Suomalainen mies on kaunis

suomalainen mies, limoncellopiirakka

Voi sitä kaksinaismoralismin määrää, kun tavallinen mies erehtyy esittelemään sulojaan! Tuskin on jäänyt keneltäkään viihdeuutisointia seuranneelta huomaamatta tänä keväänä valloillaan vellonut kohu, kun normaalivartaloinen ja normaalikarvainen, keski-ikäinen suomalainen mies laittaa päälleensä nakustringit. Esittelee toki niitä suurelle yleisölle, mutta so what? Kyseisissä puolinakugeimeissä löytyy tuplasti vähemmän kangasta monelta muultakin. Miksi siis kauhea mielensäpahoittaminen, kun suomalainen mies esittelee kannikoitaan?

Millaisen kuvan antaa suomalaisen miehen pakaroiden julkinen kauhistelu? Että ei ole sallittua olla naturel? Sitäkö, dissaamista ja moralisointia, halutaan tarjota nuorille (ja miksei myös vanhemmillekin), jotka etsivät esikuvia? Tai jos olet oma luonnollinen kaunis itsesi, sitä ei saa näyttää, vaan on piilouduttava vaatekerrosten alle? Että ei vahingossakaan ole tyytyväinen omaan olemukseensa?

Miksi on hyväksyttyä, että painoindeksin alapuolella olevat, lisätäytteillä pumpatut, markkinatalouden määräämään ideaaliin nykymuottiin muokatut nuoret naisoletetut henkilöt ovat palvottuja objekteja? Mikä tekee tämänmallisten ihmisten paljastelusta kuolattavaa? Miksi tällaista ihmiskropan ihannetta tyrkytetään joka tuutista?

Sitäpaitsi, kun katsotaan tarpeeksi kauas historian havinoihin, ihminen polveutuu apinoista. Apinat ovat karvaisia. Ihmisetkin ovat karvaisia. Kenen idea on höylätä ja/tai kiskoa irti juurineen menneisyyden jäänteet kehostamme? Tekeekö karvoitus meistä muka vähemmän sivistyneitä?

Mieluummin katselen luonnollisen aitoa ilmestystä. Joten antakaa sovinistit olla. Suomalainen mies on kaunis. Sellaisenaan.

Suomalainen mies ja kauneus ansaitsee piirakan. Herkullisen piirakan.

Kuten tämän raikkaan keväisen limoncellopiirakan! On muuten sen verran pirtsakka mutta samalla täyteläisen uhkea piirakka, että maistuu suomalaiselle miehellekin.

Piirakkapohja on mantelilla kesytetty. Maukkaan mutta hillityn makeutensa ansiosta se sointuu oivasti kirpeän sitruunakreemin kaveriksi. Piirakan kruunaa kermaisen mascarponen ja limoncellon vastustamaton yhdistelmä. Mukavuutta lisää sekin, että piirakan voi tehdä valmiiksi vaikka pariakin päivää ennnen tarjoilua. Maku se vain syvenee odotellessaan! Kokeile pois, reseptiä tutkailemaan pääsee täältä.

Muka-kevät

muka-kevät ja parsapiirakka

Olipas taas kerran kevät, tuo kauan kaihottu ja innolla odotettu vuodenaika pimeän pohjolan perukoilla. Aika, jota loputtoman pimeän syksyn, loskan, kaamoksen ja hyytävän, lumikaaosten täyttämän talven jälkeen odotettiin kuin kuuta nousevaa tai suloista suvea, kaunista kesää saapuvaa. Mutta mitä ihmettä sitten tapahtuikaan?! Tulikin muka-kevät.

Muka-kevät. Tuo aidon ja oikean kevään julma halpakopio, joka halpatuontitavaran tavoin paketista poistuessaan rikkoutuu välittömästi. Turhake, jota ei kukaan tarvitse. Virhe systeemissä. Auringon ja iloisen puron lorinan sijasta saatiinkin loputonta harmautta, pakkasta, vesisadetta, räntää, lunta. Kaikkia näitä sekaisin, päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Loskainen lokakuu, tai marraskuu all over again.

Muka-kevät sai härmäläisen kansan kömpimään takaisin talviunilleen, horrostamaan julman maailman pois ulottuviltaan. Tyhjenivät kadut, hiljenivät orastavasti avautuneet terassit. Ei innostaneet edes kesähepenillä hemaisevasti houkuttelevat näyteikkunat tuhlaamaan tulevaisuuteen kadonneen vuodenajan luomuksiin tätä toppatakeissaan värjöttelevää väkeä. Pimeys ja ankeus veivät voiton. Kotisohva kutsui. Ruutuaika lisääntyi. Rantakunto kaikkosi kaukaisuuteen.

Eikä sekään riittänyt muka-keväälle. Julmuri vaati itselleen lisää uhreja. Viattomia luontokappaleita, jotka kevättä rinnassaan saapuivat soidinmailleen lirkuttelemaan sulosäveliään tähän maahan synkkään ja pimeään. Niin kovin kärsivät pienet punarinnat, peipposet ja hippiäiset. Kuolo julma oli kohtalona pienten tirppasten, jotka vain tahtoivat muniansa haudoskella.

Milloin siis poistua saa, tuo pahalainen, muka-keväinen julmajainen?! Mene jo, häivy, vie mennessäsi tämä ankeutus. Anna oikean kevään saapua tuomaan meille d-vitamiinin puutteesta kärsiville helpotusta, kalpealle iholle päivetystä. Kevät, kuinka sua kaipaamme. Tule jo.

Muka-kevät ei mahda mitään kevätkauden piirakalle

Koska kevätpiirakoiden airut, parsapiirakka, onnistuu tuontitavarastakin, ei muka-kevät voi pilata tätä elämystä! Rapsakat parsat ovat olleet kausihevien listoilla jo hetken, ja siellä vielä tovin pysyvätkin. Kotimaisia versioita saanemme vielä jonkin aikaa odotella, joten sitä herkkua odotellessa tässä parsapiirakkaresepti tutkittavaksi.

Parsa sai kaverikseen täytteeseen oikein hyvän vastinparin fetajuustosta, joka toi juuri sopivaa suolaisuutta. Lisämakua antoi valkosipulinkynnet. Piirakkapohjana toimi perusmallin voipohjainen taikina, irtopohjavuokaan taputeltuna. Piirakan saa kauniisti esille irtopohjavuokaa käyttämällä, mutta ihan tavallinen piirakkavuokakin ajaa asiansa. Resepti löytyy täältä. Kokeile pois!

Vanheneminen vituttaa

vanheneminen vituttaa mutta tiramisupiirakka ei

Aiemmassa hajatelmasessiossa tuli pähkittyä seuran vanhentuneisuutta. Siihen liittyen seuraa jatkopohdinta otsikolla vanheneminen vituttaa. Koska sitähän se väistämättä tekee ennemmin tai myöhemmin. Ei tietenkään kaikilta osin, mutta vähintäänkin – stubbismin hengessä – kolmen pointin kautta todistaen:

  1. Kroppa vanhenee. Kone ei vaan toimi niin kuin ennen, suorituskyky laskee. Tähän alamäkeen luisumisen alkaa huomata viimeistään kolmannen kympin kiepsahtaessa mittariin, joskus aiemminkin. Jalka ei vaan nouse entiseen tahtiin, jäykistymistä tuntuu nivelissä ja siellä sun täällä, notkeus katoaa, palautuminen on heikkoa. Kaikenlaista kremppaa, kolotusta, kipuilua. Ja kärsimyksen vauhti vaan kiihtyy kymmenien lisääntyessä. Ja tämä vain yleisestä toiminnallisuudesta, sillä ulkonäöllisistä muutoksista on turha edes alkaa avautumaan.

  2. Muisti heikkenee. Ennen huippuveistäkin terävämmät aivosolut kankeilevat liisteriin joutuneen kärpäsen tavoin; ei etene vaikka kuinka rimpuilisi. Lagittaa kuin huono nettiyhteys keskellä korpimetsää. Eikä auta vaikka menisi paremmalle kuuluvuusalueelle. Vanha koira saattaa hyvinkin oppia uusia tapoja, mutta hitaasti. Raivostuttavan hitaasti. Hemmetin aivosolut, jotka rappeudutte.

  3. Muutkin vanhenevat. Etenkin omien rakkaiden ja läheisten vanhentuminen kolahtaa ja kovaa. Se on yleensä omaakin vanhenemista tuskallisempaa. Lopputuloskin on tiedossa, mutta sitä ei koskaan tiedä, milloin tuo pelätty hetki koittaa. Ja kun se koittaa, oma vanhentuminen konkretisoituu entisestään.

Toki vanheneminen tuo mukanaan hyviäkin asioita, sitä ei tietenkään kannata unohtaa. Joskus nyt vaan on niitä päiviä, että se vanheneminen vituttaa yli kaiken. Ja kun sen tunnustaa, niin siitä on hyvä päästä eteenpäin. Ehkä sitten seuraavana päivänä osaa taas huomata ja arvostaa niitä positiivisia seikkoja, jota vanheneminen tuo tullessaan. Tai ylipäänsä sitä, että on etuoikeutettu vanhenemaan. Että on vielä elossa tällä hetkellä.

Vanheneminen vituttaa, mutta tämä piirakka ei!

Jos jokin auttaa hetkeksi siirtämään sivuun vanhenemisen tuottaman eksistentiaalisen kriisinpoikasen, niin se on tämä tiramisupiirakka. Kun tätä uskomattoman herkullista, samettisen pehmeän täyteläisyyden kruunaamaan taivaallista tekelettä laittaa tuulen suojaan, ei voi ajatella mitään muuta. Niin hyvää se on.

Lisäksi, että piirakka on niiin hekumallinen, kestää se vanhenemisen arvokkaasti; voit huoletta leipoa tämän odottamaan paria-kolmea päivää ennen aiottua tarjoiluhetkeä. Maku vaan tekeytyy entistä intensiivisemmäksi ja uhkean kermaiseksi. Joten ei muuta kuin reseptiä kohti, täältä se löytyy!

Vanhentunutta seuraa?

vanhentunutta seuraa ja vegaaninen piirakka

Viimeaikoina on tullut pohdiskeltua vanhenemista ja sen mukanaan tuomia seurauksia. Kun kauaksi on – jo pidemmän aikaa sitten, kuin kehtaa edes myöntää – jäänyt nuoren aikuisen melko huoleton elämänvaihe, ja tilalle tulleet jos jonkinlaiset vastuut sekä velvoitteet, tuntuu olotila väistämättä joskus hieman irralliselta. Kuin ei kuuluisi oikein mihinkään, vaikka paikka on ainakin ulkopuolisten silmissä selkeästi lokeroitu ja lukittu. Olet ilmiselvästi vanhentunutta seuraa. Mutta mitäs, jos mieli haraakin vastaan? Jos sitä ei haluakaan tulla asetetuksi tiettyyn stereotypia-ansaan? Voiko taistella tuulimyllyjä vastaan, ja onko siitä sitten kuitenkaan lopulta mitään hyötyä?

Otetaan esimerkiksi vaikka iltariennot. Kun oli aikoinaan hätäisesti täysi-ikäistynyt, sitä piti yrittää kuitenkin päästä +21 paikkoihin. Niissähän oli tunnetusti paljon jännempi meno kuin oman ikäisille tarkoitetuissa juottoloissa. Yleensä joutui pettymään, poke kun käännytti ilmekään värähtämättä lapsenpyöreydestä kärsivät nuoret aikuiset edes papereihin vilkaisematta. Ellei sitten sattunut tuntemaan sopivia seuralaisia, jotka sopivalla setelillä silatulla kädenpuristuksella pystyivät kääntämään portinvartijan katseen hetkeksi muualle.

Noh, vuosia (lue: vuosikymmeniä) kului, ja kuin ihmeen kaupalla nuo ennen niin fressit mestat olivatkin muuttuneet silmänräpäyksessä vanhojen ihmisten täyttämiksi seuranetsintätalkootuokioiksi. Enhän minä ole vanhentunut, vaan nuo muut?! Valitettavasti peili kertoi toista. Mutta siitä huolimatta tai juurikin siitä syystä, veri veti nuorekkaampaan seuraan. Enää ongelma ei ollut sisäänpääsyssä, vaan siinä, että säälivät katseet alkoivat jo ennen kuin oli otettu tukeva jonotusasento fyysisesti nuoremman aikuisväestön keskeltä. Jos jotain positiivista, niin eipä enää portsarille tarvinnut papereita heilutella. Saattoihan tuo pokerinaamainen kaappi kuitenkin hieman kulmiaan nostellen vaivihkaan tiedustella, että maihtoikohan leidi nyt ihan aikuisten oikeasti tietää, millaiseen paikkaan oli matkalla. Tiesi kyllä. Mutta tuli bumerangin tavoin samaa reittiä takaisin noin vartin kuluttua.

Toisena esimerkkinä voisi heittää työelämälähtöisen vanhentumisen. Kuinka salakavalaa onkaan, miten sitä siirtyy nuoremman kaartin dynaamisen tehopakkauksen roolista kaikkitietäväksi infotiskiksi, ja lopulta taidoiltaan ja tiedoiltaan virttyneeksi ongelmajätteeksi. Ainakin joissain tapauksissa. Onneksi on myös organisaatioita, jossa kaikkea kertynyttä osaamista ja tietoutta, fyysiseen ikään lokeroimatta, arvostetaan. Voi kuitenkin olla, että asiallisesta työkäyttäytymisestä huolimatta huomaat, että et pääse salaisiin someryhmiin tai muihin epävirallisiin kommunikaatiokanaviin mukaan. Koska olet vanhentunutta seuraa. Tai jos olet nuoreksi laskettava henkilö, voidaan olettaa, ettet halua vanhemman kaartin mukaan sivistyneisiin viininmaistajaisiin. Koska onhan se nyt nuorisolle tylsää istuskella vanhusten seurassa, tuskin kiinnostaa, turha edes kysäistä mukaan…

Ageismi on varsin ikävä ongelma. Sitä on hankala kitkeä, mutta siihen on pyrittävä. Oli siellä peilissä sitten siloiset tai kokeneemmat kasvot. Katsotaan siis rohkeasti pintaa syvemmälle.

Vanhentunutta seuraa piirakkaleivonnan parissa? Enpä usko, äläkä sinäkään!

Sillä tässä piirakkareseptissä ei ole mitään vanhentunutta. Päinvastoin, se on tuunattu uudenuutukaisilla tuotteilla, ja ajan henkeen sopivasti kyseessä on vegaaninen piirakka! Suolainen sellainen versio, ja kaiken lisäksi erittäin helposti tuunattavissa gluteenittomaksi.

Piirakka on myös täyttävä, sillä pohja on rikastettu gram-jauhoilla. Täyte puolestaan on saanut osakseen maukasta kasvisproteiinia, joten mistään ei ole tarvinnut tinkiä, vaikkei eläinperäisiä aineksia ole käytetty. Testaa ihmeessä, tuuleta vähän virttyneitä ajatuksia vegeleivonnasta (jos sellaisia on). Vegaanisen piirakan reseptiin pääset täältä.

Matkamuistoja

matkamuistoja & cookiemudcakepiirakka

On suurta luksusta, jos pystyy välillä käymään kotinurkkia kauempana. Edes silloin tällöin. Läheskään kaikki eivät pääse nauttimaan ajoittaisista maisemanvaihdoksista, joskus sentään tulee tuliaisia tuomisina. Matkamuistoja on monenlaisia, parhaimpia sellaiset, joista on oikeasti iloa tai hyötyä. Tai ne matkamuistot, jotka on päässyt itse luomaan.

Jos nyt mietitään perinteisiä matkamuistoja, eli kaiken maailman koriste-esineitä, kippoja, kuppeja, nippoja, nappoja, yms., niin liekö niistä oikeasti saajalleen muuksi kuin hyllyjen ja kaappien täytteeksi? Eri asia toki on, jos kyseinen tavara liittyy vaikkapa johonkin merkitykselliseen tapahtumaan, tai tuo mieleen jonkun tärkeän henkilön. Tai jos tuliainen on riittävän pienikokoinen, eikä vie tilaa (nyrkin sisään mahtuvat krääsät kun on helppo piilottaa. Tai vahingossa hävittää).

Syötävät matkamuistot ovat eräitä parhaimpia tuliaisia. Jos valitsee oikein, ei niistä ole pian jäljellä kuin kierrätettävät pakkausmateriaalit. Ja ehkä muutama lisäkilo syöjälleen, riippuen tuomisten kaloripitoisuudesta sekä määrästä. Vannoutuneet mahamatkailijat liputtavat tämmöisten paikallisia herkullisuuksia sisältävien matkamuistojen puolesta.

Kuvia tulee yleensä matkoilta räpsittyä muistoiksi, jopa melkoisia määriä näin kamerallisten älypuhelinten kulta-aikana. Ja mikäpä siinä, onhan se jälkeenpäin kiva verestellä matkamuistoja ruudun kautta. Mutta kuinka usein niitä enemmän tai vähemmän onnistuneita otoksia sitten tuleekaan katseltua? Kyllähän ne valitettavasti usein häipyvät pilveen, bittiavaruuden syövereihin. Oi niitä aikoja manuaalikameroiden kera. Jonnet ei varmaan muista, mutta tuolloin piti ensinnäkin hyvin tarkkaan miettiä, mitä kuvaa, ja toisekseen miten paljon kuvia räpsii. Filmi kun oli kallista, ja kuvien kehittäminen myös.

Näin keski-ikää lähestyvän ihmisen henkilökohtaisesta näkökulmasta katsottuna matkamuistot ovat kovin katoavaisia. Valitettavasti siksi, että muisti tahtoo jo tehdä tepposia. Vain tietyt, sielua sykähdyttävimmät hetket jäävät elämään pidemmäksi aikaa.

Oli miten oli, laatu korvaa määrän. Myös matkamuistojen osalta.

Matkamuistoja piirakkaleivonnan saralle?

Moni piirakkainspiraatio saa alkunsa matkustelun ansiosta. Uudet maut, värit, muodot ja muut aivoja kutkuttelevat asiat herättävät kokeilunhalua. Kuitenkin tällä kertaa tuollaisesta innovatiivisuuden puuskasta ei vielä päästä nauttimaan, sillä taannoisen Italian pyrähdyksen tuliaiset ovat vielä leipomatta.

Joten tällä kertaa nautiskellaan semmoista herkkuyhdistelmää, josta on vaikea kieltäytyä! Ja miksi pitäisikään, sillä rännän ja loskan keskellä tarpoessa on täysin ok välillä mennä lohtuherkkulaan. Tämänkertainen piirakkaresepti yhdistää keksitaikinan ja mutakakun, eikä lopputulos voi olla muuta kuin suussasulava. Cookie-mudcakepiirakan reseptiikkaan kannattaa ehdottomasti tutustua, löytyy täältä!

Suhmurointia

suhmurointia ja metukkapiirakka

Kenpä ei olisi kokenut jos jonkinlaista suhmurointia elämänsä varrella. Sitä kun tapahtuu väistämättä, haluttiin tai ei, suhmuroitsijan kohde ja rooli vain vaihtelee. Omissa hyppysissä onkin sitten se, miten asiaan suhtautuu. Otetaan tällä kertaa esimerkkikeissiksi helposti tunnistettava tapahtuma, eli työelämälähtöinen suhmurointi.

Monen organisaation seinälle on ripustettu hieno huoneentaulu arvoista, joita usein toistuen ovat muun muassa tasa-arvoisuus ja avoimuus. Totuus on kuitenkin yleensä toinen, varsinkin jos valta on tiukasti vain yhden henkilön näpeissä. Kukaan ei pysty olemaan täysin tasa-arvoinen, ja omalle tekemiselleen sokeutuu helposti. Huonoin tilanne näiden hienojen päämäärien saavuttamisen suhteen on silloin, jos kriittinen ajattelu tukahdutetaan siten, ettei valtasormuksen haltijan edes tarvitse tarkastella oman toimintansa manöövereitä. Milloinkaan.

Siinä vaiheessa, kun tasa-arvoinen päätöksenteko päättyy, koittaa giljotiini usein myös avoimuudelle. Voidaan jopa mennä niin pitkälle, että päätökset on siellä norsunluutornissa tehty jo hyvän aikaa valmiiksi, ja pelkkä lopputulos ilmoitetaan. Vailla valitusoikeutta, koska sehän ei tietenkään sovi, että tehtyjä päätöksiä purettaisiin, saati sitten että niistä keskusteltaisiin avoimesti. Koska näinhän olisi jo alunperinkin tehty, mikäli asiat olisivat aidosti avoimia. Joitain ylimalkaisia ja ympäripyöreitä koottuja sepostuksia kyllä tarjoillaan, jälkikäteen, mutta kelle ne sitten maistuvat, onkin toinen juttu.

He, ketkä tuntevat humpan juonen, osaavat sovittaa tekemisensä ja olemisensa diktatuuriin sopivaksi. Ja sellaiset henkilöt yleensä hyötyvät eniten suhmuroinnista. Voivatpa jopa jossain roolissa päästä siihen mukaankin. Ja nyt käsi sydämelle, joka iikka; mitkä ovat omat arvosi? Jos olet suhmuroija, ole siitä edes rehellinen, itsellesi ja muille. Turha on peitellä, sillä toiminta on erittäin läpinäkyvää, vaikka suhmuroijat yleensä toisin kuvittelevat. Suhmuroikaa rohkeasti vaan, se on siitä kärsiville ja aidosti avoimuutta ja tasa-arvoista kohtelua kannattaville paljon miellyttävämpää kuin ainainen p*skanjauhanta.

Mikään ei muutu, ikinä, ellei avoimuuden ja tasa-arvoisuuden puolesta taistella. Valitse siis taistelusi. Ja ole valmis kestämään valintasi seuraukset.

Suhmurointia piirakkaleivonnassa? Metukkapiirakka sen kertoo

No ei todellakaan, sillä täysin avoimesti ja totaalisen rehellisesti voin kertoa, että henkilökohtaisesti inhoan yli kaiken homejuustoa ja meetvurstia. Mutta joskus on uhrauduttava joukkueen puolesta, ja leivottava sitä mistä joku muu saattaa pitää yli kaiken.

Joten tällä kertaa leipomuskohteena on metukkapiirakka, joka sai kumppanikseen punasipulia sekä suuren määrän homejuustoa. Hyhhyh. Kaikkea sitä syödäänkin. Mutta lohdutukseksi voi kertoa, että kyseistä makuelämystä arvostaville tämä piirakka maistui erittäin hyvin. Siitä vaan reseptiä tutkimaan, löytyy täältä!

Yksinolon autuus

pistaasipiirakka kookospannacotta täyte yksinolon kera

Jos joskus pääsee nauttimaan yksinolon tuomasta ihanuudesta, siitä kannattaa nauttia oikein kunnolla. Etenkin, jos omassa seurassaan viihtyy, ja saa sosiaalisen kiintiönsä täytettyä nopeastikin. Tarkennuksena vielä tähän: yksinololla ei näiden hajatelmien yhteydessä tarkoiteta yksinäisyyttä, joka ei varmasti ole minkäänlaista autuutta kenellekään, kuka siitä ilman omaa tahtoaan kärsii.

Ehkä se on syvälle suomalaiseen mentaliteettiin sisäänrakennettu piirre, että rauhan ja hiljaisuuden kaipuu täyttyy ainoastaan omassa yksinolossa. On toki heitäkin, ketkä pystyvät sulkemaan ympäristön täysin ulkopuolelleensa. Ja heitä, jotka eivät minkäänlaista yksinoloa kaipaa. Mutta sanotaanko näin, että standardi keski-ikäiseen enemmistöön luokiteltava kansanosaamme edustava henkilö melko suurella todennäköisyydellä tarvitsee yksinoloannoksensa. Joko päivittäin, kuukausittain tai sitten muuna määriteltynä ajanjaksona. Kestokin vaihtelee, toisille riittää tunti-pari omaa hyvää seuraa, jotkut tarvitsevat parin viikon vaelluksen erämaassa. Tai sitten jotain siltä ja väliltä.

Yksinolon ehdotonta parhautta on se, ettei kukaan tuona hetkenä vaadi sinulta yhtään mitään. Et edes itse itseltäsi, jos oikein onnistuneesti yksinoloa toteutat. Kun käytössä on täysi hallintaoikeus omaan olemiseen, tunne on vähintäänkin huumaava. Ja tämä korostuu, jos mahdollisuudet täydelliseen yksinoloon ovat rajalliset. Silloin niitä hetkiä osaa arvostaa entistä enemmän, ja vaalia tuota kallisarvoista, ohimenevää olotilaa.

Joskus, yksinoloajan ollessa rajoitettua, voi tosin tulla valinnanvaikeus, miten sen timanttisen minä itse -ajan käyttäisi. Kun olisi niin kovin paljon kaikkia mahdollisuuksia miellyttävään oleskeluun. Silloin voi olla järkevintä kuunnella sisintään ja miettiä, mitä juuri tuolla hetkellä on eniten vailla. Onko se kuuman kupillisen nauttimista ikkunasta ulos tuijottaen, ajatusten lennättämistä, jotain hyvänolonkeskusta stimuloivaa tekemistä, vai ylipäätään uppoutumista johonkin, mikä kadottaa hetkellisesti kaiken muun murheen tieltään.

Joka tapauksessa, konstit on monet ja tyyli vapaa. Pääasia on, että yksinolosta pääsee edes joskus niin halutessaan nauttimaan.

Yksinolon ihanuus leipoessa piirakkaa? No mikä ettei!

Uppoutumista rakkaan harrastuksen parissa ei voi liikaa ylistää. Mikä parasta, lopputulos hyödyttää yleensä muitakin kanssaeläjiä, kun tekee riittävän suuren piirakan. Pääseepä sitten muutkin nauttimaan yksinolon aikaansaannoksista.

Tämänkertainen resepti vie aurinkoisiin tunnelmiin, sillä kyseessä on kookoksinen pistaasipiirakka! Pistaasin omaleimainen, mutta hillitty aromi liittyy ihanan kermaiseen kookospannacotta -täytteeseen. Puhumattakaan piirakan kauniista, hivenen kevättä lupailevasta vihertävästä väristä, joka tanssii luonnonvalkoisen vaniljatäpläisen meren rinnalla. Ai että, ei voi tästä paljoa piirakan leipominen paremmaksi muuttua. Suosittelen testaamaan, reseptiin pääsee täältä!

Laput silmillä

laput silmillä ja vegegalette

Eiköhän meistä jokainen tähän syntiin sortune jossain vaiheessa elämäänsä, laput silmillä kulkeminen lienee enemmän sääntö kuin poikkeus. Niitä lappuja kun tulee soviteltua silmilleen mitä erilaisimmissa tilanteissa. Peiliinkatsominen on paikallaan, mikäli näin pääsee käymään.

Omat elämäntavat ovat ehkä se helpoin kompastukivi silmälaputetun tien varrella. Klassikkojen klassikko: ”On se kumma kun paino ei vaan putoa, vaikka miten syön terveellisesti ja liikun joka päivä!” (Samalla rojahtaa sohvalle selailemaan somea tai liimaa kaukosäätimen käteensä toisen käden hivuttautuessa megaluokan sipsi- tai karkkipussia kohti.)

Hyvin usein sujahtavat läpyskät silmille, kun katsellaan oman lähimmän lähipiirin tekosia. Käsi pystyyn, kuinka moni vanhempi ei olisi ensitöikseen noussut takajaloilleen puolustusasentoon vaikkapa kuultuaan oman kullannuppunsa ei-niin-fiksuista touhuiluista? Niinpä. Täysin luonnollinen reaktio. Mutta kun sillä kolikolla on AINA se kääntöpuolikin, ja versioita tapahtumien kulusta löytyy yleensä monia. Missä se totuus sitten majaileekaan, puolitiessä tai kauempana viistossa, hyvä olisi ottaa ne laput silmiltä ja katsoa asioita muistakin vinkkeleistä.

Itseriittoisuus nostaa myöskin päätään varsin nopeasti otollisten olosuhteiden niin salliessa. Ylemmyydentunnossaan on helppo lipsahtaa arvostelemaan muita. Vaikka miten saarnaisi kanssakulkijoille suvaitsevaisuudesta ja muusta mukavasta, tuleekin itse toimineeksi omia opastuksiaan vasten. Tuomitseminen ei tunnu kivalta, varsinkaan jos moraalituomarina toimii henkilö, jonka on mieltänyt ystäväkseeen. Tähän varmaan sopisi oikein hyvin vanhaakin vanhempi, virttynyt sanonta ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”.

Joten, eiköhän meillä kaikilla ole aihetta ottaa laput pois silmiltä ja kuvastin kauniiseen kätöseen, silloin kun tilanne sitä vaatii. Koska harva meistä yltää ihmiskunnan hyveellisimpiin ihanteisiin. Ja se on hyvä tunnustaa itsellekin.

Laput silmillä piirakan suhteen? Ehkä, jos piirakka on naamioitunut oikein taidokkaasti

Ja tämä piirakka sen todellakin tekee; koitappa erottaa, onko kyseessä vegegalette vai maitotuotteita sisältävä galette! Veikkaan että tiukkaa tekee vannoutuneimmillakin sekasyöjillä. eikä sillä ole edes mitään väliä sinänsä, sillä piirakka on aina piirakka, ja herkullinen piirakka on herkullinen piirakka.

Tämän vegegaleten paras osuus on, niin kuin aina, itse leivonnan tuomassa riemussa. Kun ei tarvitse pingottaa että meneekö ne reunat nyt sentilleen suoraan, se poistaa suorituspaineista leijonanosan. Galeten kanssa saa luvan kanssa olla ronski! Tsekkaa resepti täältä, et tule pettymään.

Intohimo ja sen moninaiset kohteet

intohimo ja runebergin piirakka

Se alkoi salakavalasti. Vaikka nuoruusvuosina näpit olivatkin palaneet, eikä aika ollut kullannut muistoja, oli aika antaa uusi mahdollisuus. Ihan vain kokeilumielessä, vailla sen suurempaa käsitystä siitä, millainen intohimo voisikaan aikojen saatossa syntyä tuosta harmittomasta kertaluontoisesta kokeilusta.

Eihän se tietenkään yksittäiseen kokeilukertaan jäänyt, sillä kun kipinä kerran syttyi, se vaati ahnaasti lisää sytykettä. Vähitellen, lempeästi mutta pitkäjänteisesti lämmittäen, oli saatu aikaan hyvin palava nuotio, jossa vertauskuvallisen makkaratikun nokassa pötköttelevät Kurosen grillimakkaratkin olisivat kypsyneet kertaheitolla.

Ja vaikka sopivan oloisen ja lämpötilaltaan optimaalisen nuotion lämmössä menikin muutama vuosi kivasti oleskellen, ei sekään lopulta riittänyt. Intohimon kohde vaati jälleen lisää. Enemmän, suuremmin, piti saada aikaan valtoimenaan roihuavien liekkien meri, joka jättäisi kyläyhdistysten juhannuskokotkin toiseksi.

Ei siinä auttanut kuin antautua. Turha oli taistella tutkainta vastaan, se kahakka oli jo hävitty. Helpompaa oli luopua vanhoista katkerista kaunoista ja asenteista, ja mikä vielä helpompaa, mennä täysin rinnoin intohimoa kohti.

Lopulta ja viimein, tässä sitä nyt ollaan. Nyt on saavutettu se piste, jossa ei ole enää takaisin kääntymistä. Enää en ole se, joka tylysti ohitetaan, vaan itsestäni oli tullut röyhkeä päänahkojen kerääjä. On katsottava peiliin ja tunnustettava tosiasiat. Intohimo lajia kohtaan. En ole enää sunnuntaihiihtäjä. Olen kuntohiihtäjä. Pertsikka on jokatalvinen elinehtoni ja vähäisen järjen rippeiden säilyttämisen tyyssija. Vain minä ja latu. Vähintään kahdesti (mutta yleensä kolmesta viiteen kertaan) viikossa, viidestä kymmeneen kilometriä kerralla.

Kyllä vaan elämä on elämistä varten, ja intohimon kohteita on vaalittava. Kelle mitäkin ne tarkoittavat. On vähintäänkin sallittua – oikeastaan vaadittavaa – nauttia harrastaessaan sitä mikä saa sydämen sykkimään ja mielen rauhoittumaan.

Intohimo piirakkaa kohtaan

Liikunnallisten intohimojen vastapainoksi voikin sitten herkutella tarkoin valikoiduilla piirakkaherkuilla. Koska alkuvuosi, on hyvin loogista leipoa piirakkaa, johon laitetaan menneen vuoden juhlapyhien rääppiäisiä. Siispä Runebergin piirakka tällä kertaa leivontavuorossa!

Erilaisia Runebergilaisia piirakkareseptejä on näkynyt jo muutaman vuoden ajan. Tässä versiossa lisätyn sokerin määrän pyrin pitämään hallinnassa (siinä ehkä täysin onnistumatta). Makua piirakkaan antaa erityisesti manteli sen eri olomuodoissaan, sekä tietenkin joululta jääneet piparkakut. Vadelmat puolestan raikastavat kokonaisuuden. Joten siitä vaan testaamaan tätä variaatiota, reseptiä tutkimaan pääsee täältä.

Uusia kujeita

uusia kujeita ja papupiirakka

Koska kalenteri näyttää 2024, niin sen kunniaksi on aika miettiä uusia kujeita! Eli tulevaisuusorientoitunutta mietiskelyä tämän vuoden alkuun.

Lähdetään vaikka liikkeelle uraorientoituneista tavoitteista. Ensimmäinen tähän liittyvä tavoite voisi olla estää urautuminen. Se on välillä niin kovin salakavalaa, ettei aina itsekään huomaa. Tai huomaa siinä vaiheessa, kun duunit eivät enää inspiroi millään tavalla. Kaikki päivät toistensa jälkeen vaan laahustavat mitäänsanomattomana harmaana massana, ja tuntuu että työelämä valuu hukkaan. Jos merkitystä ei löydy, niin sitten on aika ottaa kovemmat keinot käyttöön, eli etsiä itselleen innostavampi tienuupaikka. Siinä ihan hyvät tavoitteet tällä saralla.

Uusia kujeita tarvitaan yleensä muihinkin elämän osa-alueisiin. Vaikka perheyhteisön pariin. Jos jatkuva vääntö tavallisista perusasioista alkaa käydä kuuppaan, voisi olla hyvä tavoitella jonkinlaista kompromissiratkaisua. Esimerkiksi lattiapinnoilla vaeltavien sukka-armeijoiden itseohjautuvuuden kehittämistä, jotta ne ymmärtäisivät sijoittaa itsensä ja lajikumppaninsa sinne missä muutkin likapyykit majailevat.

Toki myös parillisten ihmisten kesken olisi hyvinkin suotavaa kujeilla uusin tavoin. Rutiinien rikkominen ei ole koskaan pahasta, kunhan yhdessä määritellyt raja-arvot eivät ylity. Tämä linkittyy vahvasti keskinäisen kommunikaation harjaannuttamiseen, joten siinä voisi olla tavoitetta, josta poikisi hyötyä pitkälle aikavälillekin.

Eräs tärkeimmistä tavoitteista tulevaan voisi olla itsensä kehittäminen. Joko henkistä kanttia tai fyysistä puolta. Parhaassa tapauksessa molempia. Tavoitteeseen tulisi kyllä mielellään liittää aikamääre, ettei esimerkiksi tammikuisesta kinkunsulatusbuumista jää käteen vain käyttämättömyyttään pölyttyvä salikortti. Tai pino puolittain luettuja koulukirjoja.

Uusia kujeita on hyvä pohdiskella. Mutta vielä tärkeämpää on laittaa pohdinnat käytäntöön. Pelkällä puheella kun harvemmin saadaan mitään aikaan. Iloa & onnea tuleviin tavoitteisiin!

Uusia kujeita piirakkaleivontaan? Tottahan toki!

Kunhan sopiva ajanjakso koittaa, on täysin kohtuullista tavoitella uusia piirakkaluomuksia. Vielä sellainen hetki ei ole osunut kohdalle, mutta onneksi tässä on kokonainen vuosi aikaa vääntää jonkinlainen piirakkainnovaatioiden spektaakkelimainen näytös.

Tällä kertaa mennään kuitenkin tuttua mukaillen. Rapea (joko itsetehty tai pakastealtaasta noudettu) voitaikina sai sisälleen herkullisen tulista paputäytettä kera kasvisten, joten ei tästä voinut tulla muuta kuin hyvää ja herkullista papupiirakkaa! Sopii kivasti kylmältä kalskahtavaan tammikuuhun, sillä lämpöä tai täyttävyyttä ei tästä piirakasta puutu. Suosittelen testaamaan, papupiirakan reseptiä pääsee tutkimaan täältä.