Avainsana: pellillinen piirakkaa

Julkaistu

Latua meille kaikille

kaura-toscapiirakka ja latua blogissa

Kävin tuossa eräänä kauniina maaliskuisena päivänä harrastamassa perinteikästä talviliikuntamuotoa, eli pertsikkaa. Ladulla törmäsin jälleen kerran ilmiöön, joka toistuu säännöllisin väliajoin. Kyse ei ole nyt laturaivosta, vaan siitä, että joku oman elämänsä sankari vihaa kovin syvästi latua itsessään. Vihaannus latua kohtaan ilmenee siten, että sen keskellä on tanssittu ripaskaa vähintäänkin 50 jotain numeron lompsikkailla. Lisäksi rakasta medium+ koon rekkua on lenkitetty (henkisenä tukena?), jolloin tuho on saatu huomattavasti suuremmaksi avec torttuineen päivineen.

Väkisinkin pisti pohtimaan, että mikä kumma se saa ihmisen noin syvästi latua vihaamaan. Kehittelin pikaisen analyysin aiheesta. HUOM! Profiloidun kohteen nimeäminen on täysin randomia, eikä liity kyseiseen henkilöön mitenkään (ellei satu niin suunnaton tuuri käymään, että latuvihaajan nimi osuu kohdilleen).

”Pertti oli nuorena poikana Kekkosen aikoihin suunnattoman innostunut hiihtämisestä, jopa siinä määrin, että tulevaisuuden toivon silmissä kiilsi olympiakulta. Valitettavasti hiihtoharrastus ei ottanut tuulta purjeisiinsa, sillä Pertin isä vastusti sunnattomasti tyhjänpäiväistä lykkimistä, eikä suostunut investoimaan moderneihin hiihtimiin. Isoisältä perintönä tulleet hikilaudat saivat kelvata Pertille. Ja vaikka Pertti olisi saanutkin kunnon lykyttimet allensa, ei hänen fysiikkansa lukuisten jalkojen virheasentojen (lätysköistä aurauskulmiin) vuoksi olisi mahdollistanut mestaruustason mittelöihin pääsyä. Ei, vaikka Pertti miten olisi latua elämässään hinkuttanut aamusta iltaan.

Perttihän sitten otti ja katkeroitui, kullankiilto katosi hänen silmistään, vuodet kuluivat. Eikä Pertti enää koskaan unelmiensa niin julmasti jo nuorella iällä murskauduttua laittanut minkäänlaisia talvisia menopelejä jalkaansa. Paitsi tietysti ylisuuret talvikengät. Ja tuostapa Pertti saikin oikean kuningasidean; jos kerran hän ei saa olla superhiihtäjä, niin turha on muittenkaan nautiskella moisesta talviriennosta. Prkle. Tuhoan kaikki ladut, jotka jättiläisjalkojeni tielle sattuvat! Otan vielä Mustinkin kaverikseni tallomaan ja jätöstelemään! Siitäs saavat kaikki ladut ja latujen käyttäjät tuntea ylitsevuotavan raivoni! ajatteli Pertti lompsiessaan pitkin poikin, keskellä juuri ajettua latubaanaa.

Ja niin Pertti vietti loputkin elinvuotensa latuja tuhoten. Sen pituinen se.”

Yrittäkäämme ymmärtää myös näitä latuvihaajia. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä traumoja taustalla piilee. Rakkautta ja latua meille kaikille <3

Latua riittää kaikille, niin myös piirakkaa, kunhan tekee pellillisen

Voimia palauttava herkku maistuu reippaan laturetken jälkimainingeissa. Etenkin tämä piirakka, sillä kukapa voisia vastustaa mehevää ja ihanan rapeaa, kauraista toscapiirakkaa!? Pienenä hifistelynä piirakka on maustettu pakastetulla kuusenkerkkärouheella, joka tuo hienostuneen säväyksen uniikilla maullaan.

Piirakka on kaiken lisäksi erittäin helppo ja nopea valmistaa. Eikä tässä vielä kaikki; piirakkaa syntyy tällä reseptillä pellillinen, joten sitä riittää kaikille, myös latulompsijoille. Kaura-toscapiirakan reseptin pariin pääset täältä.

Julkaistu

Päämäärä tuntematon

banaanipiirakka ja blogitekstinä päämäärä

Sitä näin ikääntyessä väistämättä tulee katselleeksi taaksepäin elämässä. Mitä tulikaan tehtyä, mahdollisesti jätettyä tekemättä, mitkä ratkaisut johtivat mihinkin lopputulokseen pidemmällä aikavälillä, vastasiko päämäärä tavoitetta ja niin edelleen. Tällaista pohdintaa ei ollut pienimmässä määrinkään tarkoitus poluttaa joutavaan jossitteluun ja menneiden ratkaisujen märehtimiseen, vaan tutkiskella mahdollisimman objektiivisesti (vaikka täysimääräinen objektiivisuus nyt on täysi mahdottomuus, koska kyseessä on oman pään sisältö) ja analyyttisesti, että miten meni noin niinkuin omasta mielestä.

Oman pääni sisäisen tutkimuskohteen ehdottomasti yksi helmeimmistä löydöksistä oli se, että minulta on aina puuttunut jokin pidemmän tähtäimen päämäärä sen suhteen, että mikä minusta tulee isona. Sitä on tullut kelluskeltua intuition (ja itsepetoksen?) vietävänä, täysin ilman lopullista tavoitetta, mihin pyrkiä. Mutta onko se ollut huono asia?

Toisaalta kyllä, jos ajattelee asiaa loistokkaan työuran kannalta. Näillä kymmenillä voisi takataskussa olla jos jonkinlaista tohtoritutkintoa, meriittiä ja saavutusta. Muttei ole, koska päämäärä on ollut tuntematon, eikä ole tullut pyrittyä suuntaamaan energioita johonkin tiettyyn suuntimaan sinne jonnekin kaukaisuuteen.

Toisaalta ei, sillä vaikka tässä nyt ei mitään mensan jäseniä olla muutenkaan, on vuosien varrella tullut nautiskeltua hyvin erilaisista duuneista, kouluja tullut tarvottua läpi riittävissä määrin, eikä varhaisimpien opiskeluaikojen jälkeen ole missään vaiheessa tarvinnut pelkkää ylähuulta pureksia (vaikkei kyllä sen puoleen ole kaviaariakaan tullut nautiskeltua. Shampanjaa sentään joskus). Mitä moninaisimmat kokemukset ovat avartaneet maailmankuvaa, eikä mikään ole enää täysin mustavalkoista.

Loppupäätelmäksi pitkällisen ajatuspallottelun tiimoilta muodostui, etten usko, että olisin tehnyt moniakaan asioita toisin. Kaikkia kun ei vain ole luotu järjestelmällisesti etenemään etapilta toiselle. Toiset tarvitsevat kiertoreittejä, lisäpysäkkejä ja vaikka mitä kinttupolkuja edetäkseen.

Vaikka se pidemmän tähtäimen päämäärä työrintamalla on edelleen tuntematon, niin tuskinpa olen ainoa pää(määrä)tön ura(ton)haahuilija tässä maailmassa. Mistäpä tuon tietää, ehkäpä vielä joskus koittaa se kaunis päivä, jolloin kulkusuunta kirkastuu? Sitä odotellessa voi lohduttautua ajatuksella siitä, että ehkäpä ne muut kuin työuraan liittyvät päämäärät ovat olleet ja tulevat olemaan elämässä tärkeämpiä.

Päämäärä: Banaanipiirakka

Ettei nyt liian syviin vesiin ajauduttaisi päämäärien tai määrättömyyksien pohdinnassa, niin edetään elämässä piirakka kerrallaan. Sattui nimittäin eräällä kauppareissulla vastustamaton tarjous; hieman nuupahtaneita banskuja jättisäkki eurolla. Eihän sitä voinut ohittaa.

Ja tällä kertaa tuo piirakka on siis banaanipiirakka, joka kruunattiin herkullisella kinuskimascarponekuorrutteella! Lisäksi kivan rouskuvaisen yllärin piirakkaan toivat rouhitut pekaanipähkinät ja kaakaonibsit.

Kauppareissua säväyttänyt intuitio toimi tällä erää moitteettomasti, sillä banaanipiirakasta tuli erittäin maistuvainen. Sitä myös riitti useammaksi päiväksi, koska piirakan kokoluokka oli uunipelti. Reseptiä kaikessa komeudessaan pääset tutkiskelemaan täältä.

Julkaistu

Kiitollisuutta & lievää ajoittaista kyrsiintymistä

muhkea marjapiirakka

Kun oikein ottaa otsalohkoon, eikä mikään tunnu sujuvan, on tavallista tuntea lievää kyrsiintymistä. Tällöin ei aina pysty tuntemaan kiitollisuutta siitä, mitä on. Elämän ristiriitaisuuksien tulessa tätä tapahtuu melkoisen usein. Ja kun pahin tunnelataus on laantunut, voi olla, että jälkimainingeissa tulee melkoisen nolo olo. Seuraavaksi eletyn elämän varrelta muutaman esimerkkikeissin varjolla tehdyt kiitollisuusharjoitukset:

Jokainen varmaan muistaa pieniä välähdyksiä lapsuusvuosiltaan. Sellaisia hetkiä, kun tuli kiukuteltua mastodonttiakin suuremmilta tuntuvista asioista. Kuten lempparivaatteen pesemättömyydestä tai silloisen ällökkiruoan (eli mikä tahansa ruoka, joka ei ollut tuttua ja turvallista lempparia) tarjoamisesta. Eipä tuolloin käynyt pienen ihmisen pienessä mielessäkään, että miten kiitollinen sai olla, kun kuitenkin oli jotain vaatetusta paljaan persuksen peitoksi, ja ravintoa vatsan täytteeksi. Nyt aikuisemmalla iällä sitä muistelee edelleenkin lämmöllä niitä hetkiä, kun ei itse tarvinnut nähdä vaivaa perusasioiden eteen, vaan se kuuluisa ”joku muu” huolehti tällaiset tarpeet. Oi niitä aikoja.

Mikäli sattui olemaan niin onnellisessa asemassa, että pääsi matkustelemaan melkoisen vapaasti aikoina ennen talouskriisiä, koronaa, ilmastoahdistusta ja tämänhetkistä maailmantilannetta sekä sen mukanaan tuomia haasteita, on syytä tuntea syvää kiitollisuutta. Vaikka reissatessa kohtasikin vastoinkäymisiä, jotka aiheuttivat välillä suurempaakin kyrsiintymistä, on näin jälkeenpäin kyseisen ajanjakson hienouden oppinut ymmärtämään.

Jos etuoikeutetun, tulotasoltaan ihan ok toimeentulevan länsimaisen ihmisen elossa on jotain, mistä todellakin olisi syytä kiittää, niin mahdollisuudesta ajoittaiseen (jokapäiväiseen?) herkutteluun. Tämän mahdollisuuden mukanatuoma ilmiö, Persiin leviäminen, saattaa tosin kyrsiä ja ankarasti. Mutta eipä siinä, talvi on tulossa ja silleen. Läski lämmittää mukavasti, jos muu lämmitys ei toimi.

Kiitollisuutta kannattaakin tuntea aina kun siihen on mahdollisuus. Jopa niistä ihan pienistä asioista, joita varmasti löytyy. Eihän se isompia ongelmia tai arkipäivän haasteita poista, mutta elämänlaatu paranee hetkittäin huomattavasti, kun tunnistaa edes ne pienet kiitollisuuden hippuset. Ja ajattelee positiivisen kautta.

Kiitollisuutta mahdollisuudesta monipuoliseen piirakkavalikoimaan

Koska kuuluu etuoikeutettuun väestönosaan, on mahdollisuus leipoa oikein muhkea ja ravitseva piirakka. Ja nyt ei ole säästelty rasvan tai sokerin määrässä. Tai no, hieman vähensin molempia alkuperäiseen reseptiin verrattuna. On tässä piirakassa sentään jotain terveellistäkin, eli yltäkylläisesti marjoja pinnalla.

Muhkea marjapiirakka on nimensä veroinen, sillä pohjasta tulee varsin muhkea sekä mehevä. Koska itse taikina on kovin makoista, sopii siihen erityisen hyvin happamatkin marjat, kuten viinimarjat tai puolukat. Piirakka on lisäksi nopea ja helppo valmistaa, ja tuplaamalla ainekset saat uunipellillisen piirakkaa. Herkullista on, reseptiin pääsee täältä.

Julkaistu

Luottamus ja sen lieveilmiöt

Pellillinen marjapiirakkaa

Luottamus on jännä ilmiö. Sitä joko on tai sitten ei. Tai, no, voihan myös luottaa ihan vain pikkuisen. Siten, ettei orastavaa luottoitiötä vielä lasketa vankan luoton kehään, mutta potentiaali on kuitenkin olemassa. (Ihan selvyyden vuoksi, nyt ei puhuta pikavipeistä tai pankkilaitosten myöntämistä lainoista. Pidetään sellaiset luotot erillään tästä.) Mistä se luottamus sitten rakentuu, ja kuinka saavutetaan tila, jossa voi uskoa vaikkapa elämänsä tärkeimmän asian jonkun hellään huomaan?

Luottamus on ikään kuin arvokas lahja, jota ei kannata käyttää väärin. Ei kai kukaan aaltomaljakkoakaan käyttäisi vessaharjatelineenä? Paitsi että ehkä jotkut käyttävätkin. Enemmistö väestöstä tuskin kuitenkaan. Mutta se nyt ei kuulu tähän aiheeseen.

Lyhyesti sanoen, luottamus rakennetaan yhteisiä arvoja noudattavilla teoilla. Sanat ovat lopulta vain helinää todellisten luottamusten osoitusten rinnalla. Tärkeitä toki nekin, varsinkin kun toimii sanomansa mukaisesti. Silloin ollaan jo loikattu pitkälle kohti luottamuskehän ydintä. Ja muistaa vielä sen, että kyseessä on kestävyyslaji; ei auta loikkia mihin sattuu, vaan pitää katseen tiukasti siellä sisärenkaassa. Niin ei tule niitä sivuaskelia, jotka horjuttelevat aikaansaatuja saavutuksia.

Vaikein lienee tilanne, kun luottamus on mennyttä. Kokonaan. Täysin kaputt. End of story. Onko mitään mahdollisuutta saada sitä takaisin? Veikkaisin, että täysimääräisenä sen uudelleen saavuttaminen on samanlainen ponnistus kuin Everestin valloitus; moni jää ykkösleiriin, toiset uupuvat matkan varrelle, ja vain harva pääsee liputtamaan huipun. Kannattanee hoitaa asiansa luottamuksen saralla siten, ettei tarvitse erinäisiä kiipeilyvälineitä edes hankkia.

Luottamus on kaikkien osapuolten harteilla. Kun saavutetaan optimaalinen luottamustila, on helppo olla. Voi luottaa siihen, että kaikki tekevät parhaansa ja tanssahtelevat yhteisten sävelten tahdissa. Se, jos jokin, on tuottavaa, tehokasta ja kaikkien asianomaisten etujen mukaista. Genrellä ei niin väliä, konsepti toimii kotona, koulussa, työpaikalla, harrastuksissa ynnä muissa paikoissa missä ihmisolennot ylipäätään elämäänsä viettävät.

Lopuksi vielä sellainen vinkki-vitonen, että jos nyt johonkin kannattaa luottaa, niin vaatteiden pesuohjeisiin. Etenkin villasta valmistettujen vaatekappaleiden pesuohjeisiin. Jos et luota, niin lopputuloksena on nukelle sopivia, erittäinkin söpöjä artikkeleita. Terveisin nimim. ”Kultsi, kutistin villapaidan. Ja villasukat”.

Luottamus ja ne parhaat reseptit

Eli luottoreseptit! Ne, joihin turvaudutaan säännöllisin väliajoin. Niihin, jotka ovat kirjoitettuna kaikista nuhjuisimmille ja läiskiä täynnä oleville paperilapuille, jotka ovat kellastuneet melkein tunnistamattomiksi (tämä siis aikana ennen internetin ihmeellisiä ja runsaudensarvimaisia reseptipankkeja). Reseptit, jotka tuovat mieleen ihania muistoja ja saavat elämän paremmaksi, oli tilanne mikä hyvänsä.

Eräs tällainen resepti on äidiltäni nyysitty piimäpiirakka. Paitsi etten pöllinyt sitä, vaan kysyin luvan julkaisulle. Eikä se muutenkaan ole mikään valtiosalaisuus, sillä mutsi oli saanut kyseisen reseptin omalta äidiltään, joka puolestaan oli löytänyt sen jostain lehdestä vuonna sirppi ja vasara.

Tätä piirakkaa tehdään kerralla vähintään pellillinen, koska vähempi ei vaan riitä. On se niin hyvää! Ja mikä parasta, varioitavissa minkä makuisten makeiden lisukkeiden kanssa tahansa. Toimii sellaisenaankin.

Marjat ovat mielestäni tämän piirakan nyrkki silmässä. Vadelmat, mustikat, ihan mitkä vitamiiniTNT:t hyvänsä, tuoreet tai pakasteet, kaikki käy. Tähän malliversioon laitoin vattuja. Pellillinen marjapiirakkaa, vassokuu, reseptiin pääsee täältä.