Muka-kevät

muka-kevät ja parsapiirakka

Olipas taas kerran kevät, tuo kauan kaihottu ja innolla odotettu vuodenaika pimeän pohjolan perukoilla. Aika, jota loputtoman pimeän syksyn, loskan, kaamoksen ja hyytävän, lumikaaosten täyttämän talven jälkeen odotettiin kuin kuuta nousevaa tai suloista suvea, kaunista kesää saapuvaa. Mutta mitä ihmettä sitten tapahtuikaan?! Tulikin muka-kevät.

Muka-kevät. Tuo aidon ja oikean kevään julma halpakopio, joka halpatuontitavaran tavoin paketista poistuessaan rikkoutuu välittömästi. Turhake, jota ei kukaan tarvitse. Virhe systeemissä. Auringon ja iloisen puron lorinan sijasta saatiinkin loputonta harmautta, pakkasta, vesisadetta, räntää, lunta. Kaikkia näitä sekaisin, päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Loskainen lokakuu, tai marraskuu all over again.

Muka-kevät sai härmäläisen kansan kömpimään takaisin talviunilleen, horrostamaan julman maailman pois ulottuviltaan. Tyhjenivät kadut, hiljenivät orastavasti avautuneet terassit. Ei innostaneet edes kesähepenillä hemaisevasti houkuttelevat näyteikkunat tuhlaamaan tulevaisuuteen kadonneen vuodenajan luomuksiin tätä toppatakeissaan värjöttelevää väkeä. Pimeys ja ankeus veivät voiton. Kotisohva kutsui. Ruutuaika lisääntyi. Rantakunto kaikkosi kaukaisuuteen.

Eikä sekään riittänyt muka-keväälle. Julmuri vaati itselleen lisää uhreja. Viattomia luontokappaleita, jotka kevättä rinnassaan saapuivat soidinmailleen lirkuttelemaan sulosäveliään tähän maahan synkkään ja pimeään. Niin kovin kärsivät pienet punarinnat, peipposet ja hippiäiset. Kuolo julma oli kohtalona pienten tirppasten, jotka vain tahtoivat muniansa haudoskella.

Milloin siis poistua saa, tuo pahalainen, muka-keväinen julmajainen?! Mene jo, häivy, vie mennessäsi tämä ankeutus. Anna oikean kevään saapua tuomaan meille d-vitamiinin puutteesta kärsiville helpotusta, kalpealle iholle päivetystä. Kevät, kuinka sua kaipaamme. Tule jo.

Muka-kevät ei mahda mitään kevätkauden piirakalle

Koska kevätpiirakoiden airut, parsapiirakka, onnistuu tuontitavarastakin, ei muka-kevät voi pilata tätä elämystä! Rapsakat parsat ovat olleet kausihevien listoilla jo hetken, ja siellä vielä tovin pysyvätkin. Kotimaisia versioita saanemme vielä jonkin aikaa odotella, joten sitä herkkua odotellessa tässä parsapiirakkaresepti tutkittavaksi.

Parsa sai kaverikseen täytteeseen oikein hyvän vastinparin fetajuustosta, joka toi juuri sopivaa suolaisuutta. Lisämakua antoi valkosipulinkynnet. Piirakkapohjana toimi perusmallin voipohjainen taikina, irtopohjavuokaan taputeltuna. Piirakan saa kauniisti esille irtopohjavuokaa käyttämällä, mutta ihan tavallinen piirakkavuokakin ajaa asiansa. Resepti löytyy täältä. Kokeile pois!

Vanheneminen vituttaa

vanheneminen vituttaa mutta tiramisupiirakka ei

Aiemmassa hajatelmasessiossa tuli pähkittyä seuran vanhentuneisuutta. Siihen liittyen seuraa jatkopohdinta otsikolla vanheneminen vituttaa. Koska sitähän se väistämättä tekee ennemmin tai myöhemmin. Ei tietenkään kaikilta osin, mutta vähintäänkin – stubbismin hengessä – kolmen pointin kautta todistaen:

  1. Kroppa vanhenee. Kone ei vaan toimi niin kuin ennen, suorituskyky laskee. Tähän alamäkeen luisumisen alkaa huomata viimeistään kolmannen kympin kiepsahtaessa mittariin, joskus aiemminkin. Jalka ei vaan nouse entiseen tahtiin, jäykistymistä tuntuu nivelissä ja siellä sun täällä, notkeus katoaa, palautuminen on heikkoa. Kaikenlaista kremppaa, kolotusta, kipuilua. Ja kärsimyksen vauhti vaan kiihtyy kymmenien lisääntyessä. Ja tämä vain yleisestä toiminnallisuudesta, sillä ulkonäöllisistä muutoksista on turha edes alkaa avautumaan.

  2. Muisti heikkenee. Ennen huippuveistäkin terävämmät aivosolut kankeilevat liisteriin joutuneen kärpäsen tavoin; ei etene vaikka kuinka rimpuilisi. Lagittaa kuin huono nettiyhteys keskellä korpimetsää. Eikä auta vaikka menisi paremmalle kuuluvuusalueelle. Vanha koira saattaa hyvinkin oppia uusia tapoja, mutta hitaasti. Raivostuttavan hitaasti. Hemmetin aivosolut, jotka rappeudutte.

  3. Muutkin vanhenevat. Etenkin omien rakkaiden ja läheisten vanhentuminen kolahtaa ja kovaa. Se on yleensä omaakin vanhenemista tuskallisempaa. Lopputuloskin on tiedossa, mutta sitä ei koskaan tiedä, milloin tuo pelätty hetki koittaa. Ja kun se koittaa, oma vanhentuminen konkretisoituu entisestään.

Toki vanheneminen tuo mukanaan hyviäkin asioita, sitä ei tietenkään kannata unohtaa. Joskus nyt vaan on niitä päiviä, että se vanheneminen vituttaa yli kaiken. Ja kun sen tunnustaa, niin siitä on hyvä päästä eteenpäin. Ehkä sitten seuraavana päivänä osaa taas huomata ja arvostaa niitä positiivisia seikkoja, jota vanheneminen tuo tullessaan. Tai ylipäänsä sitä, että on etuoikeutettu vanhenemaan. Että on vielä elossa tällä hetkellä.

Vanheneminen vituttaa, mutta tämä piirakka ei!

Jos jokin auttaa hetkeksi siirtämään sivuun vanhenemisen tuottaman eksistentiaalisen kriisinpoikasen, niin se on tämä tiramisupiirakka. Kun tätä uskomattoman herkullista, samettisen pehmeän täyteläisyyden kruunaamaan taivaallista tekelettä laittaa tuulen suojaan, ei voi ajatella mitään muuta. Niin hyvää se on.

Lisäksi, että piirakka on niiin hekumallinen, kestää se vanhenemisen arvokkaasti; voit huoletta leipoa tämän odottamaan paria-kolmea päivää ennen aiottua tarjoiluhetkeä. Maku vaan tekeytyy entistä intensiivisemmäksi ja uhkean kermaiseksi. Joten ei muuta kuin reseptiä kohti, täältä se löytyy!

Vanhentunutta seuraa?

vanhentunutta seuraa ja vegaaninen piirakka

Viimeaikoina on tullut pohdiskeltua vanhenemista ja sen mukanaan tuomia seurauksia. Kun kauaksi on – jo pidemmän aikaa sitten, kuin kehtaa edes myöntää – jäänyt nuoren aikuisen melko huoleton elämänvaihe, ja tilalle tulleet jos jonkinlaiset vastuut sekä velvoitteet, tuntuu olotila väistämättä joskus hieman irralliselta. Kuin ei kuuluisi oikein mihinkään, vaikka paikka on ainakin ulkopuolisten silmissä selkeästi lokeroitu ja lukittu. Olet ilmiselvästi vanhentunutta seuraa. Mutta mitäs, jos mieli haraakin vastaan? Jos sitä ei haluakaan tulla asetetuksi tiettyyn stereotypia-ansaan? Voiko taistella tuulimyllyjä vastaan, ja onko siitä sitten kuitenkaan lopulta mitään hyötyä?

Otetaan esimerkiksi vaikka iltariennot. Kun oli aikoinaan hätäisesti täysi-ikäistynyt, sitä piti yrittää kuitenkin päästä +21 paikkoihin. Niissähän oli tunnetusti paljon jännempi meno kuin oman ikäisille tarkoitetuissa juottoloissa. Yleensä joutui pettymään, poke kun käännytti ilmekään värähtämättä lapsenpyöreydestä kärsivät nuoret aikuiset edes papereihin vilkaisematta. Ellei sitten sattunut tuntemaan sopivia seuralaisia, jotka sopivalla setelillä silatulla kädenpuristuksella pystyivät kääntämään portinvartijan katseen hetkeksi muualle.

Noh, vuosia (lue: vuosikymmeniä) kului, ja kuin ihmeen kaupalla nuo ennen niin fressit mestat olivatkin muuttuneet silmänräpäyksessä vanhojen ihmisten täyttämiksi seuranetsintätalkootuokioiksi. Enhän minä ole vanhentunut, vaan nuo muut?! Valitettavasti peili kertoi toista. Mutta siitä huolimatta tai juurikin siitä syystä, veri veti nuorekkaampaan seuraan. Enää ongelma ei ollut sisäänpääsyssä, vaan siinä, että säälivät katseet alkoivat jo ennen kuin oli otettu tukeva jonotusasento fyysisesti nuoremman aikuisväestön keskeltä. Jos jotain positiivista, niin eipä enää portsarille tarvinnut papereita heilutella. Saattoihan tuo pokerinaamainen kaappi kuitenkin hieman kulmiaan nostellen vaivihkaan tiedustella, että maihtoikohan leidi nyt ihan aikuisten oikeasti tietää, millaiseen paikkaan oli matkalla. Tiesi kyllä. Mutta tuli bumerangin tavoin samaa reittiä takaisin noin vartin kuluttua.

Toisena esimerkkinä voisi heittää työelämälähtöisen vanhentumisen. Kuinka salakavalaa onkaan, miten sitä siirtyy nuoremman kaartin dynaamisen tehopakkauksen roolista kaikkitietäväksi infotiskiksi, ja lopulta taidoiltaan ja tiedoiltaan virttyneeksi ongelmajätteeksi. Ainakin joissain tapauksissa. Onneksi on myös organisaatioita, jossa kaikkea kertynyttä osaamista ja tietoutta, fyysiseen ikään lokeroimatta, arvostetaan. Voi kuitenkin olla, että asiallisesta työkäyttäytymisestä huolimatta huomaat, että et pääse salaisiin someryhmiin tai muihin epävirallisiin kommunikaatiokanaviin mukaan. Koska olet vanhentunutta seuraa. Tai jos olet nuoreksi laskettava henkilö, voidaan olettaa, ettet halua vanhemman kaartin mukaan sivistyneisiin viininmaistajaisiin. Koska onhan se nyt nuorisolle tylsää istuskella vanhusten seurassa, tuskin kiinnostaa, turha edes kysäistä mukaan…

Ageismi on varsin ikävä ongelma. Sitä on hankala kitkeä, mutta siihen on pyrittävä. Oli siellä peilissä sitten siloiset tai kokeneemmat kasvot. Katsotaan siis rohkeasti pintaa syvemmälle.

Vanhentunutta seuraa piirakkaleivonnan parissa? Enpä usko, äläkä sinäkään!

Sillä tässä piirakkareseptissä ei ole mitään vanhentunutta. Päinvastoin, se on tuunattu uudenuutukaisilla tuotteilla, ja ajan henkeen sopivasti kyseessä on vegaaninen piirakka! Suolainen sellainen versio, ja kaiken lisäksi erittäin helposti tuunattavissa gluteenittomaksi.

Piirakka on myös täyttävä, sillä pohja on rikastettu gram-jauhoilla. Täyte puolestaan on saanut osakseen maukasta kasvisproteiinia, joten mistään ei ole tarvinnut tinkiä, vaikkei eläinperäisiä aineksia ole käytetty. Testaa ihmeessä, tuuleta vähän virttyneitä ajatuksia vegeleivonnasta (jos sellaisia on). Vegaanisen piirakan reseptiin pääset täältä.

Matkamuistoja

matkamuistoja & cookiemudcakepiirakka

On suurta luksusta, jos pystyy välillä käymään kotinurkkia kauempana. Edes silloin tällöin. Läheskään kaikki eivät pääse nauttimaan ajoittaisista maisemanvaihdoksista, joskus sentään tulee tuliaisia tuomisina. Matkamuistoja on monenlaisia, parhaimpia sellaiset, joista on oikeasti iloa tai hyötyä. Tai ne matkamuistot, jotka on päässyt itse luomaan.

Jos nyt mietitään perinteisiä matkamuistoja, eli kaiken maailman koriste-esineitä, kippoja, kuppeja, nippoja, nappoja, yms., niin liekö niistä oikeasti saajalleen muuksi kuin hyllyjen ja kaappien täytteeksi? Eri asia toki on, jos kyseinen tavara liittyy vaikkapa johonkin merkitykselliseen tapahtumaan, tai tuo mieleen jonkun tärkeän henkilön. Tai jos tuliainen on riittävän pienikokoinen, eikä vie tilaa (nyrkin sisään mahtuvat krääsät kun on helppo piilottaa. Tai vahingossa hävittää).

Syötävät matkamuistot ovat eräitä parhaimpia tuliaisia. Jos valitsee oikein, ei niistä ole pian jäljellä kuin kierrätettävät pakkausmateriaalit. Ja ehkä muutama lisäkilo syöjälleen, riippuen tuomisten kaloripitoisuudesta sekä määrästä. Vannoutuneet mahamatkailijat liputtavat tämmöisten paikallisia herkullisuuksia sisältävien matkamuistojen puolesta.

Kuvia tulee yleensä matkoilta räpsittyä muistoiksi, jopa melkoisia määriä näin kamerallisten älypuhelinten kulta-aikana. Ja mikäpä siinä, onhan se jälkeenpäin kiva verestellä matkamuistoja ruudun kautta. Mutta kuinka usein niitä enemmän tai vähemmän onnistuneita otoksia sitten tuleekaan katseltua? Kyllähän ne valitettavasti usein häipyvät pilveen, bittiavaruuden syövereihin. Oi niitä aikoja manuaalikameroiden kera. Jonnet ei varmaan muista, mutta tuolloin piti ensinnäkin hyvin tarkkaan miettiä, mitä kuvaa, ja toisekseen miten paljon kuvia räpsii. Filmi kun oli kallista, ja kuvien kehittäminen myös.

Näin keski-ikää lähestyvän ihmisen henkilökohtaisesta näkökulmasta katsottuna matkamuistot ovat kovin katoavaisia. Valitettavasti siksi, että muisti tahtoo jo tehdä tepposia. Vain tietyt, sielua sykähdyttävimmät hetket jäävät elämään pidemmäksi aikaa.

Oli miten oli, laatu korvaa määrän. Myös matkamuistojen osalta.

Matkamuistoja piirakkaleivonnan saralle?

Moni piirakkainspiraatio saa alkunsa matkustelun ansiosta. Uudet maut, värit, muodot ja muut aivoja kutkuttelevat asiat herättävät kokeilunhalua. Kuitenkin tällä kertaa tuollaisesta innovatiivisuuden puuskasta ei vielä päästä nauttimaan, sillä taannoisen Italian pyrähdyksen tuliaiset ovat vielä leipomatta.

Joten tällä kertaa nautiskellaan semmoista herkkuyhdistelmää, josta on vaikea kieltäytyä! Ja miksi pitäisikään, sillä rännän ja loskan keskellä tarpoessa on täysin ok välillä mennä lohtuherkkulaan. Tämänkertainen piirakkaresepti yhdistää keksitaikinan ja mutakakun, eikä lopputulos voi olla muuta kuin suussasulava. Cookie-mudcakepiirakan reseptiikkaan kannattaa ehdottomasti tutustua, löytyy täältä!

Yksinolon autuus

pistaasipiirakka kookospannacotta täyte yksinolon kera

Jos joskus pääsee nauttimaan yksinolon tuomasta ihanuudesta, siitä kannattaa nauttia oikein kunnolla. Etenkin, jos omassa seurassaan viihtyy, ja saa sosiaalisen kiintiönsä täytettyä nopeastikin. Tarkennuksena vielä tähän: yksinololla ei näiden hajatelmien yhteydessä tarkoiteta yksinäisyyttä, joka ei varmasti ole minkäänlaista autuutta kenellekään, kuka siitä ilman omaa tahtoaan kärsii.

Ehkä se on syvälle suomalaiseen mentaliteettiin sisäänrakennettu piirre, että rauhan ja hiljaisuuden kaipuu täyttyy ainoastaan omassa yksinolossa. On toki heitäkin, ketkä pystyvät sulkemaan ympäristön täysin ulkopuolelleensa. Ja heitä, jotka eivät minkäänlaista yksinoloa kaipaa. Mutta sanotaanko näin, että standardi keski-ikäiseen enemmistöön luokiteltava kansanosaamme edustava henkilö melko suurella todennäköisyydellä tarvitsee yksinoloannoksensa. Joko päivittäin, kuukausittain tai sitten muuna määriteltynä ajanjaksona. Kestokin vaihtelee, toisille riittää tunti-pari omaa hyvää seuraa, jotkut tarvitsevat parin viikon vaelluksen erämaassa. Tai sitten jotain siltä ja väliltä.

Yksinolon ehdotonta parhautta on se, ettei kukaan tuona hetkenä vaadi sinulta yhtään mitään. Et edes itse itseltäsi, jos oikein onnistuneesti yksinoloa toteutat. Kun käytössä on täysi hallintaoikeus omaan olemiseen, tunne on vähintäänkin huumaava. Ja tämä korostuu, jos mahdollisuudet täydelliseen yksinoloon ovat rajalliset. Silloin niitä hetkiä osaa arvostaa entistä enemmän, ja vaalia tuota kallisarvoista, ohimenevää olotilaa.

Joskus, yksinoloajan ollessa rajoitettua, voi tosin tulla valinnanvaikeus, miten sen timanttisen minä itse -ajan käyttäisi. Kun olisi niin kovin paljon kaikkia mahdollisuuksia miellyttävään oleskeluun. Silloin voi olla järkevintä kuunnella sisintään ja miettiä, mitä juuri tuolla hetkellä on eniten vailla. Onko se kuuman kupillisen nauttimista ikkunasta ulos tuijottaen, ajatusten lennättämistä, jotain hyvänolonkeskusta stimuloivaa tekemistä, vai ylipäätään uppoutumista johonkin, mikä kadottaa hetkellisesti kaiken muun murheen tieltään.

Joka tapauksessa, konstit on monet ja tyyli vapaa. Pääasia on, että yksinolosta pääsee edes joskus niin halutessaan nauttimaan.

Yksinolon ihanuus leipoessa piirakkaa? No mikä ettei!

Uppoutumista rakkaan harrastuksen parissa ei voi liikaa ylistää. Mikä parasta, lopputulos hyödyttää yleensä muitakin kanssaeläjiä, kun tekee riittävän suuren piirakan. Pääseepä sitten muutkin nauttimaan yksinolon aikaansaannoksista.

Tämänkertainen resepti vie aurinkoisiin tunnelmiin, sillä kyseessä on kookoksinen pistaasipiirakka! Pistaasin omaleimainen, mutta hillitty aromi liittyy ihanan kermaiseen kookospannacotta -täytteeseen. Puhumattakaan piirakan kauniista, hivenen kevättä lupailevasta vihertävästä väristä, joka tanssii luonnonvalkoisen vaniljatäpläisen meren rinnalla. Ai että, ei voi tästä paljoa piirakan leipominen paremmaksi muuttua. Suosittelen testaamaan, reseptiin pääsee täältä!

Laput silmillä

laput silmillä ja vegegalette

Eiköhän meistä jokainen tähän syntiin sortune jossain vaiheessa elämäänsä, laput silmillä kulkeminen lienee enemmän sääntö kuin poikkeus. Niitä lappuja kun tulee soviteltua silmilleen mitä erilaisimmissa tilanteissa. Peiliinkatsominen on paikallaan, mikäli näin pääsee käymään.

Omat elämäntavat ovat ehkä se helpoin kompastukivi silmälaputetun tien varrella. Klassikkojen klassikko: ”On se kumma kun paino ei vaan putoa, vaikka miten syön terveellisesti ja liikun joka päivä!” (Samalla rojahtaa sohvalle selailemaan somea tai liimaa kaukosäätimen käteensä toisen käden hivuttautuessa megaluokan sipsi- tai karkkipussia kohti.)

Hyvin usein sujahtavat läpyskät silmille, kun katsellaan oman lähimmän lähipiirin tekosia. Käsi pystyyn, kuinka moni vanhempi ei olisi ensitöikseen noussut takajaloilleen puolustusasentoon vaikkapa kuultuaan oman kullannuppunsa ei-niin-fiksuista touhuiluista? Niinpä. Täysin luonnollinen reaktio. Mutta kun sillä kolikolla on AINA se kääntöpuolikin, ja versioita tapahtumien kulusta löytyy yleensä monia. Missä se totuus sitten majaileekaan, puolitiessä tai kauempana viistossa, hyvä olisi ottaa ne laput silmiltä ja katsoa asioita muistakin vinkkeleistä.

Itseriittoisuus nostaa myöskin päätään varsin nopeasti otollisten olosuhteiden niin salliessa. Ylemmyydentunnossaan on helppo lipsahtaa arvostelemaan muita. Vaikka miten saarnaisi kanssakulkijoille suvaitsevaisuudesta ja muusta mukavasta, tuleekin itse toimineeksi omia opastuksiaan vasten. Tuomitseminen ei tunnu kivalta, varsinkaan jos moraalituomarina toimii henkilö, jonka on mieltänyt ystäväkseeen. Tähän varmaan sopisi oikein hyvin vanhaakin vanhempi, virttynyt sanonta ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”.

Joten, eiköhän meillä kaikilla ole aihetta ottaa laput pois silmiltä ja kuvastin kauniiseen kätöseen, silloin kun tilanne sitä vaatii. Koska harva meistä yltää ihmiskunnan hyveellisimpiin ihanteisiin. Ja se on hyvä tunnustaa itsellekin.

Laput silmillä piirakan suhteen? Ehkä, jos piirakka on naamioitunut oikein taidokkaasti

Ja tämä piirakka sen todellakin tekee; koitappa erottaa, onko kyseessä vegegalette vai maitotuotteita sisältävä galette! Veikkaan että tiukkaa tekee vannoutuneimmillakin sekasyöjillä. eikä sillä ole edes mitään väliä sinänsä, sillä piirakka on aina piirakka, ja herkullinen piirakka on herkullinen piirakka.

Tämän vegegaleten paras osuus on, niin kuin aina, itse leivonnan tuomassa riemussa. Kun ei tarvitse pingottaa että meneekö ne reunat nyt sentilleen suoraan, se poistaa suorituspaineista leijonanosan. Galeten kanssa saa luvan kanssa olla ronski! Tsekkaa resepti täältä, et tule pettymään.

Uusia kujeita

uusia kujeita ja papupiirakka

Koska kalenteri näyttää 2024, niin sen kunniaksi on aika miettiä uusia kujeita! Eli tulevaisuusorientoitunutta mietiskelyä tämän vuoden alkuun.

Lähdetään vaikka liikkeelle uraorientoituneista tavoitteista. Ensimmäinen tähän liittyvä tavoite voisi olla estää urautuminen. Se on välillä niin kovin salakavalaa, ettei aina itsekään huomaa. Tai huomaa siinä vaiheessa, kun duunit eivät enää inspiroi millään tavalla. Kaikki päivät toistensa jälkeen vaan laahustavat mitäänsanomattomana harmaana massana, ja tuntuu että työelämä valuu hukkaan. Jos merkitystä ei löydy, niin sitten on aika ottaa kovemmat keinot käyttöön, eli etsiä itselleen innostavampi tienuupaikka. Siinä ihan hyvät tavoitteet tällä saralla.

Uusia kujeita tarvitaan yleensä muihinkin elämän osa-alueisiin. Vaikka perheyhteisön pariin. Jos jatkuva vääntö tavallisista perusasioista alkaa käydä kuuppaan, voisi olla hyvä tavoitella jonkinlaista kompromissiratkaisua. Esimerkiksi lattiapinnoilla vaeltavien sukka-armeijoiden itseohjautuvuuden kehittämistä, jotta ne ymmärtäisivät sijoittaa itsensä ja lajikumppaninsa sinne missä muutkin likapyykit majailevat.

Toki myös parillisten ihmisten kesken olisi hyvinkin suotavaa kujeilla uusin tavoin. Rutiinien rikkominen ei ole koskaan pahasta, kunhan yhdessä määritellyt raja-arvot eivät ylity. Tämä linkittyy vahvasti keskinäisen kommunikaation harjaannuttamiseen, joten siinä voisi olla tavoitetta, josta poikisi hyötyä pitkälle aikavälillekin.

Eräs tärkeimmistä tavoitteista tulevaan voisi olla itsensä kehittäminen. Joko henkistä kanttia tai fyysistä puolta. Parhaassa tapauksessa molempia. Tavoitteeseen tulisi kyllä mielellään liittää aikamääre, ettei esimerkiksi tammikuisesta kinkunsulatusbuumista jää käteen vain käyttämättömyyttään pölyttyvä salikortti. Tai pino puolittain luettuja koulukirjoja.

Uusia kujeita on hyvä pohdiskella. Mutta vielä tärkeämpää on laittaa pohdinnat käytäntöön. Pelkällä puheella kun harvemmin saadaan mitään aikaan. Iloa & onnea tuleviin tavoitteisiin!

Uusia kujeita piirakkaleivontaan? Tottahan toki!

Kunhan sopiva ajanjakso koittaa, on täysin kohtuullista tavoitella uusia piirakkaluomuksia. Vielä sellainen hetki ei ole osunut kohdalle, mutta onneksi tässä on kokonainen vuosi aikaa vääntää jonkinlainen piirakkainnovaatioiden spektaakkelimainen näytös.

Tällä kertaa mennään kuitenkin tuttua mukaillen. Rapea (joko itsetehty tai pakastealtaasta noudettu) voitaikina sai sisälleen herkullisen tulista paputäytettä kera kasvisten, joten ei tästä voinut tulla muuta kuin hyvää ja herkullista papupiirakkaa! Sopii kivasti kylmältä kalskahtavaan tammikuuhun, sillä lämpöä tai täyttävyyttä ei tästä piirakasta puutu. Suosittelen testaamaan, papupiirakan reseptiä pääsee tutkimaan täältä.

Pannu kuumana

pannu kuumana ja nopeat makeat pikkupiiraat

Keittää, keittää, joulunaikaan on monella pannu kuumana. Joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Tai sekä että.

Jos nyt sattuu olemaan sellainen tuuri käynyt, että välittömän lähipiirin syntymäajankohdat ovat osuneet joulun lisäksi osapuilleen kuukauden sisälle, on varmasti pannu kuumana useammankin kerran. Jopa ähkyyn asti. Siinä sitä leivotaan ja pupsutellaan harva se hetki jos jotakin kahvipöydän herkkua. Toisaalta kiva, että joulupöytään päästessä kiintiö kaikkea makeanpuoleista kohtaan on hiipunut olemattomiin. Säästyypä joulusuklaat pitkälle seuraavan vuoden puolelle.

Yhtä lailla moni tuskailee jouluvalmistelujensakin parissa. Tuohon en osaa kommentoida muuta kuin sen, että vähemmälläkin pääsee niin halutessaan. Ei ole pakko ihmistungoksissa hikoilla, lähikaupoistakin löytyy varsin kattava valikoima paketteihin ja viemisiksi. Jos ei muuta, niin lahjakortit ainakin löytynevät kassojen läheisyydestä. Aina varma valinta.

Mikäli sinne kulutusorientoituneiden ihmisolentolaumojen keskelle kuitenkin eksyy, niin voi hyvinkin äkkiä pannu kuumeta ylitsevuotavasti. Näin ainakin ihmiskammoisten introvertihköjen henkilötyyppien kohdalla. Tuntikin riittää aiheuttamaan traumoja, kaksi vie jo vähintään parin päivän erakoitumisen partaalle. Kaikkia kun ei ole luotu suurenpuoleisten massakanssakäymisten pariin. Nöyrimmät kiitokset verkkokaupoista.

Tai ainakin niistä verkkokaupoista, jotka toimivat ja toimittavat luvatut kulutushyödykkeet ajallaan. Olennaisesti toimitusvarmuuteen liittyy toki kuljetusyhtiöiden toiminta. Oi niitä aikoja, kun kusti polki. Nykyään harvemmin. Mutta ei pidä syyllistää, muutoksia postikäytänteisiin on vuosikymmenten varrella tullut ja paljon. Tuskin se rivityöntekijän vika on, parhaansa he tekevät.

Kun nyt kerran lähti ”vanhojen hyvien aikojen” muistelolinjalle, tulee väistämättä mieleen, miten vähällä sitä aikoinaan pärjäsi ja oli kiitollinen pienistä hyvistä asioista. Kuten ala-asteen joulujuhlan jälkeen jaetuista pussukoita, joista löytyi punainen omena, pipari ja namu tai kaksi.

Näihin mietteisiin on hyvä päättää. Jostain syystä pannukaan ei tunnu enää kovin kuumalta.

Pannu kuumana tulevia yllätysvieraita varten?

Jo vain tokkiinsa; näillä helposti ja nopeasti valmistuvilla makeilla pikkupiirailla ruokkii makeannälkäiset kaffevieraat alta aikayksikön. Koska ei toinna stressata tarjoiluistakaan näin joulun alla.

Makeat pikkupiiraat syntyvät muutamasta torttutaikinalevystä ja tölkillisestä säilykehedelmiä. Jos oikein innostuu, voi näihin vielä tekaista kaappijämistä suklaamoussen piiraitten kruunuksi. Reseptiikan pariin pääsee täältä.

Näkemyseroja

näkemyseroja ja pekonipiiras kylmällä täytteellä

Jep jep, näitähän riittää meidän ihmisolentojen keskuudessa. Näkemyseroja esiintyy päivittäin, jotkut pienempiä, toiset suurempia. Kaikkinensa kovin ärsyttäviä. Ainakin jos niihin ei osaa suhtautua kuten henkisesti kypsät henkilöt. Ja nyt käsi sydämelle; kellä ei olisi alkanut jossain vaiheessa keittämään, kun Vesa ei vaan tajuu?

Kovin monia erilaisia näkemyksiä löytyy varsinkin työyhteisöistä. Rakentavasti ajateltuna oikein hyvä asia, jos kaikki asianosaiset ajattelisivat samalla tavalla näkemyseroista. Näinhän se ei ole, vaan välillä menee ihon alle. Itse kullakin.

Kotioloissa – ellei satu olemaan yksineläjä – näkemyseroja vasta löytyykin. Pienistä, perustavanlaatuisista, ja kaikesta siltä ja väliltä. Jotkut asiat on helppo ohittaa olankohautuksella, toisista voi syntyä muuttoauton tilaus.

Ja kun oikein peiliin katsotaan, oman pään sisäiset näkemyserot ne vasta mielenkiintoisia ovatkin. Kummasti sitä kuvittelee näkevänsä asioita laajemmasta vinkkelistä, vaikka todellisuudessa elää omassa pienessä kuplassaan, omien näkökulmiensa vankina.

Jos haluaa konkreettisia näkemyseroja, kannattaa katsoa avaraa luontoa. Siellä kun leijona kellistää seepran (no ei siinä mielessä), niin voi miettiä, kumman suoritusta ihannoi. Surkutellako raitakaverin kohtaloa, vai ilakoidako jellonan täyden massun puolesta. Kas siinäpä pulma.

Sellaisia ne näkemyserot on. Monisyisiä ja monitahoisia. Kenties myös elämän suola?

Näkemyseroja pekonipiiraan suhteen? No ihan varmasti

Tämänkertainen resepti on hieman erilainen, mutta aivan yhtä herkullinen. Rakastettu klassikko, pekonipiiras, sai nimittäin kylmän täytteen.

Piirakkapohja kyllä paistetaan, ja erityisen ruokaisa se onkin, kiitos taikinan sisältämän perunan, ja piirakkaan makeutta sekä hiilareita tuovan bataatin. Itse asiassa inspiraatio tähän piirakkaan on lähtöisin uuniperunoista ja -bataateista pekonitäytteellä. Ei voi mennä vikaan.

Täytteen kermaisuus on ranskankerman ja tuorejuuston ansiota. Siihen vielä rapeaksi paistettuja pekonikuutioita, ja ihanan raikasta, kotimaista kevätsipulia. Sopii kivasti vaikka pikkujoulutarjoiluihin; siinä tapauksessa suosittelen tekemään pikkupiiraita, jotka ovat mukavampia napostella. Toimii kyllä normikokoisena versionakin. Reseptiikkaan pääsee täältä.

Vastustaa ja rankasti

Vastustaa, muttei tämä suussasulava omenapiiras!

Käsi pystyyn, kenen kohdalle EI silloin tällöin sattuisi erimittaisia ajanjaksoja, jolloin vastustaa ja rankasti?? Tästä suunnasta ei ainakaan nouse räpylä. Siitä ruohonjuuritason todisteena eräs marraskuinen viikko, joka ei todellakaan mennyt Strömsön malliin. Voin kertoa, että kaikki hienot kaavailut aikataulutuksineen menivät kerralla suoraan vessanpyttyyn ja viemäriin, kun korona päätti tulla kylään. Ja se pirulainen kun ei hellittänyt otettaan kaikista lääketieteen ja teollisen lisäravinnetuotannon poppaskonsteista huolimatta.

Piti siis olla työntäyteinen, paras työviikko ikinä; kalenteri oli lastattu pullolleen asiakastapaamisia, kamppiksia, velvollisuuksia sun muita palkkansa eteen tehtäviä toimenpiteitä. Kirsikkana kakkusessa heilui vielä eräs työliitteinen tapahtuma, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Draivi ja innostus olivat tapissaan.

Ja sitten korona. Eli kalenteri tyhjäksi ja siitä sitten täyslepoon. Viikon tärkeimmäksi agendaksi muodostuikin hengittäminen. Pistänee asioita tärkeysjärjestykseen tämmöiset itsestä riippumattomat vastustelut. Mutta en voi sanoa, että olisin purematta niellyt (kirjaimellisesti; nielun turvotessa liki umpeen hyvä että lääkkeet sai nieltyä) tämän lyhyehkön, mutta sitäkin karvaamman episodin elämässä. Ajatuksen tasolla, silloin kun oli hereillä ja särkylääkkeinä doupattuna, tuli kirottua mielessä lukemattomat kerrat, että eihän tämän nyt näin pitänyt mennä. Miksi, oi miksi elämä vastustaa hienosti laadittuja suunnitelmia!?

Varmaan juuri siksi, että tulisi välillä pysähdyttyä, ja mietittyä, ettei kukaan ole kaikkivoipainen. Ja suunnitelmilla voi pyyhkiä vaikka sitä itseään, koska asiat menee joka tapauksessa niin kuin ne menee. Vaikka miten kovasti kirvelisi juuri sillä hetkellä.

Noh, onneksi menneet on menneitä, niitä on turha jäädä märehtimään. Välillä vastustaa. Ja sen kun oppisi jossain vaiheessa hyväksymään, niin ainakaan ajatuksen tasolla ei vastusta enää niin pahasti.

Vastustaa herkullista piirasta? Höpö höpö

Jos jotakin ei kannata vastustaa, niin se on tämä herkullistakin herkullisempi, suussasulava omenapiiras! Leivoin (ja söin) sen jo aiemmin syksyllä, mutta edelleen ajankohtainen valinta piirakkaleivontaan, sillä kotimaisia omenoita tuntuu vielä olevan kivasti saatavilla.

Rapea taikinakuori kätkee sisäänsä runsaasti aromikasta omenaa kera kanelin ja muun maistuvuutta lisäävän seoksen. Ja tietysti lisäkkeeksi vaniljakastiketta! Suussasulava omenapiiras on lisäksi helppo valmistaa, reseptin pariin pääset täältä!