Yksinolon autuus

pistaasipiirakka kookospannacotta täyte yksinolon kera

Jos joskus pääsee nauttimaan yksinolon tuomasta ihanuudesta, siitä kannattaa nauttia oikein kunnolla. Etenkin, jos omassa seurassaan viihtyy, ja saa sosiaalisen kiintiönsä täytettyä nopeastikin. Tarkennuksena vielä tähän: yksinololla ei näiden hajatelmien yhteydessä tarkoiteta yksinäisyyttä, joka ei varmasti ole minkäänlaista autuutta kenellekään, kuka siitä ilman omaa tahtoaan kärsii.

Ehkä se on syvälle suomalaiseen mentaliteettiin sisäänrakennettu piirre, että rauhan ja hiljaisuuden kaipuu täyttyy ainoastaan omassa yksinolossa. On toki heitäkin, ketkä pystyvät sulkemaan ympäristön täysin ulkopuolelleensa. Ja heitä, jotka eivät minkäänlaista yksinoloa kaipaa. Mutta sanotaanko näin, että standardi keski-ikäiseen enemmistöön luokiteltava kansanosaamme edustava henkilö melko suurella todennäköisyydellä tarvitsee yksinoloannoksensa. Joko päivittäin, kuukausittain tai sitten muuna määriteltynä ajanjaksona. Kestokin vaihtelee, toisille riittää tunti-pari omaa hyvää seuraa, jotkut tarvitsevat parin viikon vaelluksen erämaassa. Tai sitten jotain siltä ja väliltä.

Yksinolon ehdotonta parhautta on se, ettei kukaan tuona hetkenä vaadi sinulta yhtään mitään. Et edes itse itseltäsi, jos oikein onnistuneesti yksinoloa toteutat. Kun käytössä on täysi hallintaoikeus omaan olemiseen, tunne on vähintäänkin huumaava. Ja tämä korostuu, jos mahdollisuudet täydelliseen yksinoloon ovat rajalliset. Silloin niitä hetkiä osaa arvostaa entistä enemmän, ja vaalia tuota kallisarvoista, ohimenevää olotilaa.

Joskus, yksinoloajan ollessa rajoitettua, voi tosin tulla valinnanvaikeus, miten sen timanttisen minä itse -ajan käyttäisi. Kun olisi niin kovin paljon kaikkia mahdollisuuksia miellyttävään oleskeluun. Silloin voi olla järkevintä kuunnella sisintään ja miettiä, mitä juuri tuolla hetkellä on eniten vailla. Onko se kuuman kupillisen nauttimista ikkunasta ulos tuijottaen, ajatusten lennättämistä, jotain hyvänolonkeskusta stimuloivaa tekemistä, vai ylipäätään uppoutumista johonkin, mikä kadottaa hetkellisesti kaiken muun murheen tieltään.

Joka tapauksessa, konstit on monet ja tyyli vapaa. Pääasia on, että yksinolosta pääsee edes joskus niin halutessaan nauttimaan.

Yksinolon ihanuus leipoessa piirakkaa? No mikä ettei!

Uppoutumista rakkaan harrastuksen parissa ei voi liikaa ylistää. Mikä parasta, lopputulos hyödyttää yleensä muitakin kanssaeläjiä, kun tekee riittävän suuren piirakan. Pääseepä sitten muutkin nauttimaan yksinolon aikaansaannoksista.

Tämänkertainen resepti vie aurinkoisiin tunnelmiin, sillä kyseessä on kookoksinen pistaasipiirakka! Pistaasin omaleimainen, mutta hillitty aromi liittyy ihanan kermaiseen kookospannacotta -täytteeseen. Puhumattakaan piirakan kauniista, hivenen kevättä lupailevasta vihertävästä väristä, joka tanssii luonnonvalkoisen vaniljatäpläisen meren rinnalla. Ai että, ei voi tästä paljoa piirakan leipominen paremmaksi muuttua. Suosittelen testaamaan, reseptiin pääsee täältä!

Laput silmillä

laput silmillä ja vegegalette

Eiköhän meistä jokainen tähän syntiin sortune jossain vaiheessa elämäänsä, laput silmillä kulkeminen lienee enemmän sääntö kuin poikkeus. Niitä lappuja kun tulee soviteltua silmilleen mitä erilaisimmissa tilanteissa. Peiliinkatsominen on paikallaan, mikäli näin pääsee käymään.

Omat elämäntavat ovat ehkä se helpoin kompastukivi silmälaputetun tien varrella. Klassikkojen klassikko: ”On se kumma kun paino ei vaan putoa, vaikka miten syön terveellisesti ja liikun joka päivä!” (Samalla rojahtaa sohvalle selailemaan somea tai liimaa kaukosäätimen käteensä toisen käden hivuttautuessa megaluokan sipsi- tai karkkipussia kohti.)

Hyvin usein sujahtavat läpyskät silmille, kun katsellaan oman lähimmän lähipiirin tekosia. Käsi pystyyn, kuinka moni vanhempi ei olisi ensitöikseen noussut takajaloilleen puolustusasentoon vaikkapa kuultuaan oman kullannuppunsa ei-niin-fiksuista touhuiluista? Niinpä. Täysin luonnollinen reaktio. Mutta kun sillä kolikolla on AINA se kääntöpuolikin, ja versioita tapahtumien kulusta löytyy yleensä monia. Missä se totuus sitten majaileekaan, puolitiessä tai kauempana viistossa, hyvä olisi ottaa ne laput silmiltä ja katsoa asioita muistakin vinkkeleistä.

Itseriittoisuus nostaa myöskin päätään varsin nopeasti otollisten olosuhteiden niin salliessa. Ylemmyydentunnossaan on helppo lipsahtaa arvostelemaan muita. Vaikka miten saarnaisi kanssakulkijoille suvaitsevaisuudesta ja muusta mukavasta, tuleekin itse toimineeksi omia opastuksiaan vasten. Tuomitseminen ei tunnu kivalta, varsinkaan jos moraalituomarina toimii henkilö, jonka on mieltänyt ystäväkseeen. Tähän varmaan sopisi oikein hyvin vanhaakin vanhempi, virttynyt sanonta ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”.

Joten, eiköhän meillä kaikilla ole aihetta ottaa laput pois silmiltä ja kuvastin kauniiseen kätöseen, silloin kun tilanne sitä vaatii. Koska harva meistä yltää ihmiskunnan hyveellisimpiin ihanteisiin. Ja se on hyvä tunnustaa itsellekin.

Laput silmillä piirakan suhteen? Ehkä, jos piirakka on naamioitunut oikein taidokkaasti

Ja tämä piirakka sen todellakin tekee; koitappa erottaa, onko kyseessä vegegalette vai maitotuotteita sisältävä galette! Veikkaan että tiukkaa tekee vannoutuneimmillakin sekasyöjillä. eikä sillä ole edes mitään väliä sinänsä, sillä piirakka on aina piirakka, ja herkullinen piirakka on herkullinen piirakka.

Tämän vegegaleten paras osuus on, niin kuin aina, itse leivonnan tuomassa riemussa. Kun ei tarvitse pingottaa että meneekö ne reunat nyt sentilleen suoraan, se poistaa suorituspaineista leijonanosan. Galeten kanssa saa luvan kanssa olla ronski! Tsekkaa resepti täältä, et tule pettymään.

Uusia kujeita

uusia kujeita ja papupiirakka

Koska kalenteri näyttää 2024, niin sen kunniaksi on aika miettiä uusia kujeita! Eli tulevaisuusorientoitunutta mietiskelyä tämän vuoden alkuun.

Lähdetään vaikka liikkeelle uraorientoituneista tavoitteista. Ensimmäinen tähän liittyvä tavoite voisi olla estää urautuminen. Se on välillä niin kovin salakavalaa, ettei aina itsekään huomaa. Tai huomaa siinä vaiheessa, kun duunit eivät enää inspiroi millään tavalla. Kaikki päivät toistensa jälkeen vaan laahustavat mitäänsanomattomana harmaana massana, ja tuntuu että työelämä valuu hukkaan. Jos merkitystä ei löydy, niin sitten on aika ottaa kovemmat keinot käyttöön, eli etsiä itselleen innostavampi tienuupaikka. Siinä ihan hyvät tavoitteet tällä saralla.

Uusia kujeita tarvitaan yleensä muihinkin elämän osa-alueisiin. Vaikka perheyhteisön pariin. Jos jatkuva vääntö tavallisista perusasioista alkaa käydä kuuppaan, voisi olla hyvä tavoitella jonkinlaista kompromissiratkaisua. Esimerkiksi lattiapinnoilla vaeltavien sukka-armeijoiden itseohjautuvuuden kehittämistä, jotta ne ymmärtäisivät sijoittaa itsensä ja lajikumppaninsa sinne missä muutkin likapyykit majailevat.

Toki myös parillisten ihmisten kesken olisi hyvinkin suotavaa kujeilla uusin tavoin. Rutiinien rikkominen ei ole koskaan pahasta, kunhan yhdessä määritellyt raja-arvot eivät ylity. Tämä linkittyy vahvasti keskinäisen kommunikaation harjaannuttamiseen, joten siinä voisi olla tavoitetta, josta poikisi hyötyä pitkälle aikavälillekin.

Eräs tärkeimmistä tavoitteista tulevaan voisi olla itsensä kehittäminen. Joko henkistä kanttia tai fyysistä puolta. Parhaassa tapauksessa molempia. Tavoitteeseen tulisi kyllä mielellään liittää aikamääre, ettei esimerkiksi tammikuisesta kinkunsulatusbuumista jää käteen vain käyttämättömyyttään pölyttyvä salikortti. Tai pino puolittain luettuja koulukirjoja.

Uusia kujeita on hyvä pohdiskella. Mutta vielä tärkeämpää on laittaa pohdinnat käytäntöön. Pelkällä puheella kun harvemmin saadaan mitään aikaan. Iloa & onnea tuleviin tavoitteisiin!

Uusia kujeita piirakkaleivontaan? Tottahan toki!

Kunhan sopiva ajanjakso koittaa, on täysin kohtuullista tavoitella uusia piirakkaluomuksia. Vielä sellainen hetki ei ole osunut kohdalle, mutta onneksi tässä on kokonainen vuosi aikaa vääntää jonkinlainen piirakkainnovaatioiden spektaakkelimainen näytös.

Tällä kertaa mennään kuitenkin tuttua mukaillen. Rapea (joko itsetehty tai pakastealtaasta noudettu) voitaikina sai sisälleen herkullisen tulista paputäytettä kera kasvisten, joten ei tästä voinut tulla muuta kuin hyvää ja herkullista papupiirakkaa! Sopii kivasti kylmältä kalskahtavaan tammikuuhun, sillä lämpöä tai täyttävyyttä ei tästä piirakasta puutu. Suosittelen testaamaan, papupiirakan reseptiä pääsee tutkimaan täältä.

Pannu kuumana

pannu kuumana ja nopeat makeat pikkupiiraat

Keittää, keittää, joulunaikaan on monella pannu kuumana. Joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Tai sekä että.

Jos nyt sattuu olemaan sellainen tuuri käynyt, että välittömän lähipiirin syntymäajankohdat ovat osuneet joulun lisäksi osapuilleen kuukauden sisälle, on varmasti pannu kuumana useammankin kerran. Jopa ähkyyn asti. Siinä sitä leivotaan ja pupsutellaan harva se hetki jos jotakin kahvipöydän herkkua. Toisaalta kiva, että joulupöytään päästessä kiintiö kaikkea makeanpuoleista kohtaan on hiipunut olemattomiin. Säästyypä joulusuklaat pitkälle seuraavan vuoden puolelle.

Yhtä lailla moni tuskailee jouluvalmistelujensakin parissa. Tuohon en osaa kommentoida muuta kuin sen, että vähemmälläkin pääsee niin halutessaan. Ei ole pakko ihmistungoksissa hikoilla, lähikaupoistakin löytyy varsin kattava valikoima paketteihin ja viemisiksi. Jos ei muuta, niin lahjakortit ainakin löytynevät kassojen läheisyydestä. Aina varma valinta.

Mikäli sinne kulutusorientoituneiden ihmisolentolaumojen keskelle kuitenkin eksyy, niin voi hyvinkin äkkiä pannu kuumeta ylitsevuotavasti. Näin ainakin ihmiskammoisten introvertihköjen henkilötyyppien kohdalla. Tuntikin riittää aiheuttamaan traumoja, kaksi vie jo vähintään parin päivän erakoitumisen partaalle. Kaikkia kun ei ole luotu suurenpuoleisten massakanssakäymisten pariin. Nöyrimmät kiitokset verkkokaupoista.

Tai ainakin niistä verkkokaupoista, jotka toimivat ja toimittavat luvatut kulutushyödykkeet ajallaan. Olennaisesti toimitusvarmuuteen liittyy toki kuljetusyhtiöiden toiminta. Oi niitä aikoja, kun kusti polki. Nykyään harvemmin. Mutta ei pidä syyllistää, muutoksia postikäytänteisiin on vuosikymmenten varrella tullut ja paljon. Tuskin se rivityöntekijän vika on, parhaansa he tekevät.

Kun nyt kerran lähti ”vanhojen hyvien aikojen” muistelolinjalle, tulee väistämättä mieleen, miten vähällä sitä aikoinaan pärjäsi ja oli kiitollinen pienistä hyvistä asioista. Kuten ala-asteen joulujuhlan jälkeen jaetuista pussukoita, joista löytyi punainen omena, pipari ja namu tai kaksi.

Näihin mietteisiin on hyvä päättää. Jostain syystä pannukaan ei tunnu enää kovin kuumalta.

Pannu kuumana tulevia yllätysvieraita varten?

Jo vain tokkiinsa; näillä helposti ja nopeasti valmistuvilla makeilla pikkupiirailla ruokkii makeannälkäiset kaffevieraat alta aikayksikön. Koska ei toinna stressata tarjoiluistakaan näin joulun alla.

Makeat pikkupiiraat syntyvät muutamasta torttutaikinalevystä ja tölkillisestä säilykehedelmiä. Jos oikein innostuu, voi näihin vielä tekaista kaappijämistä suklaamoussen piiraitten kruunuksi. Reseptiikan pariin pääsee täältä.

Näkemyseroja

näkemyseroja ja pekonipiiras kylmällä täytteellä

Jep jep, näitähän riittää meidän ihmisolentojen keskuudessa. Näkemyseroja esiintyy päivittäin, jotkut pienempiä, toiset suurempia. Kaikkinensa kovin ärsyttäviä. Ainakin jos niihin ei osaa suhtautua kuten henkisesti kypsät henkilöt. Ja nyt käsi sydämelle; kellä ei olisi alkanut jossain vaiheessa keittämään, kun Vesa ei vaan tajuu?

Kovin monia erilaisia näkemyksiä löytyy varsinkin työyhteisöistä. Rakentavasti ajateltuna oikein hyvä asia, jos kaikki asianosaiset ajattelisivat samalla tavalla näkemyseroista. Näinhän se ei ole, vaan välillä menee ihon alle. Itse kullakin.

Kotioloissa – ellei satu olemaan yksineläjä – näkemyseroja vasta löytyykin. Pienistä, perustavanlaatuisista, ja kaikesta siltä ja väliltä. Jotkut asiat on helppo ohittaa olankohautuksella, toisista voi syntyä muuttoauton tilaus.

Ja kun oikein peiliin katsotaan, oman pään sisäiset näkemyserot ne vasta mielenkiintoisia ovatkin. Kummasti sitä kuvittelee näkevänsä asioita laajemmasta vinkkelistä, vaikka todellisuudessa elää omassa pienessä kuplassaan, omien näkökulmiensa vankina.

Jos haluaa konkreettisia näkemyseroja, kannattaa katsoa avaraa luontoa. Siellä kun leijona kellistää seepran (no ei siinä mielessä), niin voi miettiä, kumman suoritusta ihannoi. Surkutellako raitakaverin kohtaloa, vai ilakoidako jellonan täyden massun puolesta. Kas siinäpä pulma.

Sellaisia ne näkemyserot on. Monisyisiä ja monitahoisia. Kenties myös elämän suola?

Näkemyseroja pekonipiiraan suhteen? No ihan varmasti

Tämänkertainen resepti on hieman erilainen, mutta aivan yhtä herkullinen. Rakastettu klassikko, pekonipiiras, sai nimittäin kylmän täytteen.

Piirakkapohja kyllä paistetaan, ja erityisen ruokaisa se onkin, kiitos taikinan sisältämän perunan, ja piirakkaan makeutta sekä hiilareita tuovan bataatin. Itse asiassa inspiraatio tähän piirakkaan on lähtöisin uuniperunoista ja -bataateista pekonitäytteellä. Ei voi mennä vikaan.

Täytteen kermaisuus on ranskankerman ja tuorejuuston ansiota. Siihen vielä rapeaksi paistettuja pekonikuutioita, ja ihanan raikasta, kotimaista kevätsipulia. Sopii kivasti vaikka pikkujoulutarjoiluihin; siinä tapauksessa suosittelen tekemään pikkupiiraita, jotka ovat mukavampia napostella. Toimii kyllä normikokoisena versionakin. Reseptiikkaan pääsee täältä.

Vastustaa ja rankasti

Vastustaa, muttei tämä suussasulava omenapiiras!

Käsi pystyyn, kenen kohdalle EI silloin tällöin sattuisi erimittaisia ajanjaksoja, jolloin vastustaa ja rankasti?? Tästä suunnasta ei ainakaan nouse räpylä. Siitä ruohonjuuritason todisteena eräs marraskuinen viikko, joka ei todellakaan mennyt Strömsön malliin. Voin kertoa, että kaikki hienot kaavailut aikataulutuksineen menivät kerralla suoraan vessanpyttyyn ja viemäriin, kun korona päätti tulla kylään. Ja se pirulainen kun ei hellittänyt otettaan kaikista lääketieteen ja teollisen lisäravinnetuotannon poppaskonsteista huolimatta.

Piti siis olla työntäyteinen, paras työviikko ikinä; kalenteri oli lastattu pullolleen asiakastapaamisia, kamppiksia, velvollisuuksia sun muita palkkansa eteen tehtäviä toimenpiteitä. Kirsikkana kakkusessa heilui vielä eräs työliitteinen tapahtuma, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Draivi ja innostus olivat tapissaan.

Ja sitten korona. Eli kalenteri tyhjäksi ja siitä sitten täyslepoon. Viikon tärkeimmäksi agendaksi muodostuikin hengittäminen. Pistänee asioita tärkeysjärjestykseen tämmöiset itsestä riippumattomat vastustelut. Mutta en voi sanoa, että olisin purematta niellyt (kirjaimellisesti; nielun turvotessa liki umpeen hyvä että lääkkeet sai nieltyä) tämän lyhyehkön, mutta sitäkin karvaamman episodin elämässä. Ajatuksen tasolla, silloin kun oli hereillä ja särkylääkkeinä doupattuna, tuli kirottua mielessä lukemattomat kerrat, että eihän tämän nyt näin pitänyt mennä. Miksi, oi miksi elämä vastustaa hienosti laadittuja suunnitelmia!?

Varmaan juuri siksi, että tulisi välillä pysähdyttyä, ja mietittyä, ettei kukaan ole kaikkivoipainen. Ja suunnitelmilla voi pyyhkiä vaikka sitä itseään, koska asiat menee joka tapauksessa niin kuin ne menee. Vaikka miten kovasti kirvelisi juuri sillä hetkellä.

Noh, onneksi menneet on menneitä, niitä on turha jäädä märehtimään. Välillä vastustaa. Ja sen kun oppisi jossain vaiheessa hyväksymään, niin ainakaan ajatuksen tasolla ei vastusta enää niin pahasti.

Vastustaa herkullista piirasta? Höpö höpö

Jos jotakin ei kannata vastustaa, niin se on tämä herkullistakin herkullisempi, suussasulava omenapiiras! Leivoin (ja söin) sen jo aiemmin syksyllä, mutta edelleen ajankohtainen valinta piirakkaleivontaan, sillä kotimaisia omenoita tuntuu vielä olevan kivasti saatavilla.

Rapea taikinakuori kätkee sisäänsä runsaasti aromikasta omenaa kera kanelin ja muun maistuvuutta lisäävän seoksen. Ja tietysti lisäkkeeksi vaniljakastiketta! Suussasulava omenapiiras on lisäksi helppo valmistaa, reseptin pariin pääset täältä!

Intuitio johtotähtenä?

intuitio ja gluteeniton puolukkapiirakka

Kävin jälleen kokeilemassa itselleni uutta juttua hetken mielijohteesta, koska kaikkea pitää kokeilla. Tuo uusi juttu oli Tarot-korttien tulkitsijan pakeilla käväisy, joka tapahtui hyvinkin ex-tempore; intuitio ohjasi menemään erääseen tapahtumaan, ja sielläpä tuli vastaan tämmöinen mahdollisuus. Siitä se ajatus siis lähti, ja kokemuksen jälkeen jäin miettimään takemmin intuitiota.

Ensinnäkin tajusin, että elämän varrella on toisinaan ollut valitettavan pitkiä hetkiä, jolloin kaikki alitajunnan syöttämät viestit ovat hukkuneet arjen alle. Tuolloin on olo ollut kovin puutteellinen, aivan kuin osa itsestä olisi ollut kadoksissa, tai vähintäänkin jokin yhteys katki. Vähän kuin läppäri offline-tilassa. Täysin ymmärrettävää sinänsä, sillä jos päivittäinen kuormitus hipoo bönarin rajamailla, ei siinä enää oteta minkäänlaisia vihjeitä vastaan (muilta kuin työterveyslääkäriltä). Tuossa vaiheessa vain yritetään selviytyä päivästä toiseen.

Joskus intuitio on myös potkinut persiille, ja täysin aiheesta. Jos sivuuttaa riittävän pitkään näitä kallisarvoisia, joskus hyvin hienovaraisia, viestejä, niin pakkohan siinä on alitajunnan pitää kovempaa ääntä jotta asia menee perille. Jopa niin kovaa, ettei ole jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä konkreettisiin toimiin.

Ja yleensä intuitiiviset viestit ovat osoittautuneet kannattaviksi, sen hetken tai jopa koko elämänlaadun kohenemisen suhteen. Kunhan vain on luottanut tarpeeksi siihen, että näin sen kuuluu olla ja mennä. Jos ei ole luottanut, on muistutuksena tullut vaikkapa sakkolappu. Kuten tässä eräänä päivänä ihan kirjaimellisesti (eli kannattaa uskoa sitä pientä sisäistä ääntänsä, joka käskee hiljentämään ajokin vauhtia).

Mitä ne kortit sitten kertoivat? Ensinnäkin pakasta viskattiin semmoiset laput näppiin, että korttipelissä olisi todellakin tullut erä- ja otteluvoitto. Jonka vielä kruunasi intuition johtotähtenä toiminut kortti, jonka tunnistin heti omakseni. Itse kokemus oli hauska ja varsin viihdyttävä. Ja nyt sitten jään odottelemaan, milloin intuitio antaa lopullisen sysäyksen uuden äärelle. Tai siis en jää odottamaan, vaan alan tehdä asioille jotakin. Ei se intuitiokaan hoida mitään kenenkään puolesta.

Intuitio johdattaa piirakoiden pariin

Ja tarkemmin sanottuna tällä kertaa jokasyksyisen herkkureseptin ääreen. Herkullinen mutta helppo gluteeniton puolukkapiirakka maistuu lähes joka syksy, sillä siinä on jotain vastustamattoman ihanaa.

Reseptiikka on alkujaan taattua Pirkka-laatua, mutta jonkin verran olen siihen omaa säätöä lisännyt. Yhtä kaikki, lopputulos on erittäin maukas. Tuunattu versio gluteenittomasta puolukkapiirakasta löytyy täältä!

Häpeä ja siitä kärsineet sukupolvet

häpeä ja taimenpiirakka

Syksy tuo tullessaan pimeyttä, ja sitä myötä ajoittain surullisiakin ajatuksia. Ajatuksia menneistä, menneisyyden haamuista ja niihin liittyvistä tunteista. Yksi näistä tunteista on häpeä. Se lienee kansakuntammekin yksi kollektiivisimmista tuntemuksista, ja valitettavasti sitä on siirretty yli sukupolvien ties kuinka kauan.

Aina on hävetty ja opetettu häpeämään. Joskus aiheesta, usein ilman järjellistä syytäkin. Häpeän varjolla on kahlittu noudattamaan tiettyjä muotteja, vaikkei niihin sopisikaan. Erilaisuutta on pakotettu häpeämään. Hävetä on pitänyt jopa omaa olemustaan, normaaleja ruumiintoimintoja, elämäänsä. Häpeän takia on karkoitettu, tai häpeäjä on itse karkoittanut itsensä.

Eihän häpeä itsessään ole ollenkaan huono tunne, sillä se voi parhaassa tapauksessa ohjata ihmisiä parempien valintojen tielle. Jos henkilö ei tunne minkäänlaista häpeää mistään mitä tekee yleisten käyttäytymisnormien tuolla puolen (laittomuuksia, muiden vahingoittamista, tms.), niin sietäisikin hävetä. Onneksi vain pientä osaa ihmiskunnasta ei hävetä omat torspoilut.

Valitettavaa, mutta jotkin aikojen takaiset häpeäkäsitykset ovat muokanneet meidän monen elämänkatsomusta ja tekemiämme valintoja ikävällä tavalla. Jo pienestä pitäen on häpeä läsnä elossamme. Esimerkiksi pienenä ihmistaimena hävetti vallan kamalasti, jos pissa meni pöksyyn. Tai ei uskaltanut viitata oppitunnilla, hävetti niin kamalasti, jos vastaus menikin metsään. Monesti on myös jätetty hakeutumatta uusiin haasteisiin, ettei sitten hävettäisi, kun ei tulisikaan valittua, tai jos tulisi valittua muttei osaisikaan tehtäväänsä kunnolla. Sitten vasta hävettäisikin.

Missä sitten menee sopiva häpeä ja sen rajat? Kenen päätettävissä on, milloin hävetä ja mistä syystä? Kuka meistä on oikeutettu toimimaan häpeätuomarina toiselle?

Häpeä ei koske tätä piirakkaa, se on käsityksen kantamattomissa

Jos kansakunnan johto on mätää, jonka todellakin sietäisi hävetä tekojansa, se ei tarkoita, että kaikki kansan aikaansaannokset olisivat samanlaisia. Hävetä ei siis tarvitse tämän piirakkareseptin kohdalla pätkääkään, vaikka sen alkuperä onkin itärajan toisella puolen.

Tämänkertaisen reseptin taimenpiirakka on läheistä sukua kulibjakalle, eli venäläiselle lohipiirakalle. Reseptiikkaa on tosin muokattu terveellisempään ja kotimaisempaan suuntaan, joten poislukien mausteena käytetyt pippurit, kaikki muut ainesosat on mahdollista hankkia kotimaisena tuotantona. Käyhän tutustumassa, maistuu varmasti!

Sairasta eloa

punaherukkapiirakka

Jo vain on maailmassa paljon sairasta shittiä meneillään, kun vallankahvassa olevat, muusta maailmasta ja tavantallukoista vieraantuneet henkilöt pääsevät päättämään. Mutta tällä kertaa mielessä liikkuu enemmänkin henkilökohtaisen tason arkielon sairaudet (pl. kaikki vakavammat vaivat).

Nuo ihmisruumista riivaavat, eli jos jonkin sorttiset pöpöt, jotka tekevät tuttavuutta joka kulmalla ja vessankahvassa. Ei riitä, että vähän väliä jokin näkymätön pirulainen iskee oikein olan takaa, ehei. Näihin ei totu, vaikka miten monesti sama sairas rutiini toistetaan. Tässä muutama valitettavan yleinen vaiva, joista saa kärsiä lähes jokaisen viruksen kylkiäisinä:

Hillitön hedari. Siellä ne pikku-ukot ja -akat (ja siis voi ne olla sukupuolettomiakin hahmoja, ihan millaisiksi kukin haluaa kuvitella mokomat pirulaiset) taas hakkaavat kallonsisustaa terävillä moukareillaan kuin viimeistä päivää. Moukarireivit yltyvät välillä sellaisiin mittoihin, että ihme kun vierustoverikin ei kuule jyskytystä ja jumputusta, vaikkei saman kallon sisälle pääsekään. Mikään ei oikein auta, paitsi normikäytön rajat ylittävä kipulääkitys, ja sekin vain hetkellisesti tarjoten ukkeleille ja akkeleille hyvin ansaitun takomistauon.

Karmea kurkkukipu. Tai nielukipu, kumpaan kohtaan putkea nyt sattuukin sattumaan. Siinä vaiheessa, kun et pysty edes omaa sylkeäsi nielaisemaan, ollaan tuskien taipaleen ääripäässä. Jos jotain positiivista, niin tuleepa lepuutettua äänijänteitä. Samalla saa levätä mahdollisten kanssa-asukkienkin korvat.

Yrjö alias oksennus. Ei toki ihan kaikkien viruskamujen kaveri, mutta yllättävän monen kuitenkin. Voi hyvä päivä, kun olet jo tyhjentänyt kaiken mahdollisen sisällön vatsalaukun perimmäisiä sopukoita myöten, eikä silti lopu tuo iänkaikkinen yökkäily! Siinäpä sitten jatkat kakomista rystyset valkoistakin valkoisempina pitäen kiinni mistä ikinä saat (yleensä pitkistä hiuksista tai saniteettilaitoksen seinistä).

Kaiken kivan lisäksi nämä – ja kaikki muut mahdolliset osat sairasta eloa – yllättävät onnettoman ihmisreppanan yleensä yhtäaikaisesti. Kyllä tuntuu tuolloin viikatehepun läsnäolo olevan turhan lähellä. Ja vaikka kuolo ei korjaisikaan, ja elo alkaa edistyä, tulevat seuralaisiksi jälki-ilmiöinä vaikka sun mitkä jälkikivat (vähintäänkin viikkoja kestävä yskä, tai, ai että ja namskis, persjumi kaikessa taipumattomuudessaan, johtuen parin päivän sänkypotilaana olosta).

Että näillä askelmerkeillä syksyn viruslottoa kohti. Onnea arvontaan!

Sairasta piirakkaa? No ei tod, vaan SAIRAAN hyvää piirakkaa!

Kun akuutit virustartunnat on lieveilmiöineen hoideltu pois päiväjärjestyksestä, on enemmän kuin kohtuullinen syy palkita saavutus oikein mehevän maukkaalla piirakalla. Kuten tällä ravitsevan raikkaalla punaherukkapiirakalla! On siinä sentään jonkin verran c-vitamiinia torjunta-aineeksi uusien viruskantojen kiusaksi.

Samettisen piirakan täytteen salaisuus piilee mascarponessa ja valkosuklaassa, jotka sopivat erittäin hyvin yhteen kirpeiden herukoiden kaveriksi. Pohjataikinassa on puolestaan kauraa ja mantelia, jotka syventävät makumaailman harmoniseksi kokonaisuudeksi. Testailkaa toki, reseptiikkaan pääsee täältä!

Aitoja asioita

aitoja asioita ja spagettikurpitsapiirakka

Kaiken epävarmuuden, muutosten ja muiden ihmismieltä ja arkieloa piinaavien epäkohtien keskellä tulee tarpeen haalia ympärilleen aitoja asioita. Kuten vaikkapa oikeita tunnekokemuksia erinäisten aktiviteettien parissa, ja hyviä ihmissuhteita. Ai että rakastan aitoutta!

Jos kyse on ruoasta, on suhteellisen helppoa tunnistaa aidot raaka-aineet makuelämysten taustalla. Vahvat perusmaut kun eivät valehtele. Hankalampi homma tosin, jos on makuaisti mennyttä. Mutta silloinkin silmät kertovat enemmän kuin tuhat neonvihreää ja sateenkaarensävyistä esanssien riemukaarta. Paitsi jos on värisokea tai muuten visuaalisesti rajoittunut. Sitten on aihetta turvautua hajuaistiin (ellei sitten ole se makuaisti mennyt, koska nämähän kulkevat käsi kädessä). Kylläpä kävi tekemään mieli perinteisesti leivottua, juuri uunista otettua, höyryävän kuumaa ruisleipää. Ja siihen päälle voita (joka ei sisällä lisäaineita). Voiko aidompaa elämystä olla?

Aidosti ihana on sekin olotila, kun pääsee nauttimaan luonnosta. Mielellään kaukana liikenteestä tai ihmismassoista. Miettikäätten; aamu on juuri valjennut, kävelet pitkin aamukasteista, sammalpeitteistä metsäpolkua. Ei ristin sielua mailla halmeilla. Nuuskuttelet raikasta, puhdasta luonnontuoksua, kuuntelet luonnon tarjoamaa äänimaailmaa. Kaikki aistit herkistyvät ottamaan vastaan maailman sellaisena, kuin se parhaimmillaan on. Et mieti mitään ylimääräistä, vain olet. Aito ja alkuperäinen aistinautinto.

Aito riemu syntyy sekin aidoista asioista. Ei toiselle nauramisesta, vaan toisen kanssa yhdessä nauramisesta. Tai no, omaa kivaakin voi vallan mainiosti pitää omalla kustannuksellaan. Mutta kollektiivisen riemun löytää yleensä aitojen ihmisten seurasta. Sellaisten, jotka ovat omia itsejään vailla naamioita joiden takana piilotella tai vetää roolisuorituksia. Ihania nuo aidot ihmisolennot, ketkä uskaltavat olla juuri sellaisia kuin ovat.

Semmoisia mietteitä lyhykäisyydessään tähän syyskuuhun. Aitoja asioita tulevaan syksyyn odotellessa.

Aitoja asioita, kuten spagettikurpitsa ja siitä leivottu piirakka

Mikä olisikaan aidompaa, kuin leipoa itse alusta alkaen? Siinä ainakin tietää mitä saa ja mitä pistää suuhunsa. Tällä kertaa leivotaan spagettikurpitsapiirakka, joka on saanut inspiraatiota eräästä kaikkien aikojen ruokaklassikosta, eli carbonarasta!

Spagettikurpitsa tuo piirakkaan mehevyyttä, mutta muuten sitä ei oikeastaan huomaa. Carbonaralle ominaiset maut pääsevät oikeuksiinsa, joten jos kaipaat piirakkaa, johon on huomaamattomasti sujautettu kasvista, niin tässä sellainen. Resepti saatesanoineen löytyy täältä.