä asiasta. Eli ihan kaikesta, mitä eteen tulee. Tilanne on erittäin räjähdysherkkä, ja esimerkiksi mehevät parisuhderiidat saavat alkunsa ultimaattisista ketutuksista. Voin veikata, että muutamat loparitkin on otettu sellaisina päivinä. Mutta millä tuon olotilan voi normalisoida, ennen kuin se eskaloituu pahempaan suuntaan?

Mitkään normiketutukseen tepsivät keinot ovat hyödyttömiä. Ultimaattinen ketutus kun ei poistu pelkällä joogalla, syvähengittelyllä tai vaikkapa positiivisillä ajatuksilla. Nämä pehmeät keinot kannattaakin ottaa käyttöön vasta sitten, kun kierrokset ovat laskeneet. Vähän sama asia, jos yrittäisi sammuttaa palavaa taloa pissaamalla. Tai selittää narsistille, että tekosi eivät ole ok. Eli yhtä tyhjän kanssa. Ehei, ultimaattisen ketutuksen poistoon tarvitaan järeämpi arsenaali.

Koska ultimaattinen ketutus on kokonaisvaltaista, eli mieli ja keho ovat molemmat täysin sen vallassa, eräs hyväksi havaittu keino on harhauttaa niistä toista. Yleensä on helpompi aloittaa kropasta. Adrenaliini virtaa, joten kanavoidaan tämä ylitsevuotava energiapommi ultimaattiseeen urheilusuoritukseen. Kyse ei ole mistään pienestä lönköttelystä, vaan liikunnasta, joka pistää sykkeen tappiin ja suorituskyvyn äärirajoille. Ei muuta kun vaan hiki lentämään ja verenmaku suuhun, lajivalinta on vapaa. Ja tätä jatketaan niin kauan, että pahimmat höyryt ovat vihoviimein haihtuneet taivaan tuuliin. Sitten on aika pehmeille keinoille, jotta mielikin pääsee eroon sitä kalvavista ketutuksen aiheista.

Jos liikunta ei ole jostain syystä mahdollinen ratkaisu, vaihtoehtoisesti voi kirjaimellisesti hypätä järveen. Mikäli on talvi, niin sitten avantoon, joka on oikeastaan parempi vaihtoehto löllölämpimälle uintivedelle. Kroppa saa kylmästä vedestä pienimuotoisen shokkitilan, ja silloin on pakko keskittyä johonkin ihan muuhun kuin ketutukseen. Voi vaatia pidemmän oleskeluajan tai useamman dippauksen, mutta toimii. Lopullisesti ketutus talttuu, kun kylmäaltistuksen jälkeen pääsee saunan lempeisiin lämpöihin.

Tai sitten voi vaan karjua kaiken pahan pois. Yllättävän vapauttavaa, lapsetkin tekevät näin. Mutta mistä sellaiseen sopivan kiljumiskopin tai -tilan löytää, onkin eri juttu urbaaneille cityihmisille. Saattaa muuten olla valkotakkiset ovella, jos höyryjä päästelee kanssaihmisten kuullen.

Mielen harhauttaminen ensisijaisena keinona ultimattisen ketutuksen poistoon on melko hankalaa, sillä ongelmat perisyineen eivät tunnetusti poistu maton alle lakaisemalla. Taitaa olla ainoa ratkaisu, että käy itsensä kanssa läpi kaiken sen, mikä olotilan on päässyt aiheuttamaan. Ja tekee sitten parhaansa niille asioille, joille voi jotain tehdä, ja lopuille, mille ei mitään voi… päästää irti.

Voiko ultimaattinen ketutus poistua leipomalla?

Kas siinäpä kysymys. Yrittää aina voi, tehoaa jos tehoaa. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan tätä reseptiä, joka sitruunaisesta sisällyksestään huolimatta on mitä makoisin ketutuksen karkoittaja.

Muropohjainen taikina saa tässä piirakassa täytteeksi minisitruunoista keitetyn, alkoholilla maustetun täytteen. Sokeria kannattaa lisätä, jos ei pidä niin kovin kirpeästä. Omaan ja testiryhmän makuun reseptiikassa oleva makeus kuitenkin riitti, sillä taikina tasapainotti kivasti lopputulosta. Sitruunapiirakan ohje löytyy täältä.

Julkaistu

Mitä siitä

suklaapiiras ja mitä siitä hajatelmat

Välinpitämättömyys valtaa ajoittain alaa itse kullakin. Joskus se on ihan ok, toisinaan taas voisi harkita kaksi(kymmentä) kertaa, ennenkuin laukaisee Mitä siitä -ajatuksen ilmoille. Joten karsintaa kannattaa tehdä kyseisen mietintämallin kohdalla.

Esimerkiksi, varsin vähäpätöisiä edellä mainittuja kysymyskohdennuksia sopii tehdä arjen järkeistämisessä. Etenkin silloin, kun kasetti meinaa leikata kiinni ihan huolella kaiken arkihärdellin keskellä.

Mitä siitä, jos asunnon ikkunat ovat pesemättä? Tärkeämpää on ladata omia akkuja. Likaisiin ikkunoihin ei tietääksemme kukaan ole koskaan kuollut. Tai ainakaan ihmisiä ei ole kuollut, lintuja taasen lienee menehtynyt melkoisia määriä – ja tässä yksi lisäsyy, miksi ei kannata pestä; likaiset ikkunat jopa säästävät siipiveikkojen henkiparkoja.

Mitä siitä, jos välillä tulee virheitä? Sehän on vain hyvä juttu, sillä virheistä tupataan oppimaan. Kukaan ei ole virheetön, tai jos on, niin silloin ei ole edes yrittänyt pyrkiä totuttua tasoa parempiin suorituksiin. Sattuu sitä paremmissakin piireissä jos jonkinlaisia kämmejä.

Mitä siitä, jos ei miellytä ”kaikkia”? Ensinnäkin, kaikkien miellyttäminen on a) silkka mahdottomuus ja b) aivan turhaa. Huomattavasti tavoiteltavampi tulokulma olisi jollain tasolla tulla toimeen niiden kaikkien kanssa.

Mitä siitä, jos ei kuluneena vuonna tullut lottovoittoa, superhienoa urheilusaavutusta, hohdokasta uutta duunia tai mitä tahansa platinakuorrutuksella silattua mukatärkeää saavutusta? Elämä jatkaa rullaamistaan päivä toisensa jälkeen siitä huolimatta. Niin, mitäpä siitäkään turhaa stressiä ottamaan näin vuoden 2023 aluksi.

Mitä siitä, jos tuli syötyä varsin herkullista suklaapiirasta turhan paljon?

No ei yhtään mitään, paitsi hyvä mieli! Missään nimessä siitä ei toinna ottaa huonoa omaatuntoa. Hyvän ruoan ja ajoittaisten herkkujen nauttiminen on eräs ihmiselon kauneimpia asioita, joten jos siihen on mahdollisuus, niin ilo irti ja ääntä kohti.

Tämänkertainen resepti on suussasulavan samettinen, mutta varsin helppovalmisteinen suklaapiiras. Siihen on kätevä upottaa joululta jääneet konvehdit tai alennuksesta haalitut suklaavarastot (terveisin nimim. hyvältä maistuu pitkin vuotta, tai ainakin parasta ennen -päiväykseen saakka). Piiraan koko on suhteellisen vaatimaton, mutta koska sisältö on täyttä tavaraa, pienikin pala voi riittää… Suklaapiirasresepti löytyy täältä!

Julkaistu

Jotain hyvää

jotain hyvää eli persimonpiiras

Voisiko joskus olla hetki aikaa tehdä jotain hyvää? Kyllä. Sellaiseen tulisi aina löytyä tarvittavat minuutit, jotka voi karsia pois jostain vähemmän hyödyllisestä. Kuten Facen ja Instan selailusta. Tai Netflixin tai perusruudun tuputtaman aivotäytteen tuijottamisesta. Minkä nyt kukin tuntee vähemmän tärkeäksi elämässään.

Jotain hyvää voi tehdä monella tavalla, ja varsinkin joulun lähestyessä kannustavainen viesti altruistiseen käyttäytymiseen on käsinkosketeltavissa. Montako keräyslipasta, pataa tai lahjakuusta onkaan tullut ohitettua tai mainoskatkolla nähtyä? Onko tipahdellut kutsuja yhteisen hyvän merkeissä esimerkiksi kylä- tai lähiöyhteisön talkoisiin?

Vai kyselisikö kuulumisia henkilöiltä, joihin ei ole tullut oltua hetkeen yhteydessä? Mikäs on arkipäivän hyvien tekojen tilanne? Kohteliaat sanat, ystävälliset eleet, anteeksiantavaisuus ja hyvä tahto kanssakulkijoidemme keskuudessa?

Tosin joskus saattaa käydä niin, etteivät hyvät teot – tai niiden toteutusyritykset – mene ihan maaliin. Kuten silloin kerran, kun tuli intoa ja hyvää mieltä puhkuen soiteltua eräälle tuttavalle erittäin huonolla hetkellä. Siitä puhelusta ei kyllä kostunut kumpikaan osapuoli. Ja monestikohan kohteliaisuudeksi tarkoitetut sutkaukset eivät joko ole ottaneet tulta allensa, vaan ne on väärinkäsitetty jostain mystisestä syystä. Tai tässä taannoin, kun kun kerrankin päätin ottaa osaa tuntemattomien lasten lahjontaan; kuusesta kurkotettu lahjalappunen oli sitten sellainen hifistelytuote, jota ei todellakaan löytynyt koko kyläpahasen kaupoista. Korvasin tuotteen hyvällä perusmallilla, mutta ei voi olla ajattelematta, että tuotinko jollekulle kuitenkin hirveän pettymyksen, kun paketista ei paljastukaan juuri sitä mitä lappuseen oli kirjattu. Jäi jonkinsorttinen maku suuhun siitäkin keikasta.

Täydellisyyttä hyvissäkään teoissa ei liene järkevää tavoitella. Siitä tulee vain paha mieli. Mutta niin kauan kuin tekee parhaansa niillä sen hetkisellä voimavaroilla ja muilla resursseilla, mitä sattuu omaamaan, niin eiköhän se riitä. Toivottavasti.

Jotain hyvää myös itselle?

Kuten persimonpiiras. Piristää kummasti kaiken keskellä ottaa pala pientä hyvää piirakkaa kera kupposen kuumaa. Jos vielä kutsuu kaverin nautimaan samaisesta herkusta yhteiseen pöytään, niin elämä se vaan paranee.

Tämän piiraan etuihin kuuluu ehdottomasti se, että ennen joulun herkkupöydän antimiin uppoutumista on hyvä ottaa hieman kevyemmin. Persimonpiiraassa ei ole ylenkäytetty makeuttamiseen tarkoitettuja aineita, joten hammaskiilteet kiittävät. Reseptiin pääsee täältä.