Yksinolon autuus

pistaasipiirakka kookospannacotta täyte yksinolon kera

Jos joskus pääsee nauttimaan yksinolon tuomasta ihanuudesta, siitä kannattaa nauttia oikein kunnolla. Etenkin, jos omassa seurassaan viihtyy, ja saa sosiaalisen kiintiönsä täytettyä nopeastikin. Tarkennuksena vielä tähän: yksinololla ei näiden hajatelmien yhteydessä tarkoiteta yksinäisyyttä, joka ei varmasti ole minkäänlaista autuutta kenellekään, kuka siitä ilman omaa tahtoaan kärsii.

Ehkä se on syvälle suomalaiseen mentaliteettiin sisäänrakennettu piirre, että rauhan ja hiljaisuuden kaipuu täyttyy ainoastaan omassa yksinolossa. On toki heitäkin, ketkä pystyvät sulkemaan ympäristön täysin ulkopuolelleensa. Ja heitä, jotka eivät minkäänlaista yksinoloa kaipaa. Mutta sanotaanko näin, että standardi keski-ikäiseen enemmistöön luokiteltava kansanosaamme edustava henkilö melko suurella todennäköisyydellä tarvitsee yksinoloannoksensa. Joko päivittäin, kuukausittain tai sitten muuna määriteltynä ajanjaksona. Kestokin vaihtelee, toisille riittää tunti-pari omaa hyvää seuraa, jotkut tarvitsevat parin viikon vaelluksen erämaassa. Tai sitten jotain siltä ja väliltä.

Yksinolon ehdotonta parhautta on se, ettei kukaan tuona hetkenä vaadi sinulta yhtään mitään. Et edes itse itseltäsi, jos oikein onnistuneesti yksinoloa toteutat. Kun käytössä on täysi hallintaoikeus omaan olemiseen, tunne on vähintäänkin huumaava. Ja tämä korostuu, jos mahdollisuudet täydelliseen yksinoloon ovat rajalliset. Silloin niitä hetkiä osaa arvostaa entistä enemmän, ja vaalia tuota kallisarvoista, ohimenevää olotilaa.

Joskus, yksinoloajan ollessa rajoitettua, voi tosin tulla valinnanvaikeus, miten sen timanttisen minä itse -ajan käyttäisi. Kun olisi niin kovin paljon kaikkia mahdollisuuksia miellyttävään oleskeluun. Silloin voi olla järkevintä kuunnella sisintään ja miettiä, mitä juuri tuolla hetkellä on eniten vailla. Onko se kuuman kupillisen nauttimista ikkunasta ulos tuijottaen, ajatusten lennättämistä, jotain hyvänolonkeskusta stimuloivaa tekemistä, vai ylipäätään uppoutumista johonkin, mikä kadottaa hetkellisesti kaiken muun murheen tieltään.

Joka tapauksessa, konstit on monet ja tyyli vapaa. Pääasia on, että yksinolosta pääsee edes joskus niin halutessaan nauttimaan.

Yksinolon ihanuus leipoessa piirakkaa? No mikä ettei!

Uppoutumista rakkaan harrastuksen parissa ei voi liikaa ylistää. Mikä parasta, lopputulos hyödyttää yleensä muitakin kanssaeläjiä, kun tekee riittävän suuren piirakan. Pääseepä sitten muutkin nauttimaan yksinolon aikaansaannoksista.

Tämänkertainen resepti vie aurinkoisiin tunnelmiin, sillä kyseessä on kookoksinen pistaasipiirakka! Pistaasin omaleimainen, mutta hillitty aromi liittyy ihanan kermaiseen kookospannacotta -täytteeseen. Puhumattakaan piirakan kauniista, hivenen kevättä lupailevasta vihertävästä väristä, joka tanssii luonnonvalkoisen vaniljatäpläisen meren rinnalla. Ai että, ei voi tästä paljoa piirakan leipominen paremmaksi muuttua. Suosittelen testaamaan, reseptiin pääsee täältä!

Intohimo ja sen moninaiset kohteet

intohimo ja runebergin piirakka

Se alkoi salakavalasti. Vaikka nuoruusvuosina näpit olivatkin palaneet, eikä aika ollut kullannut muistoja, oli aika antaa uusi mahdollisuus. Ihan vain kokeilumielessä, vailla sen suurempaa käsitystä siitä, millainen intohimo voisikaan aikojen saatossa syntyä tuosta harmittomasta kertaluontoisesta kokeilusta.

Eihän se tietenkään yksittäiseen kokeilukertaan jäänyt, sillä kun kipinä kerran syttyi, se vaati ahnaasti lisää sytykettä. Vähitellen, lempeästi mutta pitkäjänteisesti lämmittäen, oli saatu aikaan hyvin palava nuotio, jossa vertauskuvallisen makkaratikun nokassa pötköttelevät Kurosen grillimakkaratkin olisivat kypsyneet kertaheitolla.

Ja vaikka sopivan oloisen ja lämpötilaltaan optimaalisen nuotion lämmössä menikin muutama vuosi kivasti oleskellen, ei sekään lopulta riittänyt. Intohimon kohde vaati jälleen lisää. Enemmän, suuremmin, piti saada aikaan valtoimenaan roihuavien liekkien meri, joka jättäisi kyläyhdistysten juhannuskokotkin toiseksi.

Ei siinä auttanut kuin antautua. Turha oli taistella tutkainta vastaan, se kahakka oli jo hävitty. Helpompaa oli luopua vanhoista katkerista kaunoista ja asenteista, ja mikä vielä helpompaa, mennä täysin rinnoin intohimoa kohti.

Lopulta ja viimein, tässä sitä nyt ollaan. Nyt on saavutettu se piste, jossa ei ole enää takaisin kääntymistä. Enää en ole se, joka tylysti ohitetaan, vaan itsestäni oli tullut röyhkeä päänahkojen kerääjä. On katsottava peiliin ja tunnustettava tosiasiat. Intohimo lajia kohtaan. En ole enää sunnuntaihiihtäjä. Olen kuntohiihtäjä. Pertsikka on jokatalvinen elinehtoni ja vähäisen järjen rippeiden säilyttämisen tyyssija. Vain minä ja latu. Vähintään kahdesti (mutta yleensä kolmesta viiteen kertaan) viikossa, viidestä kymmeneen kilometriä kerralla.

Kyllä vaan elämä on elämistä varten, ja intohimon kohteita on vaalittava. Kelle mitäkin ne tarkoittavat. On vähintäänkin sallittua – oikeastaan vaadittavaa – nauttia harrastaessaan sitä mikä saa sydämen sykkimään ja mielen rauhoittumaan.

Intohimo piirakkaa kohtaan

Liikunnallisten intohimojen vastapainoksi voikin sitten herkutella tarkoin valikoiduilla piirakkaherkuilla. Koska alkuvuosi, on hyvin loogista leipoa piirakkaa, johon laitetaan menneen vuoden juhlapyhien rääppiäisiä. Siispä Runebergin piirakka tällä kertaa leivontavuorossa!

Erilaisia Runebergilaisia piirakkareseptejä on näkynyt jo muutaman vuoden ajan. Tässä versiossa lisätyn sokerin määrän pyrin pitämään hallinnassa (siinä ehkä täysin onnistumatta). Makua piirakkaan antaa erityisesti manteli sen eri olomuodoissaan, sekä tietenkin joululta jääneet piparkakut. Vadelmat puolestan raikastavat kokonaisuuden. Joten siitä vaan testaamaan tätä variaatiota, reseptiä tutkimaan pääsee täältä.

Vastustaa ja rankasti

Vastustaa, muttei tämä suussasulava omenapiiras!

Käsi pystyyn, kenen kohdalle EI silloin tällöin sattuisi erimittaisia ajanjaksoja, jolloin vastustaa ja rankasti?? Tästä suunnasta ei ainakaan nouse räpylä. Siitä ruohonjuuritason todisteena eräs marraskuinen viikko, joka ei todellakaan mennyt Strömsön malliin. Voin kertoa, että kaikki hienot kaavailut aikataulutuksineen menivät kerralla suoraan vessanpyttyyn ja viemäriin, kun korona päätti tulla kylään. Ja se pirulainen kun ei hellittänyt otettaan kaikista lääketieteen ja teollisen lisäravinnetuotannon poppaskonsteista huolimatta.

Piti siis olla työntäyteinen, paras työviikko ikinä; kalenteri oli lastattu pullolleen asiakastapaamisia, kamppiksia, velvollisuuksia sun muita palkkansa eteen tehtäviä toimenpiteitä. Kirsikkana kakkusessa heilui vielä eräs työliitteinen tapahtuma, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Draivi ja innostus olivat tapissaan.

Ja sitten korona. Eli kalenteri tyhjäksi ja siitä sitten täyslepoon. Viikon tärkeimmäksi agendaksi muodostuikin hengittäminen. Pistänee asioita tärkeysjärjestykseen tämmöiset itsestä riippumattomat vastustelut. Mutta en voi sanoa, että olisin purematta niellyt (kirjaimellisesti; nielun turvotessa liki umpeen hyvä että lääkkeet sai nieltyä) tämän lyhyehkön, mutta sitäkin karvaamman episodin elämässä. Ajatuksen tasolla, silloin kun oli hereillä ja särkylääkkeinä doupattuna, tuli kirottua mielessä lukemattomat kerrat, että eihän tämän nyt näin pitänyt mennä. Miksi, oi miksi elämä vastustaa hienosti laadittuja suunnitelmia!?

Varmaan juuri siksi, että tulisi välillä pysähdyttyä, ja mietittyä, ettei kukaan ole kaikkivoipainen. Ja suunnitelmilla voi pyyhkiä vaikka sitä itseään, koska asiat menee joka tapauksessa niin kuin ne menee. Vaikka miten kovasti kirvelisi juuri sillä hetkellä.

Noh, onneksi menneet on menneitä, niitä on turha jäädä märehtimään. Välillä vastustaa. Ja sen kun oppisi jossain vaiheessa hyväksymään, niin ainakaan ajatuksen tasolla ei vastusta enää niin pahasti.

Vastustaa herkullista piirasta? Höpö höpö

Jos jotakin ei kannata vastustaa, niin se on tämä herkullistakin herkullisempi, suussasulava omenapiiras! Leivoin (ja söin) sen jo aiemmin syksyllä, mutta edelleen ajankohtainen valinta piirakkaleivontaan, sillä kotimaisia omenoita tuntuu vielä olevan kivasti saatavilla.

Rapea taikinakuori kätkee sisäänsä runsaasti aromikasta omenaa kera kanelin ja muun maistuvuutta lisäävän seoksen. Ja tietysti lisäkkeeksi vaniljakastiketta! Suussasulava omenapiiras on lisäksi helppo valmistaa, reseptin pariin pääset täältä!

Intuitio johtotähtenä?

intuitio ja gluteeniton puolukkapiirakka

Kävin jälleen kokeilemassa itselleni uutta juttua hetken mielijohteesta, koska kaikkea pitää kokeilla. Tuo uusi juttu oli Tarot-korttien tulkitsijan pakeilla käväisy, joka tapahtui hyvinkin ex-tempore; intuitio ohjasi menemään erääseen tapahtumaan, ja sielläpä tuli vastaan tämmöinen mahdollisuus. Siitä se ajatus siis lähti, ja kokemuksen jälkeen jäin miettimään takemmin intuitiota.

Ensinnäkin tajusin, että elämän varrella on toisinaan ollut valitettavan pitkiä hetkiä, jolloin kaikki alitajunnan syöttämät viestit ovat hukkuneet arjen alle. Tuolloin on olo ollut kovin puutteellinen, aivan kuin osa itsestä olisi ollut kadoksissa, tai vähintäänkin jokin yhteys katki. Vähän kuin läppäri offline-tilassa. Täysin ymmärrettävää sinänsä, sillä jos päivittäinen kuormitus hipoo bönarin rajamailla, ei siinä enää oteta minkäänlaisia vihjeitä vastaan (muilta kuin työterveyslääkäriltä). Tuossa vaiheessa vain yritetään selviytyä päivästä toiseen.

Joskus intuitio on myös potkinut persiille, ja täysin aiheesta. Jos sivuuttaa riittävän pitkään näitä kallisarvoisia, joskus hyvin hienovaraisia, viestejä, niin pakkohan siinä on alitajunnan pitää kovempaa ääntä jotta asia menee perille. Jopa niin kovaa, ettei ole jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä konkreettisiin toimiin.

Ja yleensä intuitiiviset viestit ovat osoittautuneet kannattaviksi, sen hetken tai jopa koko elämänlaadun kohenemisen suhteen. Kunhan vain on luottanut tarpeeksi siihen, että näin sen kuuluu olla ja mennä. Jos ei ole luottanut, on muistutuksena tullut vaikkapa sakkolappu. Kuten tässä eräänä päivänä ihan kirjaimellisesti (eli kannattaa uskoa sitä pientä sisäistä ääntänsä, joka käskee hiljentämään ajokin vauhtia).

Mitä ne kortit sitten kertoivat? Ensinnäkin pakasta viskattiin semmoiset laput näppiin, että korttipelissä olisi todellakin tullut erä- ja otteluvoitto. Jonka vielä kruunasi intuition johtotähtenä toiminut kortti, jonka tunnistin heti omakseni. Itse kokemus oli hauska ja varsin viihdyttävä. Ja nyt sitten jään odottelemaan, milloin intuitio antaa lopullisen sysäyksen uuden äärelle. Tai siis en jää odottamaan, vaan alan tehdä asioille jotakin. Ei se intuitiokaan hoida mitään kenenkään puolesta.

Intuitio johdattaa piirakoiden pariin

Ja tarkemmin sanottuna tällä kertaa jokasyksyisen herkkureseptin ääreen. Herkullinen mutta helppo gluteeniton puolukkapiirakka maistuu lähes joka syksy, sillä siinä on jotain vastustamattoman ihanaa.

Reseptiikka on alkujaan taattua Pirkka-laatua, mutta jonkin verran olen siihen omaa säätöä lisännyt. Yhtä kaikki, lopputulos on erittäin maukas. Tuunattu versio gluteenittomasta puolukkapiirakasta löytyy täältä!

Sairasta eloa

punaherukkapiirakka

Jo vain on maailmassa paljon sairasta shittiä meneillään, kun vallankahvassa olevat, muusta maailmasta ja tavantallukoista vieraantuneet henkilöt pääsevät päättämään. Mutta tällä kertaa mielessä liikkuu enemmänkin henkilökohtaisen tason arkielon sairaudet (pl. kaikki vakavammat vaivat).

Nuo ihmisruumista riivaavat, eli jos jonkin sorttiset pöpöt, jotka tekevät tuttavuutta joka kulmalla ja vessankahvassa. Ei riitä, että vähän väliä jokin näkymätön pirulainen iskee oikein olan takaa, ehei. Näihin ei totu, vaikka miten monesti sama sairas rutiini toistetaan. Tässä muutama valitettavan yleinen vaiva, joista saa kärsiä lähes jokaisen viruksen kylkiäisinä:

Hillitön hedari. Siellä ne pikku-ukot ja -akat (ja siis voi ne olla sukupuolettomiakin hahmoja, ihan millaisiksi kukin haluaa kuvitella mokomat pirulaiset) taas hakkaavat kallonsisustaa terävillä moukareillaan kuin viimeistä päivää. Moukarireivit yltyvät välillä sellaisiin mittoihin, että ihme kun vierustoverikin ei kuule jyskytystä ja jumputusta, vaikkei saman kallon sisälle pääsekään. Mikään ei oikein auta, paitsi normikäytön rajat ylittävä kipulääkitys, ja sekin vain hetkellisesti tarjoten ukkeleille ja akkeleille hyvin ansaitun takomistauon.

Karmea kurkkukipu. Tai nielukipu, kumpaan kohtaan putkea nyt sattuukin sattumaan. Siinä vaiheessa, kun et pysty edes omaa sylkeäsi nielaisemaan, ollaan tuskien taipaleen ääripäässä. Jos jotain positiivista, niin tuleepa lepuutettua äänijänteitä. Samalla saa levätä mahdollisten kanssa-asukkienkin korvat.

Yrjö alias oksennus. Ei toki ihan kaikkien viruskamujen kaveri, mutta yllättävän monen kuitenkin. Voi hyvä päivä, kun olet jo tyhjentänyt kaiken mahdollisen sisällön vatsalaukun perimmäisiä sopukoita myöten, eikä silti lopu tuo iänkaikkinen yökkäily! Siinäpä sitten jatkat kakomista rystyset valkoistakin valkoisempina pitäen kiinni mistä ikinä saat (yleensä pitkistä hiuksista tai saniteettilaitoksen seinistä).

Kaiken kivan lisäksi nämä – ja kaikki muut mahdolliset osat sairasta eloa – yllättävät onnettoman ihmisreppanan yleensä yhtäaikaisesti. Kyllä tuntuu tuolloin viikatehepun läsnäolo olevan turhan lähellä. Ja vaikka kuolo ei korjaisikaan, ja elo alkaa edistyä, tulevat seuralaisiksi jälki-ilmiöinä vaikka sun mitkä jälkikivat (vähintäänkin viikkoja kestävä yskä, tai, ai että ja namskis, persjumi kaikessa taipumattomuudessaan, johtuen parin päivän sänkypotilaana olosta).

Että näillä askelmerkeillä syksyn viruslottoa kohti. Onnea arvontaan!

Sairasta piirakkaa? No ei tod, vaan SAIRAAN hyvää piirakkaa!

Kun akuutit virustartunnat on lieveilmiöineen hoideltu pois päiväjärjestyksestä, on enemmän kuin kohtuullinen syy palkita saavutus oikein mehevän maukkaalla piirakalla. Kuten tällä ravitsevan raikkaalla punaherukkapiirakalla! On siinä sentään jonkin verran c-vitamiinia torjunta-aineeksi uusien viruskantojen kiusaksi.

Samettisen piirakan täytteen salaisuus piilee mascarponessa ja valkosuklaassa, jotka sopivat erittäin hyvin yhteen kirpeiden herukoiden kaveriksi. Pohjataikinassa on puolestaan kauraa ja mantelia, jotka syventävät makumaailman harmoniseksi kokonaisuudeksi. Testailkaa toki, reseptiikkaan pääsee täältä!

Jatkokysymyksiä

jatkokysymyksiä ja kookos-kirsikkapiirakka

Milloin kannattaa esittää jatkokysymyksiä? Oletettavasti aina silloin, kun jokin asia ei ole itselle ja/tai kanssakeskustelijalle selkeä. Ja sitähän se kovin usein ei ole, vaikka kuinka kova tahtotila olisi ymmärtää kanssakulkijaa. Valitettavasti myös toisinaan tahto väärinymmärtää. Kumpaan suuntaan kallistuva mieliala nyt sattuukin vallitsemaan juuri sillä hetkellä.

Koska keskustelut käydään nykyään useimmiten viestien välityksellä erinäisten sovellusten kautta, on kommunikaatio siitäkin syystä varsin vajavaista. Luonnollisesti siinä jää kaikki muu viestinnän olemus pimentoon, ja kovin usein soppa on valmis hämmennettäväksi. Tämä korostuu etenkin sukupolvien välisissä yhte(yd)enotoissa. Boomerit, x:t, milleniaalit, zoomerit ja alphat kun ei vaan aina tajuu. Tiedän kokemuksesta. En aina tajuu. Enkä jaksa näpytellä.

Ilman jatkokysymyksiä soppa siis jää muhimaan. Se joko porisee kannen alla hiljakseen ja lopulta kiehuu yli. Tai hautuu niin pitkään, että pohjalle jää vain pinttynyt, musta kökkäre tunnistamatonta ainetta. Joka tapauksessa jäljellä on vaikeasti siivottava sotku, pahimmassa tapauksessa sekä kattila että kiehumisympäristö menee vaihtoon. Tästä syystä jatkavien kysymysten esittäminen on äärimmäisen tärkeää.

Aina sekään ei tietysti riitä pelastamaan tilannetta. Jos itse ei jousta tai vastapuoli on järkähtämätön mielipiteissään, on vaihtoehtoina joko kunnon räjähdys, tai todeta, että nyt ollaan niin eri mieltä, ettei aiheesta ole syytä jatkaa sen enempää. Muuten tilanne menee väistämättä lopulta henkilökohtaisuuksiin ja eskaloituu.

Joten kysellään niitä kysymyksiä ja kysymysten jatkokysymyksiä. Niin paljon kuin tarve vaatii ja kyssäripajatsossa riittää lauottavaa.

Jatkokysymyksiä piirakkaleivontaan? Anyone?

Reseptiikkaa laatiessa olen monesti miettinyt, tuleeko asiat kirjoitettua riittävän selkeästi. Siten, että tuoreempikin piirakkaleipuri ymmärtää piirakanpyöräyttämisen periaatteet. Kirjoittelu kun on jatkuvaa tasapainoilua reseptien helppolukuisuuden ja for-dummies -linjan välillä. Livekommenttien perusteella selkeää ja ymmärrettävää on tainnutkin olla, mutta sehän ei kerro koko totuutta. Toivon, että jatkokysymyksiä reseptiikkaan liittyen tulisi rohkeasti teiltä, joita jokin asia on jäänyt askarruttamaan. Selvennän mielelläni.

Tällä kertaa kyselin itseltäni, mitäs piirakkaa sitä väännettäisiin. Päädyin lopputulokseen, että herkullistakin herkullisempi kookos-kirsikkapiirakka täyteläisen suklaisella pohjalla maistuisi. Ja maistui! Laittakaas testaukseen, on sen verran onnistunut resepti.

Lepotilassa

vadelma-vaahtokarkkipiirakka ja blogi lepotilassa

Ihmisen on tarpeen säännöllisin väliajoin olla totaalisessa lepotilassa. Eli helliä kroppaa ja aivoja tekemällä ei yhtään mitään. Se, kuinka kauan täydellistä lepoa tarvitsee, riippuu ihan itsestä ja omasta tilanteesta. Tässä eräs empiirinen, enemmän tai vähemmän mielikuvituksen tuotteena tuotettu minitutkimus, jossa kohteena keski-ikäinen ja kaikin puolin standardi naisoletettu henkilö, jolla perusperhe ja asumistilanne, sekä takana minimaalilomainen työvuosi. Lepotilaseurannan ajankohta: kesäinen vuosiloma, neljä viikkoa.

Ensimmäinen viikko lepotilassa kuluu univajeita paikaten. Eli joka yö sellaiset 9-10 tuntia unta palloon, lisänä tarvittaessa makoisat päikkärit. Vaihtoehtoisesti voisi vetäistä pari päivää koomaunta putkeen (muttei se nyt ollut mahdollista kohdehenkilön elämäntilanteesta johtuen). Suorittaminen joka alueella täysin kiellettyä, ja jos sellaisia inhottavuuksia pyrkii esiin, ne tulee delegoida jollekin muulle. Hyvä olisi saada itsensä tylsistymään vaikka tuijottelemalla seinää. Mutta jos se ei luonnistu, niin sitten voi lukea jotain täydellistä hömppää, johon ei tarvita aivoja juonikuvioissa kestääkseen. Ei todellakaan siis mitään syväluotaavia tiedeteoksia. Älylaitteet komeroon ja käyttökieltoon.

Ääriuupuneissa tapauksissa seuraavakin viikko kuluu samoissa merkeissä. Ehkä pientä kevyttä puuhastelua lisäksi, jos olotila sen sallii. Jos ei, niin sitten ei muuta kuin kauniita unia ja toistoa edellisen viikon puuhista. Virkistystä metsähaahuilun tai mökkeilyn merkeissä voi myös harkita. Pieni mökkierakoituminen on siitäkin kivaa, ettei tarvitse ajatella vähääkään ulkoista olemustaan; paikalliset kyläkauppiaat ovat tottuneet räjähtäneisiin ihmisraunioihin kesäisillä maidonhakureissuillaan.

Kolmannella viikolla voi jo harkita jonkinlaista virkistystoimintaa luppoajan riemuksi. Kaikkea kivaa kulttuuriin, gastronomiaan, tomumajalliseen liikehdintään, sosiaaliseen toimintaan tai mihin vaan mikä itsessä ja omassa olemisessa herättää positiivisia viboja. ”Nautiskelu kunniaan” olkoon tämän lepotilaisen viikon johtoajatus. Ja tottahan toki päikkärit maistuvat ajoittain edelleen, niistäkin tulee nauttia justiinsa niin paljon kuin on tarvis.

Viimeisellä lomaisella viikolla ei toinna myöskään ottaa stressiä yhtään mistään. Jos on virtaa, pieni maisemanvaihto ja uudet elämykset ovat suositeltavia. Pikainen äkkilähtö jonnekin, lähelle tai hieman kauemmas ajaa asian. Jos kyseessä perheyhteisöllinen lomareissu, niin sitten voi käydä niinkin, että reissusta palaa takaisin rättiväsyneenä. Ja pääsee hyvillä mielin takaisin sorvin ääreen lepäämään.

Ei suunnitelmia, ainoastaan suuntaviivoja. Siinä resepti lepotilassa toimimiseen.

Lepotilassa piirakkaleivonnan suhteen? Ei välttämättä…

Sillä syödäkin täytyy, myös lepotilassa olevien henkilöiden. Pieni piirakkaleivonta voi jopa piristää, muutahan ei tarvitse kuin sekoitella aineksia ja noudattaa reseptiä. Siitäkään ei ole haittaa, että makoisa piirakka maistuu suussa jos toisessa.

Tällaiseen sopii hyvin vadelma-vaahtokarkkipiirakka, joka on pientä näpertelyä vaativa, muttei läheskään mission impossible toteuttaa. Maistuu etenkin pienemmälle väestölle. Reseptiikka löytyy täältä.

Rehellisyys lähtökohtana?

maisemakahvilan raparperipiirakka

Kuinka rehellinen sitä pystyy itselleen ja muille loppupeleissä olemaan? Missä kohtaa tulee päätöspysäkki, kun rehellisyys ottaa vallan? Näitä ajatuksia pallottelin eräänä päivänä, kun tuli kiinnitettyä huomiota edestä löytyneisiin tilanteisiin, joissa se rehellisyys pistettiin puntariin. Lähtökohtaisena oletuksena oli, että pidin itseäni hyvinkin suoraselkäisenä ja rehellisyyteen taipuvaisena olentona.

Esimerkkitapaus numero yksi: Haiseva tuttava. Oikeasti, sillai äärimmäisen pistävästi tuoksahtava kaveri, jossa sekoittuu halpa partavesi ja pinttynyt hiki. Milloin on hyvä hetki ilmaista toiselle, että nyt kyllä haiset niin pahalle, jotta pikkulinnutkin tippuvat puusta? Onko sellaista hetkeä? Hän ei huomannut hienovaraista vihjettä vettä vuotavista silmistä ja parin metrin hajuraosta. No, enpä pystynyt asiaa hänelle vääntämään rautalangasta, joten oliko kyse sosiaalisesta tahdikkuudesta vai pelkuruudesta? Rehellinen ja suora puhe suihkun akuutista tarpeesta olisi ollut vaivaannuttavaa, mutta kenties tehokkain toimintamuoto.

Toinen esimerkki: Taiteelliset taipumukset. Olit sitten täti, setä, kumminkaima tai joku muu tärkeä henkilö jonkun pienen ihmisen elämässä, eteesi varmasti tulee hetki, jolloin on aika ihastella lapsukaisen taiteellisia lahjoja. Kyseessä voi olla poikkitaiteellinen piirrustus, savimötikkä josta ei saa selkoa mitä se esittää tai risuista ja männynkävyistä koottu, ötököillä höystetty kollaasi. Ihasteltava on, ja teos laitettava esille keskeiselle paikalle olohuoneeseen, keittiönpöydälle tai muulle paraaatipaikalle. Ei pysty olemaan rehellinen ja sanomaan, että tekele sopisi paljon paremmin varastotiloja somistamaan. Ja rehellisesti sanottuna, tässä tapauksessa on ihan ok olla hieman epärehellinen, ettei tulevan taiteilijanalun unelmat mene murskaksi.

Esimerkki kolme: Kulinarismia syöttölaitoksessa. Jokainen, kuka on ikinä käynyt syömässä edes joskus puolivalmistevaltakuntien liukuhihnapaikoissa, on varmasti törmännyt kysymykseen; maistuiko? Ja monestiko on tullut sanottua ”kiitos hyvää oli” vaikkei todellakaan ollut? Niinpä.

Lopputulemana voidaan varmaan olla yhtä mieltä siinä, että rehellisyys maan perii. Kunhan se tapahtuu oikeissa paikoissa ja oikeaan aikaan.

Rehellisyys piirakkaleivonnassa; lainapiirakka

Eli tällä kertaa tuli lainattua erästä kaikkien aikojen tunnetuinta ja rakastetuinta piirakkareseptiä, maisemakahvilan raparperipiirakkaa. Olisi varsin epärehellistä väittää mitään muuta. Kyseinen piirakka nyt vaan on niin täydellisesti luotu, että miksi mennä keksimään pyörää uudestaan?

Eikä sitä tullutkaan keksittyä. Pienesti kuitenkin viilasin, eli lähinnä vähensin sokerin määrää ja lisäsin mausteita. Lopputulos kunnioittaa alkuperää, tuoden hieman jotain uutta twistiä. Olkaapas hyvät, tuunattu maisemakahvilan raparperipiirakkaresepti löytyy täältä!

Kevät taas! Cha cha cha sen kunniaksi :)

kevät ja limepiirakka kookoksella

Nyt kun vuodenajoista vaaleanvihrein, kevät, on lopulta täällä, niin tekeepä mieleni kovasti innostua aiheesta! Lienee luonnollista, että talven jälkeen potenssiin sata lisääntynyt valo, lämpö ja kaikki muu kiva saa mielialan kohoamaan uusiin ulottuvuuksiin. Joten hei, ketkä haluavat jatkaa mörrimöykkyilyä, ei kannata lukea tämän pidemmälle. Luvassa kun on yltiöpositiivista pöhinää!

Oikeastaan kunnon kevät pääsee vauhtiin, kun viimeisetkin loskalätäköt ovat väistyneet ja kevätsateet ovat raikastaneet katupölyt pois poskionteloista. Sen jälkeen alkavat mitä mainioimmat ulkoilumahdollisuudet; ötökkäparvet eivät vielä vainoa, hikiliikunta ei ole liian hikistä, ja lintusten kevätkonsertointi on mitä mahtavinta musiikkia. Ai että.

Musiikkielämyksetkään eivät keväisin rajoitu siivekkäiden yksinoikeuksiin. Tokihan nyt viisunikkarit ovat veistelleet jokavuotisiin eurooppalaisten mittelöihin mitä miellyttävimpiä tsipaleita. Erityisesti tänä vuonna mielenkiinto kohdistuu kotimaan toivoomme, joka onkin varsin valloittava energiapakkaus. Ja värikin on niiiin kevääseen sopiva. Kävi sitten loppusijoituksen kanssa kuinka vaan (ihan varmuuden vuoksi julkaisin tämänkertaisen piirakkareseptiikan ennen finaalia, että on sitten voittokaffeille tarjottavaa), niin ainakin henkinen voittaja on täysin selvä. Nostetaas yhdet sille!

Ja kun nyt ollaan päästy kohottamaan juhlafiilistä, niin missäs se paremmin onnistuisi, kuin terassilla hyvässä seurassa? Ah niitä aurinkon lämmittämiä hymynaamoja pitkin poikin kaupunkia. Suurempien screenien läheisyydessä esiintyvä ihmisparveilu voi toki olla merkki toisestakin, niin kovin keväisestä ilmestymisestä, eli lätkälaumojen kannustusjoukoista. Tällä kertaa lätkäilyt käydäänkin kotosuomessamme sekä suhteellisen lähimaastossa. Eipä tarvitse ruuduntuijottelijoiden kärsiä aikaerorasituksista!

Ja mitäs muuta kivaa kevät tuokaan tullessaan? Kohtsillään ainakin tuoreita raaka-aineita, joista loihtia mitä herkullisimpia appeita. Lähestyvät kesälomalaitumet saavat lomaodotukset kutkuttelemaan ja työn raskaan raatajien aamukammat uhkaavasti kutistumaan. Jee! Oivaakin oivempi hetki myös matkusteluun, kun hinnat eivät ole vielä tapissaan tai turistilaumat valtaisat.

Kyllä kevät on kiva. Nyt ja ensi vuonnakin.

Kevät toi piirakkaleivontaankin uutta virtaa!

Kuten aiheeseen sopii, kauniin vihreällä ja rairairaikkaalla linjalla jatketaan tällä erää piirooreseptiikassakin. Koska cha cha cha, niin tietysti piirakka sitä myöten! Ei sentään pina colada, vaikka läheltä liippaakin.

Hieman selvemmällä suomella ilmaistuna, limepiirakka kookoksella. Ou jee! Viisupiirakan resepti on gluteeniton, ja yhdellä ainoalla peliliikeellä siitä sukeutuu myös vegaaninen. Kannattaa testata, ohje löytyy täältä.

Latua meille kaikille

kaura-toscapiirakka ja latua blogissa

Kävin tuossa eräänä kauniina maaliskuisena päivänä harrastamassa perinteikästä talviliikuntamuotoa, eli pertsikkaa. Ladulla törmäsin jälleen kerran ilmiöön, joka toistuu säännöllisin väliajoin. Kyse ei ole nyt laturaivosta, vaan siitä, että joku oman elämänsä sankari vihaa kovin syvästi latua itsessään. Vihaannus latua kohtaan ilmenee siten, että sen keskellä on tanssittu ripaskaa vähintäänkin 50 jotain numeron lompsikkailla. Lisäksi rakasta medium+ koon rekkua on lenkitetty (henkisenä tukena?), jolloin tuho on saatu huomattavasti suuremmaksi avec torttuineen päivineen.

Väkisinkin pisti pohtimaan, että mikä kumma se saa ihmisen noin syvästi latua vihaamaan. Kehittelin pikaisen analyysin aiheesta. HUOM! Profiloidun kohteen nimeäminen on täysin randomia, eikä liity kyseiseen henkilöön mitenkään (ellei satu niin suunnaton tuuri käymään, että latuvihaajan nimi osuu kohdilleen).

”Pertti oli nuorena poikana Kekkosen aikoihin suunnattoman innostunut hiihtämisestä, jopa siinä määrin, että tulevaisuuden toivon silmissä kiilsi olympiakulta. Valitettavasti hiihtoharrastus ei ottanut tuulta purjeisiinsa, sillä Pertin isä vastusti sunnattomasti tyhjänpäiväistä lykkimistä, eikä suostunut investoimaan moderneihin hiihtimiin. Isoisältä perintönä tulleet hikilaudat saivat kelvata Pertille. Ja vaikka Pertti olisi saanutkin kunnon lykyttimet allensa, ei hänen fysiikkansa lukuisten jalkojen virheasentojen (lätysköistä aurauskulmiin) vuoksi olisi mahdollistanut mestaruustason mittelöihin pääsyä. Ei, vaikka Pertti miten olisi latua elämässään hinkuttanut aamusta iltaan.

Perttihän sitten otti ja katkeroitui, kullankiilto katosi hänen silmistään, vuodet kuluivat. Eikä Pertti enää koskaan unelmiensa niin julmasti jo nuorella iällä murskauduttua laittanut minkäänlaisia talvisia menopelejä jalkaansa. Paitsi tietysti ylisuuret talvikengät. Ja tuostapa Pertti saikin oikean kuningasidean; jos kerran hän ei saa olla superhiihtäjä, niin turha on muittenkaan nautiskella moisesta talviriennosta. Prkle. Tuhoan kaikki ladut, jotka jättiläisjalkojeni tielle sattuvat! Otan vielä Mustinkin kaverikseni tallomaan ja jätöstelemään! Siitäs saavat kaikki ladut ja latujen käyttäjät tuntea ylitsevuotavan raivoni! ajatteli Pertti lompsiessaan pitkin poikin, keskellä juuri ajettua latubaanaa.

Ja niin Pertti vietti loputkin elinvuotensa latuja tuhoten. Sen pituinen se.”

Yrittäkäämme ymmärtää myös näitä latuvihaajia. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä traumoja taustalla piilee. Rakkautta ja latua meille kaikille <3

Latua riittää kaikille, niin myös piirakkaa, kunhan tekee pellillisen

Voimia palauttava herkku maistuu reippaan laturetken jälkimainingeissa. Etenkin tämä piirakka, sillä kukapa voisia vastustaa mehevää ja ihanan rapeaa, kauraista toscapiirakkaa!? Pienenä hifistelynä piirakka on maustettu pakastetulla kuusenkerkkärouheella, joka tuo hienostuneen säväyksen uniikilla maullaan.

Piirakka on kaiken lisäksi erittäin helppo ja nopea valmistaa. Eikä tässä vielä kaikki; piirakkaa syntyy tällä reseptillä pellillinen, joten sitä riittää kaikille, myös latulompsijoille. Kaura-toscapiirakan reseptin pariin pääset täältä.