Suomalainen mies on kaunis

suomalainen mies, limoncellopiirakka

Voi sitä kaksinaismoralismin määrää, kun tavallinen mies erehtyy esittelemään sulojaan! Tuskin on jäänyt keneltäkään viihdeuutisointia seuranneelta huomaamatta tänä keväänä valloillaan vellonut kohu, kun normaalivartaloinen ja normaalikarvainen, keski-ikäinen suomalainen mies laittaa päälleensä nakustringit. Esittelee toki niitä suurelle yleisölle, mutta so what? Kyseisissä puolinakugeimeissä löytyy tuplasti vähemmän kangasta monelta muultakin. Miksi siis kauhea mielensäpahoittaminen, kun suomalainen mies esittelee kannikoitaan?

Millaisen kuvan antaa suomalaisen miehen pakaroiden julkinen kauhistelu? Että ei ole sallittua olla naturel? Sitäkö, dissaamista ja moralisointia, halutaan tarjota nuorille (ja miksei myös vanhemmillekin), jotka etsivät esikuvia? Tai jos olet oma luonnollinen kaunis itsesi, sitä ei saa näyttää, vaan on piilouduttava vaatekerrosten alle? Että ei vahingossakaan ole tyytyväinen omaan olemukseensa?

Miksi on hyväksyttyä, että painoindeksin alapuolella olevat, lisätäytteillä pumpatut, markkinatalouden määräämään ideaaliin nykymuottiin muokatut nuoret naisoletetut henkilöt ovat palvottuja objekteja? Mikä tekee tämänmallisten ihmisten paljastelusta kuolattavaa? Miksi tällaista ihmiskropan ihannetta tyrkytetään joka tuutista?

Sitäpaitsi, kun katsotaan tarpeeksi kauas historian havinoihin, ihminen polveutuu apinoista. Apinat ovat karvaisia. Ihmisetkin ovat karvaisia. Kenen idea on höylätä ja/tai kiskoa irti juurineen menneisyyden jäänteet kehostamme? Tekeekö karvoitus meistä muka vähemmän sivistyneitä?

Mieluummin katselen luonnollisen aitoa ilmestystä. Joten antakaa sovinistit olla. Suomalainen mies on kaunis. Sellaisenaan.

Suomalainen mies ja kauneus ansaitsee piirakan. Herkullisen piirakan.

Kuten tämän raikkaan keväisen limoncellopiirakan! On muuten sen verran pirtsakka mutta samalla täyteläisen uhkea piirakka, että maistuu suomalaiselle miehellekin.

Piirakkapohja on mantelilla kesytetty. Maukkaan mutta hillityn makeutensa ansiosta se sointuu oivasti kirpeän sitruunakreemin kaveriksi. Piirakan kruunaa kermaisen mascarponen ja limoncellon vastustamaton yhdistelmä. Mukavuutta lisää sekin, että piirakan voi tehdä valmiiksi vaikka pariakin päivää ennnen tarjoilua. Maku se vain syvenee odotellessaan! Kokeile pois, reseptiä tutkailemaan pääsee täältä.

Vanheneminen vituttaa

vanheneminen vituttaa mutta tiramisupiirakka ei

Aiemmassa hajatelmasessiossa tuli pähkittyä seuran vanhentuneisuutta. Siihen liittyen seuraa jatkopohdinta otsikolla vanheneminen vituttaa. Koska sitähän se väistämättä tekee ennemmin tai myöhemmin. Ei tietenkään kaikilta osin, mutta vähintäänkin – stubbismin hengessä – kolmen pointin kautta todistaen:

  1. Kroppa vanhenee. Kone ei vaan toimi niin kuin ennen, suorituskyky laskee. Tähän alamäkeen luisumisen alkaa huomata viimeistään kolmannen kympin kiepsahtaessa mittariin, joskus aiemminkin. Jalka ei vaan nouse entiseen tahtiin, jäykistymistä tuntuu nivelissä ja siellä sun täällä, notkeus katoaa, palautuminen on heikkoa. Kaikenlaista kremppaa, kolotusta, kipuilua. Ja kärsimyksen vauhti vaan kiihtyy kymmenien lisääntyessä. Ja tämä vain yleisestä toiminnallisuudesta, sillä ulkonäöllisistä muutoksista on turha edes alkaa avautumaan.

  2. Muisti heikkenee. Ennen huippuveistäkin terävämmät aivosolut kankeilevat liisteriin joutuneen kärpäsen tavoin; ei etene vaikka kuinka rimpuilisi. Lagittaa kuin huono nettiyhteys keskellä korpimetsää. Eikä auta vaikka menisi paremmalle kuuluvuusalueelle. Vanha koira saattaa hyvinkin oppia uusia tapoja, mutta hitaasti. Raivostuttavan hitaasti. Hemmetin aivosolut, jotka rappeudutte.

  3. Muutkin vanhenevat. Etenkin omien rakkaiden ja läheisten vanhentuminen kolahtaa ja kovaa. Se on yleensä omaakin vanhenemista tuskallisempaa. Lopputuloskin on tiedossa, mutta sitä ei koskaan tiedä, milloin tuo pelätty hetki koittaa. Ja kun se koittaa, oma vanhentuminen konkretisoituu entisestään.

Toki vanheneminen tuo mukanaan hyviäkin asioita, sitä ei tietenkään kannata unohtaa. Joskus nyt vaan on niitä päiviä, että se vanheneminen vituttaa yli kaiken. Ja kun sen tunnustaa, niin siitä on hyvä päästä eteenpäin. Ehkä sitten seuraavana päivänä osaa taas huomata ja arvostaa niitä positiivisia seikkoja, jota vanheneminen tuo tullessaan. Tai ylipäänsä sitä, että on etuoikeutettu vanhenemaan. Että on vielä elossa tällä hetkellä.

Vanheneminen vituttaa, mutta tämä piirakka ei!

Jos jokin auttaa hetkeksi siirtämään sivuun vanhenemisen tuottaman eksistentiaalisen kriisinpoikasen, niin se on tämä tiramisupiirakka. Kun tätä uskomattoman herkullista, samettisen pehmeän täyteläisyyden kruunaamaan taivaallista tekelettä laittaa tuulen suojaan, ei voi ajatella mitään muuta. Niin hyvää se on.

Lisäksi, että piirakka on niiin hekumallinen, kestää se vanhenemisen arvokkaasti; voit huoletta leipoa tämän odottamaan paria-kolmea päivää ennen aiottua tarjoiluhetkeä. Maku vaan tekeytyy entistä intensiivisemmäksi ja uhkean kermaiseksi. Joten ei muuta kuin reseptiä kohti, täältä se löytyy!

Matkamuistoja

matkamuistoja & cookiemudcakepiirakka

On suurta luksusta, jos pystyy välillä käymään kotinurkkia kauempana. Edes silloin tällöin. Läheskään kaikki eivät pääse nauttimaan ajoittaisista maisemanvaihdoksista, joskus sentään tulee tuliaisia tuomisina. Matkamuistoja on monenlaisia, parhaimpia sellaiset, joista on oikeasti iloa tai hyötyä. Tai ne matkamuistot, jotka on päässyt itse luomaan.

Jos nyt mietitään perinteisiä matkamuistoja, eli kaiken maailman koriste-esineitä, kippoja, kuppeja, nippoja, nappoja, yms., niin liekö niistä oikeasti saajalleen muuksi kuin hyllyjen ja kaappien täytteeksi? Eri asia toki on, jos kyseinen tavara liittyy vaikkapa johonkin merkitykselliseen tapahtumaan, tai tuo mieleen jonkun tärkeän henkilön. Tai jos tuliainen on riittävän pienikokoinen, eikä vie tilaa (nyrkin sisään mahtuvat krääsät kun on helppo piilottaa. Tai vahingossa hävittää).

Syötävät matkamuistot ovat eräitä parhaimpia tuliaisia. Jos valitsee oikein, ei niistä ole pian jäljellä kuin kierrätettävät pakkausmateriaalit. Ja ehkä muutama lisäkilo syöjälleen, riippuen tuomisten kaloripitoisuudesta sekä määrästä. Vannoutuneet mahamatkailijat liputtavat tämmöisten paikallisia herkullisuuksia sisältävien matkamuistojen puolesta.

Kuvia tulee yleensä matkoilta räpsittyä muistoiksi, jopa melkoisia määriä näin kamerallisten älypuhelinten kulta-aikana. Ja mikäpä siinä, onhan se jälkeenpäin kiva verestellä matkamuistoja ruudun kautta. Mutta kuinka usein niitä enemmän tai vähemmän onnistuneita otoksia sitten tuleekaan katseltua? Kyllähän ne valitettavasti usein häipyvät pilveen, bittiavaruuden syövereihin. Oi niitä aikoja manuaalikameroiden kera. Jonnet ei varmaan muista, mutta tuolloin piti ensinnäkin hyvin tarkkaan miettiä, mitä kuvaa, ja toisekseen miten paljon kuvia räpsii. Filmi kun oli kallista, ja kuvien kehittäminen myös.

Näin keski-ikää lähestyvän ihmisen henkilökohtaisesta näkökulmasta katsottuna matkamuistot ovat kovin katoavaisia. Valitettavasti siksi, että muisti tahtoo jo tehdä tepposia. Vain tietyt, sielua sykähdyttävimmät hetket jäävät elämään pidemmäksi aikaa.

Oli miten oli, laatu korvaa määrän. Myös matkamuistojen osalta.

Matkamuistoja piirakkaleivonnan saralle?

Moni piirakkainspiraatio saa alkunsa matkustelun ansiosta. Uudet maut, värit, muodot ja muut aivoja kutkuttelevat asiat herättävät kokeilunhalua. Kuitenkin tällä kertaa tuollaisesta innovatiivisuuden puuskasta ei vielä päästä nauttimaan, sillä taannoisen Italian pyrähdyksen tuliaiset ovat vielä leipomatta.

Joten tällä kertaa nautiskellaan semmoista herkkuyhdistelmää, josta on vaikea kieltäytyä! Ja miksi pitäisikään, sillä rännän ja loskan keskellä tarpoessa on täysin ok välillä mennä lohtuherkkulaan. Tämänkertainen piirakkaresepti yhdistää keksitaikinan ja mutakakun, eikä lopputulos voi olla muuta kuin suussasulava. Cookie-mudcakepiirakan reseptiikkaan kannattaa ehdottomasti tutustua, löytyy täältä!

Yksinolon autuus

pistaasipiirakka kookospannacotta täyte yksinolon kera

Jos joskus pääsee nauttimaan yksinolon tuomasta ihanuudesta, siitä kannattaa nauttia oikein kunnolla. Etenkin, jos omassa seurassaan viihtyy, ja saa sosiaalisen kiintiönsä täytettyä nopeastikin. Tarkennuksena vielä tähän: yksinololla ei näiden hajatelmien yhteydessä tarkoiteta yksinäisyyttä, joka ei varmasti ole minkäänlaista autuutta kenellekään, kuka siitä ilman omaa tahtoaan kärsii.

Ehkä se on syvälle suomalaiseen mentaliteettiin sisäänrakennettu piirre, että rauhan ja hiljaisuuden kaipuu täyttyy ainoastaan omassa yksinolossa. On toki heitäkin, ketkä pystyvät sulkemaan ympäristön täysin ulkopuolelleensa. Ja heitä, jotka eivät minkäänlaista yksinoloa kaipaa. Mutta sanotaanko näin, että standardi keski-ikäiseen enemmistöön luokiteltava kansanosaamme edustava henkilö melko suurella todennäköisyydellä tarvitsee yksinoloannoksensa. Joko päivittäin, kuukausittain tai sitten muuna määriteltynä ajanjaksona. Kestokin vaihtelee, toisille riittää tunti-pari omaa hyvää seuraa, jotkut tarvitsevat parin viikon vaelluksen erämaassa. Tai sitten jotain siltä ja väliltä.

Yksinolon ehdotonta parhautta on se, ettei kukaan tuona hetkenä vaadi sinulta yhtään mitään. Et edes itse itseltäsi, jos oikein onnistuneesti yksinoloa toteutat. Kun käytössä on täysi hallintaoikeus omaan olemiseen, tunne on vähintäänkin huumaava. Ja tämä korostuu, jos mahdollisuudet täydelliseen yksinoloon ovat rajalliset. Silloin niitä hetkiä osaa arvostaa entistä enemmän, ja vaalia tuota kallisarvoista, ohimenevää olotilaa.

Joskus, yksinoloajan ollessa rajoitettua, voi tosin tulla valinnanvaikeus, miten sen timanttisen minä itse -ajan käyttäisi. Kun olisi niin kovin paljon kaikkia mahdollisuuksia miellyttävään oleskeluun. Silloin voi olla järkevintä kuunnella sisintään ja miettiä, mitä juuri tuolla hetkellä on eniten vailla. Onko se kuuman kupillisen nauttimista ikkunasta ulos tuijottaen, ajatusten lennättämistä, jotain hyvänolonkeskusta stimuloivaa tekemistä, vai ylipäätään uppoutumista johonkin, mikä kadottaa hetkellisesti kaiken muun murheen tieltään.

Joka tapauksessa, konstit on monet ja tyyli vapaa. Pääasia on, että yksinolosta pääsee edes joskus niin halutessaan nauttimaan.

Yksinolon ihanuus leipoessa piirakkaa? No mikä ettei!

Uppoutumista rakkaan harrastuksen parissa ei voi liikaa ylistää. Mikä parasta, lopputulos hyödyttää yleensä muitakin kanssaeläjiä, kun tekee riittävän suuren piirakan. Pääseepä sitten muutkin nauttimaan yksinolon aikaansaannoksista.

Tämänkertainen resepti vie aurinkoisiin tunnelmiin, sillä kyseessä on kookoksinen pistaasipiirakka! Pistaasin omaleimainen, mutta hillitty aromi liittyy ihanan kermaiseen kookospannacotta -täytteeseen. Puhumattakaan piirakan kauniista, hivenen kevättä lupailevasta vihertävästä väristä, joka tanssii luonnonvalkoisen vaniljatäpläisen meren rinnalla. Ai että, ei voi tästä paljoa piirakan leipominen paremmaksi muuttua. Suosittelen testaamaan, reseptiin pääsee täältä!

Intohimo ja sen moninaiset kohteet

intohimo ja runebergin piirakka

Se alkoi salakavalasti. Vaikka nuoruusvuosina näpit olivatkin palaneet, eikä aika ollut kullannut muistoja, oli aika antaa uusi mahdollisuus. Ihan vain kokeilumielessä, vailla sen suurempaa käsitystä siitä, millainen intohimo voisikaan aikojen saatossa syntyä tuosta harmittomasta kertaluontoisesta kokeilusta.

Eihän se tietenkään yksittäiseen kokeilukertaan jäänyt, sillä kun kipinä kerran syttyi, se vaati ahnaasti lisää sytykettä. Vähitellen, lempeästi mutta pitkäjänteisesti lämmittäen, oli saatu aikaan hyvin palava nuotio, jossa vertauskuvallisen makkaratikun nokassa pötköttelevät Kurosen grillimakkaratkin olisivat kypsyneet kertaheitolla.

Ja vaikka sopivan oloisen ja lämpötilaltaan optimaalisen nuotion lämmössä menikin muutama vuosi kivasti oleskellen, ei sekään lopulta riittänyt. Intohimon kohde vaati jälleen lisää. Enemmän, suuremmin, piti saada aikaan valtoimenaan roihuavien liekkien meri, joka jättäisi kyläyhdistysten juhannuskokotkin toiseksi.

Ei siinä auttanut kuin antautua. Turha oli taistella tutkainta vastaan, se kahakka oli jo hävitty. Helpompaa oli luopua vanhoista katkerista kaunoista ja asenteista, ja mikä vielä helpompaa, mennä täysin rinnoin intohimoa kohti.

Lopulta ja viimein, tässä sitä nyt ollaan. Nyt on saavutettu se piste, jossa ei ole enää takaisin kääntymistä. Enää en ole se, joka tylysti ohitetaan, vaan itsestäni oli tullut röyhkeä päänahkojen kerääjä. On katsottava peiliin ja tunnustettava tosiasiat. Intohimo lajia kohtaan. En ole enää sunnuntaihiihtäjä. Olen kuntohiihtäjä. Pertsikka on jokatalvinen elinehtoni ja vähäisen järjen rippeiden säilyttämisen tyyssija. Vain minä ja latu. Vähintään kahdesti (mutta yleensä kolmesta viiteen kertaan) viikossa, viidestä kymmeneen kilometriä kerralla.

Kyllä vaan elämä on elämistä varten, ja intohimon kohteita on vaalittava. Kelle mitäkin ne tarkoittavat. On vähintäänkin sallittua – oikeastaan vaadittavaa – nauttia harrastaessaan sitä mikä saa sydämen sykkimään ja mielen rauhoittumaan.

Intohimo piirakkaa kohtaan

Liikunnallisten intohimojen vastapainoksi voikin sitten herkutella tarkoin valikoiduilla piirakkaherkuilla. Koska alkuvuosi, on hyvin loogista leipoa piirakkaa, johon laitetaan menneen vuoden juhlapyhien rääppiäisiä. Siispä Runebergin piirakka tällä kertaa leivontavuorossa!

Erilaisia Runebergilaisia piirakkareseptejä on näkynyt jo muutaman vuoden ajan. Tässä versiossa lisätyn sokerin määrän pyrin pitämään hallinnassa (siinä ehkä täysin onnistumatta). Makua piirakkaan antaa erityisesti manteli sen eri olomuodoissaan, sekä tietenkin joululta jääneet piparkakut. Vadelmat puolestan raikastavat kokonaisuuden. Joten siitä vaan testaamaan tätä variaatiota, reseptiä tutkimaan pääsee täältä.

Vastustaa ja rankasti

Vastustaa, muttei tämä suussasulava omenapiiras!

Käsi pystyyn, kenen kohdalle EI silloin tällöin sattuisi erimittaisia ajanjaksoja, jolloin vastustaa ja rankasti?? Tästä suunnasta ei ainakaan nouse räpylä. Siitä ruohonjuuritason todisteena eräs marraskuinen viikko, joka ei todellakaan mennyt Strömsön malliin. Voin kertoa, että kaikki hienot kaavailut aikataulutuksineen menivät kerralla suoraan vessanpyttyyn ja viemäriin, kun korona päätti tulla kylään. Ja se pirulainen kun ei hellittänyt otettaan kaikista lääketieteen ja teollisen lisäravinnetuotannon poppaskonsteista huolimatta.

Piti siis olla työntäyteinen, paras työviikko ikinä; kalenteri oli lastattu pullolleen asiakastapaamisia, kamppiksia, velvollisuuksia sun muita palkkansa eteen tehtäviä toimenpiteitä. Kirsikkana kakkusessa heilui vielä eräs työliitteinen tapahtuma, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Draivi ja innostus olivat tapissaan.

Ja sitten korona. Eli kalenteri tyhjäksi ja siitä sitten täyslepoon. Viikon tärkeimmäksi agendaksi muodostuikin hengittäminen. Pistänee asioita tärkeysjärjestykseen tämmöiset itsestä riippumattomat vastustelut. Mutta en voi sanoa, että olisin purematta niellyt (kirjaimellisesti; nielun turvotessa liki umpeen hyvä että lääkkeet sai nieltyä) tämän lyhyehkön, mutta sitäkin karvaamman episodin elämässä. Ajatuksen tasolla, silloin kun oli hereillä ja särkylääkkeinä doupattuna, tuli kirottua mielessä lukemattomat kerrat, että eihän tämän nyt näin pitänyt mennä. Miksi, oi miksi elämä vastustaa hienosti laadittuja suunnitelmia!?

Varmaan juuri siksi, että tulisi välillä pysähdyttyä, ja mietittyä, ettei kukaan ole kaikkivoipainen. Ja suunnitelmilla voi pyyhkiä vaikka sitä itseään, koska asiat menee joka tapauksessa niin kuin ne menee. Vaikka miten kovasti kirvelisi juuri sillä hetkellä.

Noh, onneksi menneet on menneitä, niitä on turha jäädä märehtimään. Välillä vastustaa. Ja sen kun oppisi jossain vaiheessa hyväksymään, niin ainakaan ajatuksen tasolla ei vastusta enää niin pahasti.

Vastustaa herkullista piirasta? Höpö höpö

Jos jotakin ei kannata vastustaa, niin se on tämä herkullistakin herkullisempi, suussasulava omenapiiras! Leivoin (ja söin) sen jo aiemmin syksyllä, mutta edelleen ajankohtainen valinta piirakkaleivontaan, sillä kotimaisia omenoita tuntuu vielä olevan kivasti saatavilla.

Rapea taikinakuori kätkee sisäänsä runsaasti aromikasta omenaa kera kanelin ja muun maistuvuutta lisäävän seoksen. Ja tietysti lisäkkeeksi vaniljakastiketta! Suussasulava omenapiiras on lisäksi helppo valmistaa, reseptin pariin pääset täältä!

Intuitio johtotähtenä?

intuitio ja gluteeniton puolukkapiirakka

Kävin jälleen kokeilemassa itselleni uutta juttua hetken mielijohteesta, koska kaikkea pitää kokeilla. Tuo uusi juttu oli Tarot-korttien tulkitsijan pakeilla käväisy, joka tapahtui hyvinkin ex-tempore; intuitio ohjasi menemään erääseen tapahtumaan, ja sielläpä tuli vastaan tämmöinen mahdollisuus. Siitä se ajatus siis lähti, ja kokemuksen jälkeen jäin miettimään takemmin intuitiota.

Ensinnäkin tajusin, että elämän varrella on toisinaan ollut valitettavan pitkiä hetkiä, jolloin kaikki alitajunnan syöttämät viestit ovat hukkuneet arjen alle. Tuolloin on olo ollut kovin puutteellinen, aivan kuin osa itsestä olisi ollut kadoksissa, tai vähintäänkin jokin yhteys katki. Vähän kuin läppäri offline-tilassa. Täysin ymmärrettävää sinänsä, sillä jos päivittäinen kuormitus hipoo bönarin rajamailla, ei siinä enää oteta minkäänlaisia vihjeitä vastaan (muilta kuin työterveyslääkäriltä). Tuossa vaiheessa vain yritetään selviytyä päivästä toiseen.

Joskus intuitio on myös potkinut persiille, ja täysin aiheesta. Jos sivuuttaa riittävän pitkään näitä kallisarvoisia, joskus hyvin hienovaraisia, viestejä, niin pakkohan siinä on alitajunnan pitää kovempaa ääntä jotta asia menee perille. Jopa niin kovaa, ettei ole jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä konkreettisiin toimiin.

Ja yleensä intuitiiviset viestit ovat osoittautuneet kannattaviksi, sen hetken tai jopa koko elämänlaadun kohenemisen suhteen. Kunhan vain on luottanut tarpeeksi siihen, että näin sen kuuluu olla ja mennä. Jos ei ole luottanut, on muistutuksena tullut vaikkapa sakkolappu. Kuten tässä eräänä päivänä ihan kirjaimellisesti (eli kannattaa uskoa sitä pientä sisäistä ääntänsä, joka käskee hiljentämään ajokin vauhtia).

Mitä ne kortit sitten kertoivat? Ensinnäkin pakasta viskattiin semmoiset laput näppiin, että korttipelissä olisi todellakin tullut erä- ja otteluvoitto. Jonka vielä kruunasi intuition johtotähtenä toiminut kortti, jonka tunnistin heti omakseni. Itse kokemus oli hauska ja varsin viihdyttävä. Ja nyt sitten jään odottelemaan, milloin intuitio antaa lopullisen sysäyksen uuden äärelle. Tai siis en jää odottamaan, vaan alan tehdä asioille jotakin. Ei se intuitiokaan hoida mitään kenenkään puolesta.

Intuitio johdattaa piirakoiden pariin

Ja tarkemmin sanottuna tällä kertaa jokasyksyisen herkkureseptin ääreen. Herkullinen mutta helppo gluteeniton puolukkapiirakka maistuu lähes joka syksy, sillä siinä on jotain vastustamattoman ihanaa.

Reseptiikka on alkujaan taattua Pirkka-laatua, mutta jonkin verran olen siihen omaa säätöä lisännyt. Yhtä kaikki, lopputulos on erittäin maukas. Tuunattu versio gluteenittomasta puolukkapiirakasta löytyy täältä!

Sairasta eloa

punaherukkapiirakka

Jo vain on maailmassa paljon sairasta shittiä meneillään, kun vallankahvassa olevat, muusta maailmasta ja tavantallukoista vieraantuneet henkilöt pääsevät päättämään. Mutta tällä kertaa mielessä liikkuu enemmänkin henkilökohtaisen tason arkielon sairaudet (pl. kaikki vakavammat vaivat).

Nuo ihmisruumista riivaavat, eli jos jonkin sorttiset pöpöt, jotka tekevät tuttavuutta joka kulmalla ja vessankahvassa. Ei riitä, että vähän väliä jokin näkymätön pirulainen iskee oikein olan takaa, ehei. Näihin ei totu, vaikka miten monesti sama sairas rutiini toistetaan. Tässä muutama valitettavan yleinen vaiva, joista saa kärsiä lähes jokaisen viruksen kylkiäisinä:

Hillitön hedari. Siellä ne pikku-ukot ja -akat (ja siis voi ne olla sukupuolettomiakin hahmoja, ihan millaisiksi kukin haluaa kuvitella mokomat pirulaiset) taas hakkaavat kallonsisustaa terävillä moukareillaan kuin viimeistä päivää. Moukarireivit yltyvät välillä sellaisiin mittoihin, että ihme kun vierustoverikin ei kuule jyskytystä ja jumputusta, vaikkei saman kallon sisälle pääsekään. Mikään ei oikein auta, paitsi normikäytön rajat ylittävä kipulääkitys, ja sekin vain hetkellisesti tarjoten ukkeleille ja akkeleille hyvin ansaitun takomistauon.

Karmea kurkkukipu. Tai nielukipu, kumpaan kohtaan putkea nyt sattuukin sattumaan. Siinä vaiheessa, kun et pysty edes omaa sylkeäsi nielaisemaan, ollaan tuskien taipaleen ääripäässä. Jos jotain positiivista, niin tuleepa lepuutettua äänijänteitä. Samalla saa levätä mahdollisten kanssa-asukkienkin korvat.

Yrjö alias oksennus. Ei toki ihan kaikkien viruskamujen kaveri, mutta yllättävän monen kuitenkin. Voi hyvä päivä, kun olet jo tyhjentänyt kaiken mahdollisen sisällön vatsalaukun perimmäisiä sopukoita myöten, eikä silti lopu tuo iänkaikkinen yökkäily! Siinäpä sitten jatkat kakomista rystyset valkoistakin valkoisempina pitäen kiinni mistä ikinä saat (yleensä pitkistä hiuksista tai saniteettilaitoksen seinistä).

Kaiken kivan lisäksi nämä – ja kaikki muut mahdolliset osat sairasta eloa – yllättävät onnettoman ihmisreppanan yleensä yhtäaikaisesti. Kyllä tuntuu tuolloin viikatehepun läsnäolo olevan turhan lähellä. Ja vaikka kuolo ei korjaisikaan, ja elo alkaa edistyä, tulevat seuralaisiksi jälki-ilmiöinä vaikka sun mitkä jälkikivat (vähintäänkin viikkoja kestävä yskä, tai, ai että ja namskis, persjumi kaikessa taipumattomuudessaan, johtuen parin päivän sänkypotilaana olosta).

Että näillä askelmerkeillä syksyn viruslottoa kohti. Onnea arvontaan!

Sairasta piirakkaa? No ei tod, vaan SAIRAAN hyvää piirakkaa!

Kun akuutit virustartunnat on lieveilmiöineen hoideltu pois päiväjärjestyksestä, on enemmän kuin kohtuullinen syy palkita saavutus oikein mehevän maukkaalla piirakalla. Kuten tällä ravitsevan raikkaalla punaherukkapiirakalla! On siinä sentään jonkin verran c-vitamiinia torjunta-aineeksi uusien viruskantojen kiusaksi.

Samettisen piirakan täytteen salaisuus piilee mascarponessa ja valkosuklaassa, jotka sopivat erittäin hyvin yhteen kirpeiden herukoiden kaveriksi. Pohjataikinassa on puolestaan kauraa ja mantelia, jotka syventävät makumaailman harmoniseksi kokonaisuudeksi. Testailkaa toki, reseptiikkaan pääsee täältä!

Jatkokysymyksiä

jatkokysymyksiä ja kookos-kirsikkapiirakka

Milloin kannattaa esittää jatkokysymyksiä? Oletettavasti aina silloin, kun jokin asia ei ole itselle ja/tai kanssakeskustelijalle selkeä. Ja sitähän se kovin usein ei ole, vaikka kuinka kova tahtotila olisi ymmärtää kanssakulkijaa. Valitettavasti myös toisinaan tahto väärinymmärtää. Kumpaan suuntaan kallistuva mieliala nyt sattuukin vallitsemaan juuri sillä hetkellä.

Koska keskustelut käydään nykyään useimmiten viestien välityksellä erinäisten sovellusten kautta, on kommunikaatio siitäkin syystä varsin vajavaista. Luonnollisesti siinä jää kaikki muu viestinnän olemus pimentoon, ja kovin usein soppa on valmis hämmennettäväksi. Tämä korostuu etenkin sukupolvien välisissä yhte(yd)enotoissa. Boomerit, x:t, milleniaalit, zoomerit ja alphat kun ei vaan aina tajuu. Tiedän kokemuksesta. En aina tajuu. Enkä jaksa näpytellä.

Ilman jatkokysymyksiä soppa siis jää muhimaan. Se joko porisee kannen alla hiljakseen ja lopulta kiehuu yli. Tai hautuu niin pitkään, että pohjalle jää vain pinttynyt, musta kökkäre tunnistamatonta ainetta. Joka tapauksessa jäljellä on vaikeasti siivottava sotku, pahimmassa tapauksessa sekä kattila että kiehumisympäristö menee vaihtoon. Tästä syystä jatkavien kysymysten esittäminen on äärimmäisen tärkeää.

Aina sekään ei tietysti riitä pelastamaan tilannetta. Jos itse ei jousta tai vastapuoli on järkähtämätön mielipiteissään, on vaihtoehtoina joko kunnon räjähdys, tai todeta, että nyt ollaan niin eri mieltä, ettei aiheesta ole syytä jatkaa sen enempää. Muuten tilanne menee väistämättä lopulta henkilökohtaisuuksiin ja eskaloituu.

Joten kysellään niitä kysymyksiä ja kysymysten jatkokysymyksiä. Niin paljon kuin tarve vaatii ja kyssäripajatsossa riittää lauottavaa.

Jatkokysymyksiä piirakkaleivontaan? Anyone?

Reseptiikkaa laatiessa olen monesti miettinyt, tuleeko asiat kirjoitettua riittävän selkeästi. Siten, että tuoreempikin piirakkaleipuri ymmärtää piirakanpyöräyttämisen periaatteet. Kirjoittelu kun on jatkuvaa tasapainoilua reseptien helppolukuisuuden ja for-dummies -linjan välillä. Livekommenttien perusteella selkeää ja ymmärrettävää on tainnutkin olla, mutta sehän ei kerro koko totuutta. Toivon, että jatkokysymyksiä reseptiikkaan liittyen tulisi rohkeasti teiltä, joita jokin asia on jäänyt askarruttamaan. Selvennän mielelläni.

Tällä kertaa kyselin itseltäni, mitäs piirakkaa sitä väännettäisiin. Päädyin lopputulokseen, että herkullistakin herkullisempi kookos-kirsikkapiirakka täyteläisen suklaisella pohjalla maistuisi. Ja maistui! Laittakaas testaukseen, on sen verran onnistunut resepti.

Lepotilassa

vadelma-vaahtokarkkipiirakka ja blogi lepotilassa

Ihmisen on tarpeen säännöllisin väliajoin olla totaalisessa lepotilassa. Eli helliä kroppaa ja aivoja tekemällä ei yhtään mitään. Se, kuinka kauan täydellistä lepoa tarvitsee, riippuu ihan itsestä ja omasta tilanteesta. Tässä eräs empiirinen, enemmän tai vähemmän mielikuvituksen tuotteena tuotettu minitutkimus, jossa kohteena keski-ikäinen ja kaikin puolin standardi naisoletettu henkilö, jolla perusperhe ja asumistilanne, sekä takana minimaalilomainen työvuosi. Lepotilaseurannan ajankohta: kesäinen vuosiloma, neljä viikkoa.

Ensimmäinen viikko lepotilassa kuluu univajeita paikaten. Eli joka yö sellaiset 9-10 tuntia unta palloon, lisänä tarvittaessa makoisat päikkärit. Vaihtoehtoisesti voisi vetäistä pari päivää koomaunta putkeen (muttei se nyt ollut mahdollista kohdehenkilön elämäntilanteesta johtuen). Suorittaminen joka alueella täysin kiellettyä, ja jos sellaisia inhottavuuksia pyrkii esiin, ne tulee delegoida jollekin muulle. Hyvä olisi saada itsensä tylsistymään vaikka tuijottelemalla seinää. Mutta jos se ei luonnistu, niin sitten voi lukea jotain täydellistä hömppää, johon ei tarvita aivoja juonikuvioissa kestääkseen. Ei todellakaan siis mitään syväluotaavia tiedeteoksia. Älylaitteet komeroon ja käyttökieltoon.

Ääriuupuneissa tapauksissa seuraavakin viikko kuluu samoissa merkeissä. Ehkä pientä kevyttä puuhastelua lisäksi, jos olotila sen sallii. Jos ei, niin sitten ei muuta kuin kauniita unia ja toistoa edellisen viikon puuhista. Virkistystä metsähaahuilun tai mökkeilyn merkeissä voi myös harkita. Pieni mökkierakoituminen on siitäkin kivaa, ettei tarvitse ajatella vähääkään ulkoista olemustaan; paikalliset kyläkauppiaat ovat tottuneet räjähtäneisiin ihmisraunioihin kesäisillä maidonhakureissuillaan.

Kolmannella viikolla voi jo harkita jonkinlaista virkistystoimintaa luppoajan riemuksi. Kaikkea kivaa kulttuuriin, gastronomiaan, tomumajalliseen liikehdintään, sosiaaliseen toimintaan tai mihin vaan mikä itsessä ja omassa olemisessa herättää positiivisia viboja. ”Nautiskelu kunniaan” olkoon tämän lepotilaisen viikon johtoajatus. Ja tottahan toki päikkärit maistuvat ajoittain edelleen, niistäkin tulee nauttia justiinsa niin paljon kuin on tarvis.

Viimeisellä lomaisella viikolla ei toinna myöskään ottaa stressiä yhtään mistään. Jos on virtaa, pieni maisemanvaihto ja uudet elämykset ovat suositeltavia. Pikainen äkkilähtö jonnekin, lähelle tai hieman kauemmas ajaa asian. Jos kyseessä perheyhteisöllinen lomareissu, niin sitten voi käydä niinkin, että reissusta palaa takaisin rättiväsyneenä. Ja pääsee hyvillä mielin takaisin sorvin ääreen lepäämään.

Ei suunnitelmia, ainoastaan suuntaviivoja. Siinä resepti lepotilassa toimimiseen.

Lepotilassa piirakkaleivonnan suhteen? Ei välttämättä…

Sillä syödäkin täytyy, myös lepotilassa olevien henkilöiden. Pieni piirakkaleivonta voi jopa piristää, muutahan ei tarvitse kuin sekoitella aineksia ja noudattaa reseptiä. Siitäkään ei ole haittaa, että makoisa piirakka maistuu suussa jos toisessa.

Tällaiseen sopii hyvin vadelma-vaahtokarkkipiirakka, joka on pientä näpertelyä vaativa, muttei läheskään mission impossible toteuttaa. Maistuu etenkin pienemmälle väestölle. Reseptiikka löytyy täältä.