Avainsana: paras piirakkaresepti

Julkaistu

Tarkkailutoimenpiteitä (vaiko sittenkin kyttäämistä?)

vegaaninen hummuspiirakka

Mentaalikeisseillä on huvinsa, ja edullisia sekä koronarajoitusten rajoissa mahdollistuvia itsensä viihdyttämisen keinoja löytyy useita, kunhan vain osaa käyttää mielikuvitustaan. Olen aina pitänyt ihmisten tarkkailua – eli kyttäämistä, jos sen niin tahtoo ilmaista – erittäin mielenkiintoisen puuhana. Aiemmin harrastin tarkkailutoimenpiteitä silloin tällöin kahvilassa istuen ja ohikulkijoita lasin läpi seuraten. Nyt laajensin reviiriä, ja ryhdyin tutkiskelemaan ihmisten lenkkeilytyylejä. Tässä TOP 3, jotka olen bongannut:

Kolmossijalle pääsee Hipsuttelija. Hipsuttelija on äärimmäisen elegantti pistäessään tossua toisen eteen. Hänen jalkansa liikkuvat tasaisen synkronoidusti, ikäänkuin liukuen pitkin maanpintaa. Ei turhia liikkeitä, kädetkin myötäilevät vartalon liikkeitä täydellisessä harmoniassa. Hypnoottista seurattavaa. Tässä viehättävässä tyylissä on sekin etu, että matka taittuu tasaisen varmasti. Sprintteriä Hipsuttelijasta ei koskaan tule, mutta maratoonariksi on ainesta!

Hopeasija kuuluu Tuplaajalle. Tuplaaja on kahden kaverilenkkeilijän muodostama tiimi, joka onnistuu kestämään omalla puolellaan kulkuväylää, häiritsemättä vastaantulevaa liikennettä. Kuitenkin Tuplaaja pystyy, tiiviistä kaveriläheisyydestään huolimatta, olemaan tönimättä tai kamppaamatta vierustoveriaan. Tämä vaatii todellista taitoa, sillä eiväthän kaikki huippujuoksijatkaan osaa toimia yhtä kunnioittavasti toisiaan kohtaan (tosin heillä kyse on kilpailusta, joten ei ehkä verrattavissa Tuplaajiin). Bonarit vielä siitä, että Tuplaaja pystyy juttelemaan juoksentelukollegansa kanssa saamatta happivajetta. Jos pysyisi Tuplaajan vauhdissa, voisi kuulla hyvinkin makoisia keskusteluja.

Ykköspalli kuuluu ehdottomasti ja ilman minkäänlaisia epäilyksiä Kermitille (kyllä; nimeäminen on tapahtunut erään vihreän tuttumme mukaan)! Tämän tyylin edustajia ei yleensä näe, Kermit on harvinainen helmi lenkkeilijöiden sankassa sakissa. Lajityypin edustaja saa kaiken huomion omintakeisella tyylillään; jalat vispaavat niin etu- kuin sivusuunnassa, ja on maagista, miten Kermit edes pääsee etenemään. Vielä häkellyttävämpää on se vauhti, millä Kermit ponkoilee eteenpäin; Hipsuttelija jää auttamatta jälkeen, ja tiukkaa tekee Tuplaajallekin kestää vauhdissa mukana. Kirsikkana kakun päällä ovat Kermitin käsienergiat; ne vemputtavat letkeän rytmikkäästi kasimuodostelmassa, aivan kuin olisivat irtoamassa sijoiltaan. Kerrassaan valloittavan valovoimainen ilmestys. Yksinkertaisesti ilmaistuna, Kermitin kohtaaminen tekee iloiseksi ja saa väkisinkin jopa sen kaikkein mutruisimman suun virneeseen. Ultimateparhautta.

Tulevia tarkkailutoimenpiteitä odotellessa. Lenkkipolulla tavataan.

Piirakkaa lenkkeilijän tarpeisiin, ihan kaikille tyyleille

Lenkkeilijät ansaitsevat piirakkansa. Sen on oltava riittävän ravitsevaa, mutta kuitenkin terveellistä. Laitetaan siis kuidut, proteiinit, hivenaineet, vitamiinit ynnä muut tarpeellisuudet maistuvaan pakettiin. Kehonsa vaalijat osannevat arvostaa tässä piirakassa myös sitä, että se on täysin kasvipohjainen. Sopii siis monille.

No mikä tästä sitten muotoutui? Bataatilla mehevöitetty rapea pohja, jonka päällä kermaista ja sopivan mausteista kikhernetäytettä sekä ravitsevia kasviksia, kruunattuna rouskuvilla siemenillä. Eli Vegaaninen hummuspiirakka! Meni heittämällä jatkoon, suosittelen kokeilemaan.

Julkaistu

Suklaa. Nautittuna ilman häiriötekijöitä, kiitos.

Suklainen piparminttukahvipiiras

Tässä nyt on aihe, josta voisin lätistä ikuisuuden, tai vastaavasti mykistyä täysin sen edessä. Eli Suklaa. En oikein edes tiedä, mistä pitäisi aloittaa. Varmaan lausumalla mitä nöyrimmän kiitoksen kaikille heille, ketkä mahdollistavat tämän nautintoaineen saatavuuden myös täällä Pohjolan perukoilla. Kiitos teille. Olette pelastaneet lukemattomia hetkiä elämästäni. (Toki aiheuttaneet lisäksi joitakin lisäkiloja sekä megaluokan finnejä, mutta siitä en vaadi ketään muuta tilille kuin itseni ja kyltymättomän suklaanhimoni.)

Voiko mikään muu gastronominen elämys vetää vertoja tunteelle, jonka saat, kun laadukas suklaa sulaa hiljalleen kielen päällä? Epäilen vahvasti. Aivoista välittyvät kemikaalicoktailit tekevät tehtävänsä, eikä euforiakaan ole kaukana. Ajantaju ainakin katoaa hetkellisesti. Sekä ympäröivä, katala maailma. Parhaimmillaan nirvanaa lähentelevä kokemus.

Toleranssi tosin kasvaa nautiskelun myötä, joten hyvä olisi pitää taukojakin. Muuten alkaa farkuissa saumat ratkeilla. Ratkaisu voisi löytyä joustokankaasta, mutta niin pitkälle ei ole tarvinnut vielä mennä. Fiksuinta on kuitenkin osata lopettaa ajoissa (eli levy kerrallaan).

Eniten olen mieltynyt tummaan suklaaseen, reipas 80 % on parasta (yli 90% menee jo liiallisuuksiin minun makunystyröilleni). Raakasuklaakin on oikein suunmyötäistä. Kumpaakaan ei pysty syömään yltiö-övereiden verran, sen verran tuhtia tavaraa ovat. Paitsi jos ne ovat konvehtimuodossa, jolloin sisällä on esimerkiksi jotain überhyvää ganachea.

Täytyy myöntää, ettei maitosuklaakaan jää kaappiin mätänemään, jos sellaista sattuu kotoa löytymään. Ja uutuusmaut on totta kai aina testattava. Todellisia helmiä näiden saralla ei ole kylläkään viimeaikoina tullut vastaan.

Valkosuklaa on ainoa, josta en niin perusta. En edes pidä sitä oikeana suklaana. Harhaanjohtava nimeäminen, voisi keksiä paremman, joka vastaisi todellisuutta (kuten valkolöhnä; se on valkoista möhnää levyn muodossa). No, kyllä sekin leivonnassa menee, kuten karpalo-valkosuklaa cookieissa, tai kolmen suklaan kakussa. Tai moussessa. Tai koristelussa. Okei, on se ihan kelpo tuote. Muttei suklaata. (<-Henkilökohtainen toteamus.)

Bonarina pohjalla on Ruby, joka jakaa mielipiteitä kuin aallonmurtaja; niinhän innovaatiot yleensä tekevät. Onko kyseessä siis pelkkä fiksu markkinointikikka vai jotain kerrassaan nerokasta? Tiedemiesten aikaansaannostahan se on, mutta näin taviksen näkökulmasta makusteltuna… juu, uppoaa, hyväksyn, nam. Elimistö kaipasikin jo pientä happokäsittelyä.

Suklaa se piirakkaan sopii… muiden käyttökohteiden ohella

Tällä kertaa leivonta lähti liikkeelle ”mitä kaapista löytyy” periaatteella. Ei sattunut olemaan esimerkiksi tyrniä, hetken ajan mielessä oli väsätä valkosuklainen tyrnipiirakka. Samoin vakavia puutteita oli myös hedelmäsektorilla; eipä tullut suklaamandariinipiirastakaan.

Piparminttuesanssia kuitenkin löysin kaapinperältä, samoin pikakahvia. (Tunnen edelleen piston sydämessäni; tuore minttu olisi ollut ykkösvaihtoehtona, muttei sitäkään ollut. Ja vaikken kahvin pauloihin enää sorru, tätä ei lasketa!) Onneksi sentään löytyi sitä suklaata. Joten näillä mentiin.

Tumman kaakaotaikinan maustoin piparmintulla. Sisälle keitin kahvikiisselin. Päälle tummasuklaaganache. Sekä pinnalle koristeet valkosuklaasta. Ei ollenkaan pöllömpi piirakka. Söisin (ja söinkin). Kelpasi muillekin.

Tämänkertaisen piirakkasession tuloksena siis suklainen piparminttukahvipiiras. Testatkaa ihmeessä.

Julkaistu

Yrittää kannattaa aina – etenkin leivonnassa

Koska jos ei saa aikaiseksi edes pienintä eforttia yrittää, niin lopputulos on tasan tarkkaan se mikä lähtötilannekin. Eli kaikki pysyy ennallaan. Ja sitten sitä vuosien päästä alkaa jossittelemaan ja vatuloimaan, että ”kyllä kun minä silloin olisin tehnyt niin ja näin, niin nyt olisi kaikki paremmin”. Se se vasta hyödyntöntä onkin. Ja lisäksi erittäin raskasta kuunneltavaa lähipiirille tai ylipäänsä kaikille kuuloetäisyydellä oleville.
(Huom! Nämä tämänkertaiset hajatelmat koskevat lähinnä yrittämistä ja pienimuotoisten muutosten tekemistä yleisellä tasolla; en siis paatostele yrittämisestä viitaten elinkeinoon, miljoonakauppoihin tai vaikka elinsiirtoon. Koska en tiedä em. asioista höykäsen pöläystäkään.)

Yrittämiseen liittyen Viiden sekunnin sääntö lienee jo monille tuttu (ei siis se ruokaan ja lattiaan yhdistetty sääntö). Toimiiko se? Varmasti, muttei kannata laskea niitä yrittämisen mukana tuomia epäonnistumisia, saati lannistua niistä. Ja niitähän tulee väkisinkin, kuuluu pelin henkeen. Kun sitten lopulta kauan kaivattuja onnistumisia puskee pintaan, ne alkavat ruokkia itseään. Vähitellen huomaa, että hei, tämähän sujuu varsin mallikkaasti! Kannatti yrittää, vaikka alussa oli nihkeää kuin numeroa liian pienissä nahkahousuissa kesähelteellä.

Kai onnistuneessa yrittämisessäkin korostuu pitkäjänteisyys ja positiivinen asenne, niin kuin monessa muussakin asiassa elämän varrella. On uskottava asiaansa, tehtävä niin kuin itse parhaaksi näkee, eikä antaa kaiken maailman (päänsisäisten) ankeuttajien masentaa. Joskus on otettava hyppy tuntemattomaan. Joo, tiedetään, kuulostaa kliseeltä, jota se onkin. Mutta melko usein kliseet kuitenkin pitävät paikkansa. Tuolla sanalla on kyllä turhan negatiivinen kaiku.

Ponnistelujen kohteesta riippuen on toki mitoitettava oikein käytettävissä olevat resurssit; turha pistää kaikkia voimavarojaan tuhoon tuomittuihin tai muuten vaan epäkelpoihin viritelmiin. Mutta siihen todelliseen kultakimpaleeseen kannattaa sitten iskeä kiinni, ja kunnolla. Mistä sen oikean kohteen sitten tunnistaa? Paha sanoa. Joskus vaan tulee se tunne. Ja jos sen ohittaa, niin tekee itselleen karhunpalveluksen.

Mikäli omiin yrittämisiinsä kaipaa rohkaisua, uskonvahvistusta, tai muuten vain pyrkii pois epävarmuuden jähmettämästä ajatusmaailmasta, voi vaikka alkajaisiksi inspiroitua muiden pelottomista yrittämisistä. Omaan tajuntaani kolahti viimeisimpänä Maria Petterssonin tiiliskivi Historian jännät naiset. Oli muuten huikea teos. Jos tämän myötä omat yrittämiset eivät sujahda oikeisiin mittasuhteisiin, niin minkä sitten? (Ei muuten ole sukupuoleen sidottu opus! Kannattaa lukea, olitpa lokeroituna tai lokeroitumatta mihin ruutuun tahansa.)

Mitä kannatti yrittää tällä kertaa?

Leipominen on matalan kynnyksen yrittämistä; ei haittaa vaikkei menisikään ykkösellä maaliin. Seuraavalla kerralla sitten tietää, mitkä sudenkuopat kannattaa väistää. (Ja tätä samaa ajatusmallia kannattaa tolkuttaa itselleen muissakin tapauksissa.)

Ensimmäistä kertaa leipomishistoriani aikana yritin tehdä jälleen jotain, mitä en ollut aiemmin tehnyt. Nimittäin kuuman veden taikinan. Tai ainakin oman versioni siitä. Aivan huipputuote, etenkin piirakoihin, jotka vaativat jämäkkää kuorta joka ei vetisty ihan pienistä. (Bonarina vielä se, että pääsee vaivaamaan lämmintä taikinaa; herättää yllättäviä mielihyväviboja.)

Muutamia ohjeita pällisteltyäni sain aikaiseksi erittäinkin onnistuneen variaation. Siitä tuli oikein maukas ja rapea. Kesti upeasti kasassa, maistui herkulliselle myös kylmänä. Siispä kuuman veden taikina – suosittelen lämpimästi yrittämään, oman tekeleeni resepti löytyy täältä.

Julkaistu

Aivopierut – aliarvostettu voimavara?

Joskus ne ovat vain tuuleen haihtuvia tussahduksia, hiljaisia hiihtäjiä. Mutta kai niidenkin joukosta voi löytää oikeita helmiä? Edes joskus? Jos rehellisiä ollaan, en kyllä ole vielä yhteenkään kuningaspaukkuun törmännyt. Ehkä niiden tarkoituksena onkin toimia anti-ideoina, joiden avulla ne todelliset osumat valikoituvat joutoprutkuista? Oli miten oli, aivopierut ansaitsevat trumpettisoolonsa.

Klassisimmat aivotöräykset liittyvät itselläni huomaamatta ilmoille lipsahtaneisiin lauseisiin, yleensä tilanteissa, joissa niitä ei todellakaan toivoisi tapahtuvan. (Kuten kerran sattui ollessani tutun tutun luona jonkin sortin kuokkavieraana; olin ottanut pari neuvoa antavaa. Yritin viritellä jotain järkevää keskustelua paikan emännän kanssa, ja kysyin kysymyksen. Sain vastauksen. Juttelimme lisää. Tuli hiljainen hetki. Ja sitten kysyin sen saman kysymyksen uudestaan kuin aiemmin, koska jotenkin unohdin äsken asiaa jo tiedustelleeni. Lähtemätön vaikutus taattu. Vain hieman kiusallista.)

Tai sitten tulee tehtyä jokin megaluokan kämmi, jota ei todellakaan pitänyt tehdä, mutta silti se tuli tehtyä ihan luonnostaan. (Esimerkiksi silloin, kun valtateitä pitkin kruisaillessani tuli eteen oikein kunnon tietyömaa. Vilkkuvat ohjausvalot ja kaikki. Noo, eikös ne valot ole enemmänkin koristeita, aivoni tuumasivat. Ja sinnehän se pikkuauto sujahti kivasti isojen asfalttikoneiden sekaan. Ja kyllä, tietyömaa-setä kävi myös vähän jututtamassa. Tunnen vieläkin tuskanhien niskassani.)

Huvittavia tilanteitahan näistä ajoittain kehkeytyy, ja nauru pidentää ikää. Joskus mietin, että elän varmaan satavuotiaaksi pelkkien aivopierujen – sekä omien että muiden päästelemien flatusten – voimalla. (Paitsi silloin kerran reissussa ollessa ei naurattanut, kun matkakumppani laukaisi majapaikkamme respaneidille olevinaan näppärän vitsin, joka kohdistui allekirjoittaneeseen. Loppumajoituksen ajan henkilökunnan jäsenet sitten katsoivat melkoisen kieroon ja välttivät ottamasta minkäänlaista kontaktia.)

Ah näitä kultaisia muistoja.

Tuotos. Ja aivopierut sen takana.

Kun ihminen on innokas marjastaja, sen on päästävä toteuttamaan alkukantaisia viettejään, vaikka pakastimessa olisi yliylivuotisia marjoja monta pussia jäljellä. Näin käy etenkin karpaloiden suhteen; mahtava marja, mutta käyttöaste happamuudesta johtuen erittäin vähäinen (tarve; kerran jouluna kiisseli. Pusseja pakastimessa; noin kymmenen).

Olikin onni, että kovien pakkasten johdosta koitti aika jokavuotisen pakastimen sulatuksen. Sieltä pohjalta ne jemmapussit jälleen pilkistivät. Ja jostain syystä sinne alimpaan nurkkaan jälleen päätyivät – ei sillä, että kannattaisi varmaan jättää ne päällimmäiseksi, jotta tulisivat käytettyä, ei toki – paitsi yksi. Nyt ihan oikeasti, ryhtiliikettä kehiin, ja karpalot käyttöön!

Piirakkaa varten keittelin niistä paksuhkon hillon. Ja mitäs karpalo kaipaa seurakseen? Kinuskia, ehdottomasti. Senkin keittelin. Vielä kun ne laitoin kerroksittain murean piirakkapohjan syleilyyn, niin johan alkoi karpalo kelvata. Näin syntyi karpalo-kinuskipiirakka. Klassikko.

Julkaistu

Esikuvia VOL 2. Heille, jotka merkitsevät edelleen.

Jokin aika sitten kirjoittelin inspiroivista esikuvista kokkailun saralla. Nyt voisin näpytellä hieman lisää. Tällä kertaa kuitenkin tarkoitan eräitä omaan elämääni sisältyneitä todellisia esikuvia. Heitä, jotka ovat jättäneet pysyvän jäljen sinnikkyydellään, persoonallaan ja eletyllä elämällään.

He ovat mummoni. En usko löytäväni oikeita sanoja heidän kunniakseen, niin upeita ihmisiä he olivat. Etenkin kun miettii, millaisena maailman aikana he elämänsä elivät ja mitä kaikkea joutuivat kokemaan. Aihetta olisi ollut varmasti katkeroituakin, mutta heidän elämänasenteensa oli valoisa. Ja vaikka kyse oli karujakin asioita kokeneista, sitkeistä daameista, heillä oli sydämissään ainutlaatuista lämpöä, jota he jakoivat etenkin lapsenlapsilleen.

Ihailin erityisesti heidän taitojaan laittaa maistuvaa ruokaa vähistä aineksista. Toki se oli pakon sanelemaakin, kun toimeen täytyi tulla erittäin vähällä. Ei ollut paljon vaihtoehtoja, mikäli mieli ruokkia perheensä.

Onneksi he saivat kokea myös parempia aikoja. Silloin ei ruoassa tarvinnut enää tinkiä. Muistan elävästi, miten pöytä notkui herkkuja, kun mummujen luokse meni kylään. Oli sen seitsemää(kymmentä) sorttia, ja housunnappi oli pakko aukaista joka kerta, ettei se olisi singahtanut vastaantulijan silmään ovesta ulos vyöryessä. Oi että, vieläkin herahtaa vesi kielelle muistellessa mummon lihapullia kermakastikkeessa…

Heidän poismenoistaan on jo kulunut vuosia. Mutta ei se silti poista ikävää, joka säännöllisin väliajoin nostaa päätään. Eihän kukaan tahtoisi päästää irti rakkaistaan.

Kunnioituksesta menneitä esikuvia kohtaan

Jäin miettimään, miten voisin yrittää kunnioittaa rakkaiden mummojeni muistoa (muutenkin kuin jatkamalla perinteitä syöttämällä vieraat ähkyn partaalle). Siispä kehittelin piirakan, jossa yhdistyvät perinteiset ja puhtaat pääraaka-aineet; ruis, peruna & järvikala. Ja taikina sisältää tietenkin ehtaa voita, joka oli mummojen herkkukeittiön perusta (kerman ohella).

Lisäsin kuitenkin – nykyajassa kun elämme – oman juttuni peston muodossa. Piirakkaa tehdessä sattui ulkona olemaan noin metrin hanki, jonka alta oli erittäin epätodennäköistä löytää minkäänlaisia Urtica dioica -lajin edustajia, joten oikaisin tämän mutkan suoraksi ja hyödynsin lähikaupan antimia. Eiköhän mummutkin olisi ymmärtäneet.

Niinpä lopputulemana on rukiinen ahvenpiirakka, jossa ruiskuoren sisältä löytyy perunaa ja ahventa nokkospestolla maustettuna. Kiittäen ja kunnioittaen, sekä rakkaudella muistaen.

Julkaistu

Olipas kivaa – ihmiset tekevät elämän (sekä Dallaspiirakka)

Uusia juttuja tuli tuossa jokin aika sitten koettua, ja mikä parasta, erittäin hyvässä seurassa! Mikään tuskin voi pelastaa päivää paremmin kuin nauru ja hauskanpito. Kävimme siis sekalaisen ryhmämme kanssa Taikakoulussa, joka on seuraleikki paikassa nimeltä Huonepakopeli. Ulos ei sieltä tunnissa päästy, mutta hauskaa oli joka tapauksessa. Kerta oli ensimmäinen 90 %:lle ryhmämme jäsenistä, liekö sillä ollut jotain tekemistä pakenemisyrityksen epäonnistumisen kanssa? (Huom! Tämä sessio toteutettiin aikana ennen tiukentuneita koronarajoituksia, eli toimittiin vastuullisesti. Ei siis tarvitse kenenkään mieltänsä pahoittaa.) Piirakan saralla klassikko sai uuden muodon, joten Dallaspiirakka!

Pakohuonepeli (eli huonepakopeli; miksihän väännän sanan säännöllisesti nurinpäin?) tuntui aika koukuttavalle – onhan se nyt viihdyttävää tuntea itsensä hiireksi, joka etsii juustokimpaletta labyrintissä (miksi muuten vertauskuvissa käytetään juustoa? Eihän hiiret siitä oikeasti edes välitä, jos parempaa on tarjolla). Oli melkoisen palkitseva tunne hoksata asioita ja löytää vihjeitä. Tosin hoksottimet olisivat saaneet olla paremmin virittyneet, niin ehkä ulospääsykin olisi auennut… pikkaisen jäi kuitenkin kaivelemaan, vaikken tunnusta…

Parasta päivässä oli ehdottomasti ihanat ihmiset. Koronakurimuksen johdosta lähikontaktit ovat olleet minimissä, eikä ainakaan omasta mielestäni virtuaalinen kanssakäyminen voi korvata aitoa tapaamista. Ei ole sama asia puida esimerkiksi ihmissuhteiden syövereitä ruudun välityksellä. Siitä jää puuttumaan jotain erittäin olennaista. Ja on tässä viimeisen vuoden aikana tullut huomattua, että vaikka kuinka viihtyisi yksinäänkin, tulee jossain kohtaa tarve olla myös sosiaalinen. En taidakaan olla niin introvertti kuin luulin.

Lisää hyviä asioita – Dallaspiirakka

Tämän kertaiseen piirakkaan en itse saanut inspiraatiota, vaan se ojennettiin minulle hopeavadilla. Mikä mahtava idea: Dallaspiirakka! En ole ainoa, joka pitää Dallaspullista. Niiden täyte on kaikessa yksinkertaisuudessaan herkullinen.

Pikaisella googletuksella en löytänyt vastaavaa tuotetta piirakoiden saralla. Pullareseptejä kyllä senkin edestä. Täyte on mahtava sellaisenaan, joten siihen en alkanut sörkkimään mitään ylimääräistä (jälleen kerran; pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan). Itse piirakkataikina tuotti muutaman harmaan hiuksen. Mikä sopisi pullapohjaa paremmin piirakkaan siten, että se samalla tukisi täytteen makumaailmaa, saaden piirakan muuttumaan harmoniseksi kokonaisuudeksi, joka soittaa sinfoniaa Papillae fungiformeilla?

Vastaus löytyi melko perusmallin taikinasta. Se maustettiin hennosti kardemummalla, ja täytteen päälle laitettiin poikkitaiteellinen kuviointiviritelmä samasta tavarasta. Voilà – Dallaspiirakka on syntynyt! Voin todellakin seisoa tämän teoksen takana. On muuten sen verran hyvää, että katosi testiryhmän suihin hetkessä.

Julkaistu

Joulun paras piirakka? Eipä mennyt kuin Strömsössä

Monella varmaan alkaa olla kohta jo jouluähky. Itselleni se tulee about kuun puolivälin paikkeilla. Tästä huolimatta halusin tehdä piirakan, jossa yhdistyvät sesongin herkullisimmat elementit; torttu ja pipari, luumu, pähkinät, suklaa ja vihreät kuulat. Kaikki herkullisia aineksia, tulossa siis überultimate- Joulun paras piirakka, joten mikä muka voisi mennä pieleen?? Noh, vaikkapa juurikin se kaikki. Mutta miten tästä päästiin Monkey Bread -maapähkinävoipiirakkaan?

Monesti käy niin, että jokin idea tuntuu kerrassaan nerokkaalta. Takaraivossa jyskyttävä tunne kuitenkin kertoo, että tästä ei hyvät heilu. Sama tunne voi joskus ilmetä myös kihelmöintinä päänahassa, kun kyseessä on oikein pahaenteinen failure in the system (tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyse niin suurista jutuista, että olisi ilmennyt edellä kuvattua oirehdintaa). Olen ihan jonkin verran ärsyyntynyt itselleni, kun ei tule kuunneltua näitä intuition tarjoamia viestejä. Miksi, oi miksi, sitä päätään pitää hakata seinään?!

Joten, eipä tullutkaan Joulun paras piirakka. Tuli omituinen sekoitus taikinoita ja täytteitä, joiden maut riitelivät keskenään niin pahasti, että lautasella oli käynnissä täysi WW3. Eikä kukaan selvinnyt. Se tässä kokeilevassa leivonnassa on ihanuus ja kauheus, ettei aina tiedä mikä on lopputulema. Tai joo, olisin tiennyt, jos olisin kuunnellut sitä takaraivon kaveria. Pitäsikö sille antaa kunnon leka, niin menisi viestit paremmin perille?

Sen verran on tekeleelle annettava krediittiä, etteivät kaikki tyrmänneet sitä alimpaan helvandeerokseen. Testiryhmän nuorimmat ihastuivat ikihyviksi, ja hoitelivat sen mikä jäi aikuisemmilta koekaniineilta kurkkuun kiinni. Voiko tästä päätellä, että nuorten makuhermot eivät ole vielä kehittyneet? Vai ovatko ne aikuisilta kadonneet tyystin? Oli miten oli, ei jatkoon, joten kyseistä piirakkareseptiä en julkaise. Taidanpa samantien tuikata sen tuleen, koska koen vieläkin kauhunväristyksiä muistellessani ensimmäistä suupalaa.

Joulupiirakka
Moni piirakka päältä nätti…

Onnistumisia Monkey Bread -kokeilussa

Saadakseni pahan maun pois suustani tein jotain ihan muuta. Olen jo kauan halunnut kokeilla Monkey Bread -pullaa twistillä. Oudohko mielleyhtymä, mutta ”Monkey Bread” saa aivoni ajattelemaan maapähkinävoita.. (selvennyksen vuoksi; apina + leipä -> apinanleipäpuu -> banaani -> norsu -> maapähkinät -> maapähkinävoi. Aivan selvää pässinlihaa, eikö?). Joten ymppäsin kyseistä tahnaa tähän reseptiikkaan. Siitä syntyi Monkey Bread goes Nuts -nyhtöpiirakka.

Siitä en sitten tiedä, onko kyseessä täysiverinen piirakka (no ei todellakaan ole, katso vaikka piirakan määritelmä täältä tai wikistä). Mutta leivoin sen piirakkavuokaan, joten menköön läpi tämän kerran. Joulun kunniaksi. Oli kuitenkin niin herkullista, että halusin jakaa tämän onnistumisen. Sopii etenkin heille, ketkä ovat saaneet jouluähkyn perustarjottavista tortuista!

Julkaistu

Tulta päin – vaikka käry kävisi

Eteen tulee väistämättä joskus hyvinkin epämukavia tilanteita, joista on vaan selvittävä. Selviytymisstrategioita on useita, jokainen valitsee itselleen parhaiten toimivan – tai toimimattoman. Riippuu tietenkin täysin kenen kantilta lopputulosta tarkastelee. Menetkö siis pää edellä puskaan vai tulta päin?

Eräs taktiikka on painaa strutsien lailla päänsä hiekkaan (tai muuhun sopivaan paikkaan, arvannette mitä tarkoitan). Toimiiko? Ehkä hetkellisesti, strutsin kannalta. Muilla asiaan liittyvillä osapuolilla hermonystyröistä nousee jo varteenotettava käry. Vaikka asian kieltäisi ja sen kohtaamisen ulkoistaisi itseltään, ei se katoa. Se tulee myöhemmin esiin entistä pahempana (lumipalloefekti), jolloin koko strutsi uppoaa hiekkaan. Peli loppui. Ei jatkoon. Tähän kohtaan on huomautettava, ettei se oikea strutsi laita päätään hiekkaan vaaran uhatessa! Muuten se tulisi syödyksi. Kyseessä on vain urbaanilegenda, TK:kin sen kertoo.

Miten olisi delegointi? Toimii jossain määrin. Täysin tapauskohtaista, mutta joskus jopa suotavaa. Miksi hakata päätä seinään, jos joku muu tekee sen puolestasi? Paitsi että sekin voi laukaista banaanipotkun omaan otsaan. Eikä näin tule opittua tekemään mitään itse. Ja jos olet itse kuitenkin vastuussa ja metsään pärähti, on turha vierittää syytä muiden niskoille. Harkitsisin vakavasti tätäkin keinoa.

Ja mitäs muita niitä vielä olikaan…

Harvinaisempi taktiikka on kangistuminen eli totaalilamaus. Epämukavuusalue saa kaiken aivotoiminnan pysähtymään. Et osaa edes olla strutsi. Tämä taitaa kuitenkin olla enemmän tahdosta riippumaton ilmiö, joten minkäs teet. Shit happens. Muista pyyhkiä.

Minä sanoisin, että ei muuta kuin tulta päin, vaikka perskarvat palaisivat! Kohdataan epämukavuudet, olivat ne miten vastenmielisiä tahansa. Ei niitä voi pakoilla loputtomiinkaan, joten parempi hoitaa alta pois, niin voi sitten jatkaa elämää. Aiheuttaa vähintään hetkellistä tuskaa, mutta sitten se on ohi. Voittaja!

Omia taktiikoitaan voi jokainen testailla ihan arkipäiväisissä toimissa. Miten käyttäydyt esimerkiksi silloin, kun huomaat kollegallasi tai etäisemmällä tutullasi lounassalaatin jämät hampaiden välissä? Kerrotko siitä hänelle, ignooraatko vai naureskeletko sisäisesti tilanteelle? Oma empiirinen tutkimukseni tuotti tuloksen, että harva siitä tulee sanomaan. Saat ihan rauhassa kuljeksia kaalinkerä etuhampaittesi välissä, ennen kuin satut vilkaisemaan peiliin.

Tällä kertaa tällainen tulinen luomus reseptien saralla

Kun nyt tulesta tuli puhe, niin lieskat löivät myös tätä piirakkaa tehdessä. Koska on kylmää ja mälsää, teki mieli tulisempaa ruokaa. Tulta päin siis tässäkin, chiliä ja eksoottisia mausteita kehiin! Lopputulemana intialaisia vaikutteita saanut samosapiiras. Sen verran hannasin chilin käytössä, että tätä pystyy syömään ilman korvien välistä nousevaa savua.

Itse en ole Intiassa koskaan edes käynyt. Enkä ole menossakaan, syystä että boikotti johtuen ihmisoikeustilanteesta, naisten asemasta maassa, jne. Maan ruokakulttuuri on kuitenkin äärimmäisen kiinnostava, ja siihen tutustelin muun muassa aiemmassa blogikirjoituksessa mainitsemani Keith Floydin ohjelmien välityksellä vuonna kirves ja vasara.

Rakastan kyseisessä kulinaarikulttuurissa sitä, miten kasviksia käytetään runsaasti ja mausteita taidokkaasti yhdistellen. Autenttinen elämys on kuitenkin vielä kokematta aidosti intialaisessa ruokalaitoksessa. Tähän mennessä vastaan on vain tullut ei-niin-onnistuneita safkailuja. Sitä odotellessa!