Elämänmittainen sovituskoppi

tumma kirsikkapiiras

Jäin tässä eräänä aurinkoisena ja ihanan lämpöisenä keskikesän päivänä hajatelmoimaan, että eikös vaan olisi kätevää, jos pystyisi edes muutaman päivän ajaksi hyppäämään elämään elämää, jollaista on joskus mielessään kuvitellut. Sellainen elämän sovituskoppi! Jos sitten huomaisikin survoaessaan muutamaa kaliiperia vääränlaista elämää yllensä, että tjaa, eipä ollutkaan mun juttu, niin voisi vain vaihtaa kätevästi seuraavaan. Tai palata takaisin lähtökohtaiseen oletusarvoon.

Sovituskoppi olisi tietenkin sen verran kehittynyt, että se ottaisi huomioon kaikille tutut valaistus- ja peiliväärentymät. Eli ällörealismia se tarjoaisi, ei mitään päivänpaistetta, vaan kaikki karut, hyvät ja pahat puolet sellaisenaan kuin ne kyseisessä sovituselämässä olisivat. Voisi itse sitten puntaroida, mikä on minkäkin väärti.

Asianomainen pukukoppi voisi toimia myös kiitollisuusharjoituksien myötävaikuttajana. Sen avustamana voisi tajuta, mitkä asiat ovat omassa, oikeassa elämässä hyvin. Aina nimittäin löytyy joku, jonka elämä on heikommissa kantimissa kuin oma. Absoluuttisen surkeuden määritelmä taitaa olla vielä tekemättä?

Työelämän tarpeisiin sovituskoppi olisi nappivalinta. Hyvästi, epäonnistuneet koulutusvalinnat, ja ei-niin-mihinkään johtamattomat työkokeilut! Ei tarvitsisi hukata vuosia elämästään vain tajutakseen tekevänsä aivan väärää duunia. Pieni koppihyppely paljastaisi raadolliset realiteetit jalustalle nostetusta haaveammatista;
”- Vieläkö kiinnostaa opiskella kuutisen vuotta, noin niin kuin alkajaisiksi, lääkäriksi?
– No ei todellakaan! En halua enää ikinä nähdä yhtäkään peräpään paisetta. Ryhdyn vetämään ryhmäliikuntatunteja!”

Jos nyt oikein heittäydytään scifi-linjalle, niin sovituskoppiin voisi lisätä aikahyppely-levelin. Että vilkaisehan, mille se yleinen olotila ja maailmankatsomus näyttää vaikka seitsemän vuoden päässä, kun olet jonkin tietyn polun valinnut. (Tämä ei tietenkään pysty olemaan eksaktia tiedettä, vain valistunut arvio jostakin universumin tarjoamasta mahdollisuudesta. Koska elämä.) Elämäskrollaus taaksepäin -painike olisi varattu vain suuremman luokan masokisteille. ”Oi miksi, miksi, en tehnyt sitä päätöstä silloin ja silloin! Nyt olisi kaikki toisin, voi kyynel x 2.”

Semmoista.

Sitten piirakan pariin!

Piirakkaa ei tarvitse sen kummemmin tunkea mihinkään suuta kummempaan sovituskoppiin. Maistuu jos maistuu, mikäli ei, niin uutta kehiin.

Kirsikat jakavat mielipiteitä vahvasti; toiset rakastavat, jotkut eivät voi sietää. Itselläni on erittäin syvä kiintymyssuhde kyseisiin herkkuihin, etenkin tuoreisiin. Kirsikkahillokin on hyvää. (Mutta niihin neonvärisiin purkkimöllyköihin, eli radioaktiivisen alienin papanoihin, en koske edes kilometrin pituisella tikulla. Yök.)

Vaikka oli kuiva ja kuuma kesä, sain kyseisen hedelmäpuun satoa piirakan verran. Ja koska kirsikka rakastaa suklaata, tuloksena tumma kirsikkapiiras, resepti täällä. Sovita kaikin mokomin!

Luottamus ja sen lieveilmiöt

Pellillinen marjapiirakkaa

Luottamus on jännä ilmiö. Sitä joko on tai sitten ei. Tai, no, voihan myös luottaa ihan vain pikkuisen. Siten, ettei orastavaa luottoitiötä vielä lasketa vankan luoton kehään, mutta potentiaali on kuitenkin olemassa. (Ihan selvyyden vuoksi, nyt ei puhuta pikavipeistä tai pankkilaitosten myöntämistä lainoista. Pidetään sellaiset luotot erillään tästä.) Mistä se luottamus sitten rakentuu, ja kuinka saavutetaan tila, jossa voi uskoa vaikkapa elämänsä tärkeimmän asian jonkun hellään huomaan?

Luottamus on ikään kuin arvokas lahja, jota ei kannata käyttää väärin. Ei kai kukaan aaltomaljakkoakaan käyttäisi vessaharjatelineenä? Paitsi että ehkä jotkut käyttävätkin. Enemmistö väestöstä tuskin kuitenkaan. Mutta se nyt ei kuulu tähän aiheeseen.

Lyhyesti sanoen, luottamus rakennetaan yhteisiä arvoja noudattavilla teoilla. Sanat ovat lopulta vain helinää todellisten luottamusten osoitusten rinnalla. Tärkeitä toki nekin, varsinkin kun toimii sanomansa mukaisesti. Silloin ollaan jo loikattu pitkälle kohti luottamuskehän ydintä. Ja muistaa vielä sen, että kyseessä on kestävyyslaji; ei auta loikkia mihin sattuu, vaan pitää katseen tiukasti siellä sisärenkaassa. Niin ei tule niitä sivuaskelia, jotka horjuttelevat aikaansaatuja saavutuksia.

Vaikein lienee tilanne, kun luottamus on mennyttä. Kokonaan. Täysin kaputt. End of story. Onko mitään mahdollisuutta saada sitä takaisin? Veikkaisin, että täysimääräisenä sen uudelleen saavuttaminen on samanlainen ponnistus kuin Everestin valloitus; moni jää ykkösleiriin, toiset uupuvat matkan varrelle, ja vain harva pääsee liputtamaan huipun. Kannattanee hoitaa asiansa luottamuksen saralla siten, ettei tarvitse erinäisiä kiipeilyvälineitä edes hankkia.

Luottamus on kaikkien osapuolten harteilla. Kun saavutetaan optimaalinen luottamustila, on helppo olla. Voi luottaa siihen, että kaikki tekevät parhaansa ja tanssahtelevat yhteisten sävelten tahdissa. Se, jos jokin, on tuottavaa, tehokasta ja kaikkien asianomaisten etujen mukaista. Genrellä ei niin väliä, konsepti toimii kotona, koulussa, työpaikalla, harrastuksissa ynnä muissa paikoissa missä ihmisolennot ylipäätään elämäänsä viettävät.

Lopuksi vielä sellainen vinkki-vitonen, että jos nyt johonkin kannattaa luottaa, niin vaatteiden pesuohjeisiin. Etenkin villasta valmistettujen vaatekappaleiden pesuohjeisiin. Jos et luota, niin lopputuloksena on nukelle sopivia, erittäinkin söpöjä artikkeleita. Terveisin nimim. ”Kultsi, kutistin villapaidan. Ja villasukat”.

Luottamus ja ne parhaat reseptit

Eli luottoreseptit! Ne, joihin turvaudutaan säännöllisin väliajoin. Niihin, jotka ovat kirjoitettuna kaikista nuhjuisimmille ja läiskiä täynnä oleville paperilapuille, jotka ovat kellastuneet melkein tunnistamattomiksi (tämä siis aikana ennen internetin ihmeellisiä ja runsaudensarvimaisia reseptipankkeja). Reseptit, jotka tuovat mieleen ihania muistoja ja saavat elämän paremmaksi, oli tilanne mikä hyvänsä.

Eräs tällainen resepti on äidiltäni nyysitty piimäpiirakka. Paitsi etten pöllinyt sitä, vaan kysyin luvan julkaisulle. Eikä se muutenkaan ole mikään valtiosalaisuus, sillä mutsi oli saanut kyseisen reseptin omalta äidiltään, joka puolestaan oli löytänyt sen jostain lehdestä vuonna sirppi ja vasara.

Tätä piirakkaa tehdään kerralla vähintään pellillinen, koska vähempi ei vaan riitä. On se niin hyvää! Ja mikä parasta, varioitavissa minkä makuisten makeiden lisukkeiden kanssa tahansa. Toimii sellaisenaankin.

Marjat ovat mielestäni tämän piirakan nyrkki silmässä. Vadelmat, mustikat, ihan mitkä vitamiiniTNT:t hyvänsä, tuoreet tai pakasteet, kaikki käy. Tähän malliversioon laitoin vattuja. Pellillinen marjapiirakkaa, vassokuu, reseptiin pääsee täältä.

Innostusta ilmassa

Sokeriton, gluteeniton, kananmunaton marjapiirakka

Kutkuttaa vatsanpohjassa, kupliva tunne rinnassa (tai niissä kaikissa, jos sattuu omistamaan useampia kappaleita); kaikki on mahdollista. Joskus se vain valtaa mielen ja siirtyy kihelmöimään pitkin kroppaa, vähän kuin vetäisi kynsillä liitutaulua. Eli nyt on selvästikin innostusta ilmassa!

Kun inspiraatio iskee, on tartuttava samoin tein toimeen. Ja kun se iskee kunnolla, täräyttäen kaikki muut puuhat ja ajatukset tieltään, niin silloin tietää että ollaan uuden jännän äärellä. Ihan sama, mistä lähteestä se on saanut alkunsa – töistä, kirjasta, laulusta, leipomuksesta – pääasia, että kumpuaa ja päräyttelee kalkkeutuneita aivoyhteyksiä uusiin sfääreihin.

Esimerkkinä voin kertoa, että jokunen aika sitten olin pähkinöinä ITB Berliinistä. En tietenkään päässyt livenä paikan päälle, mutta virtuaaliversiokin vei mukavasti mennessään. Kuin paraskin sarjamaratoonari pompin Key Notesta ja paneelikeskustelusta toiseen, kirsikkana Paul van Dyken livekeikka. Olin aivan fiiliksissä.

Aurinko on kesän kynnyksellä se energisoiva elementti, joka aktivoi nauttimaan innostuneesta olotilasta etenkin ulkosalla. Kaikki ne tuoksut ja värit, jotka luonto on saanut heräteltyä eloon, toimivat katalyyttinä inspiraatiolle. Pois turha tummuus, nyt on aika ottaa ilo irti ja innostua!

Innostusta ilmassa myös piirakan muodossa

Tässä nyt vielä vietellään sitä lisäämättömän sokerittomuuden teemakuukautta, joten herkkua on luvassa hieman terveellisemmällä kaavalla. Tumma kaakao, jossa ei ole lisättyä sokeria, on varsin luvallinen herkku (ihan oikeasti on, lue tämä puolustuspuhe, jos et usko), joten sitä tällä kertaa. Makeus piirakkaan tulee tuoreista taateleista.

Pohjan vahvat maut tarvitsevat ryhdikkään täytteen. Nyt on viimeinen hetki kaivella pakastimen pohjia, ennen kuin uusi marjakausi tärähtää käyntiin. Löysin mansikoita. Yhdistin siihen maustamatonta kermarahkaa, jonka maustoin vaniljalla. Toimii. Syntyi taatelinen mansikkapiiras, resepti täällä.

Sitten kävi vielä sellainen ihan perus, että onnistuin unohtamaan sen piirakan uuniin hieman liian pitkäksi aikaa. Kiitos multipaskaus. Lopputulos lienee arvattavissa. Joten ärsytyksen saattelemana veivasin vielä toisen version, ja onni onnettomuudessa, siitä tuli sellainen herkku, että kelpasi jopa kriittisimmille sokeriaddikteille! Kaiken kukkuraksi se on gluteeniton ja kanamunaton, resepti löytyy samasta osoitteesta kuin poltetun yksilön ohje.