Avainsana: suolainen piirakka ohje

Julkaistu

Aitoja asioita

aitoja asioita ja spagettikurpitsapiirakka

Kaiken epävarmuuden, muutosten ja muiden ihmismieltä ja arkieloa piinaavien epäkohtien keskellä tulee tarpeen haalia ympärilleen aitoja asioita. Kuten vaikkapa oikeita tunnekokemuksia erinäisten aktiviteettien parissa, ja hyviä ihmissuhteita. Ai että rakastan aitoutta!

Jos kyse on ruoasta, on suhteellisen helppoa tunnistaa aidot raaka-aineet makuelämysten taustalla. Vahvat perusmaut kun eivät valehtele. Hankalampi homma tosin, jos on makuaisti mennyttä. Mutta silloinkin silmät kertovat enemmän kuin tuhat neonvihreää ja sateenkaarensävyistä esanssien riemukaarta. Paitsi jos on värisokea tai muuten visuaalisesti rajoittunut. Sitten on aihetta turvautua hajuaistiin (ellei sitten ole se makuaisti mennyt, koska nämähän kulkevat käsi kädessä). Kylläpä kävi tekemään mieli perinteisesti leivottua, juuri uunista otettua, höyryävän kuumaa ruisleipää. Ja siihen päälle voita (joka ei sisällä lisäaineita). Voiko aidompaa elämystä olla?

Aidosti ihana on sekin olotila, kun pääsee nauttimaan luonnosta. Mielellään kaukana liikenteestä tai ihmismassoista. Miettikäätten; aamu on juuri valjennut, kävelet pitkin aamukasteista, sammalpeitteistä metsäpolkua. Ei ristin sielua mailla halmeilla. Nuuskuttelet raikasta, puhdasta luonnontuoksua, kuuntelet luonnon tarjoamaa äänimaailmaa. Kaikki aistit herkistyvät ottamaan vastaan maailman sellaisena, kuin se parhaimmillaan on. Et mieti mitään ylimääräistä, vain olet. Aito ja alkuperäinen aistinautinto.

Aito riemu syntyy sekin aidoista asioista. Ei toiselle nauramisesta, vaan toisen kanssa yhdessä nauramisesta. Tai no, omaa kivaakin voi vallan mainiosti pitää omalla kustannuksellaan. Mutta kollektiivisen riemun löytää yleensä aitojen ihmisten seurasta. Sellaisten, jotka ovat omia itsejään vailla naamioita joiden takana piilotella tai vetää roolisuorituksia. Ihania nuo aidot ihmisolennot, ketkä uskaltavat olla juuri sellaisia kuin ovat.

Semmoisia mietteitä lyhykäisyydessään tähän syyskuuhun. Aitoja asioita tulevaan syksyyn odotellessa.

Aitoja asioita, kuten spagettikurpitsa ja siitä leivottu piirakka

Mikä olisikaan aidompaa, kuin leipoa itse alusta alkaen? Siinä ainakin tietää mitä saa ja mitä pistää suuhunsa. Tällä kertaa leivotaan spagettikurpitsapiirakka, joka on saanut inspiraatiota eräästä kaikkien aikojen ruokaklassikosta, eli carbonarasta!

Spagettikurpitsa tuo piirakkaan mehevyyttä, mutta muuten sitä ei oikeastaan huomaa. Carbonaralle ominaiset maut pääsevät oikeuksiinsa, joten jos kaipaat piirakkaa, johon on huomaamattomasti sujautettu kasvista, niin tässä sellainen. Resepti saatesanoineen löytyy täältä.

Julkaistu

Alapääjuttuja

paprikapiirakka

Suosittelen alakertaan kohdistuvaan keskusteluun rajoittuneita henkilöitä lopettamaan tämän tekstin lukemisen välittömästi, sillä luvassa todellakin on alapääjuttuja. Täysin ymmärrettävää, ettei sellainen (huumorin alalaji) välttämättä uppoa korkeamman (komedia)tason omaaviin yksilöihin. Jos nyt sellaiset individuaalit jatkavat uhkarohkeasti tämän lukuhaasteen parissa, on se omalla vastuullanne. Teitä on varoitettu.

Olen tässä ajoittain pohdiskellut, että mistä johtuu kiinnostus kertoilla intiimialueille sijoittuvia tapahtumia, etenkin sellaisia huumorin sävyttämiä sattumuksia. Johtuneeko siitä, että kyseessä on ihmisruumiin osa, jossa enin kaikesta tärkeästä tapahtuu? Vai onko perimmäinen tarkoitus rikkoa vuosisatojen kahleita, tabuja, ettei niistä asioista puhuta ääneen. Saati sitten julkisesti. No, eiköhän se myytti ole murrettu viimeistään nettiajan mahdollistaman aikuisviihteen suuren saatavuuden myötä. Tai virallisten lääkäri neuvoo -palstojen myötä.

Onhan se nyt vapauttavaa, kun ei tarvitse enää tuskailla peräpukamien tai muiden putkisto-osuuden viimeisen etapin ongelmallisuuksien kanssa yksin. Saati sitten lisääntymiselimistön outouksien kanssa kamppailut, joita ei todellakaan kannata käydä keskenään (ellet sitten satu olemaan huippuluokan urologi tai gynekologi). Vertaistuki kunniaan! Ja käsi nyt sydämelle; kukapa ei olisi törmännyt jos jonkinsortin juhlakunnon kompasteluihin, epämääräisiin emätinvaivoihin tai millä ja mihin kukakin nyt on sattunut törmäämään. Ei tuomita, kun ei koko tarinaa tiedetä. Tai mitäpä sitä muutenkaan ketään tuomitsemaan, omatpa ovat aukkonsa.

Huumorin varjolla voi kertoilla mitä moninaisimpia alapääjuttuja. Mutta missä kulkee raja hyvän huonon ja huonon huonon huumorin välillä? Suuri risteysalue, hentoinen yhtymäkohta. Riippunee siitä mistä roikkuu ja kenen seurassa (hehheh, pakollinen puujalka). Ehkä en lähtisi kovinkaan suuresti viljelemään itsenäisyyspäivän vastaanotolla, mutta kaveriporukan, joka nauttii kyseisestä humoristisesta otteesta kaksin käsin… eihän sen parempaa nauruterapiaa saa mistään. Paitsi kenties tahattomasti ilmaantuneista lauseista (kuten vanhempainillan diaesitykseen liittynyt www-osoitteen heikompi tavutus, jolloin ruudulle lävähti ”opetussu”), tai viikkopalaverissa vähemmän korrektisti valikoituneet puheenvuoropyyntöjen ilmaisumuodot (”huutakaa vaan rohkeasti heppiä”). Kyllä ei pokka pitänyt.

Mitäpä tähän voi sanoa? Likainen mielikuvitus on huonon huumorintajun omaavan yksilön ainoa huvitus.

Mikä yhdistää alapääjuttuja sekä piirakoita?

Tuohon henkilöt, joilla vähänkin vinksahtaneet mielikuvayhtymät jo raksuttavat, tietävät vastauksen, joten sitä ei tähän tarvinne edes kirjoittaa. Selkeä aasinsilta myös koko tähän Piirakkapäivään.

Jos kuitenkin mietitään syvällisemmin, tämänkertaiseen piirakkareseptiin yhtymäkohta löytyy ravitsemuksellisesti oikein pätevästä ainesosaluettelosta. Tosin voi olla, ettei kaikki ainesosat, kuten habanero, sovi kaikille, joten ruoansulatuksen jälkeinen lopputuotos voi kääntyä ei-miellyttävämpään suuntaan.

Mutta kelle lihaton, maittava ja potkuisempi paprikapiirakka maistuu, suosittelen kokeilemaan. Reseptiikka löytyy täältä.

Julkaistu

Motivaationpuute – aina ei irtoo

kevätkäärylepiirakka

Aina ei vaan irtoo. Yleensä maanantaisin. Tai loman jälkeen. Vastustaa niin valtavasti. Kehtuuttaa. Yleisesti ottaen kyrsii. Motivaationpuute vaivannee ajoittain meistä jokaista, mutta miten kadonneen motin voi palauttaa? Voiko sitä palauttaa? Tai kannattaako sitä joissain tapauksissa edes yrittää palauttaa?

Yksi hyvä keino on palauttaa mieleensä ,että miksi onkaan tekemässä sitä mitä tekee. Kun löytää ne juurisyyt joiden vuoksi aikaansa kyseisiin tehtäviin tuhlaa, näkee hieman selvemmin sen perimmäisen tarkoituksen. Klassinen esimerkki lienee maanantaiaamun töihin raahautumisen tuska. Mutta kun sen kääntää ajatuksissaan siten, että löytää ne töissäkäynnin hyvät puolet (kuten mielekkäät ja hyödylliset työtehtävät, kivat kollegat, itsensä ja mahdollisesti myös muiden perheyhteisöönsä kuuluvien jäsenten elättäminen työpanoksellaan), muuttuu askel kohti konttoria paljon keveämmäksi.

Jotkut löytävät apua myös kivoista korulauseista. Motivaatiomentoreita tuntuukin löytyvän pikaisella googeloinnilla ihan kiitettävä määrä, eräät uskottavampia kuin toiset. Bisnestä yhtä kaikki. Eikä siinä mitään, täytyyhän mentorienkin elää. Ja jokaisen oma asia on sekin, millaisesta mentoroinnista kokee hyötyvänsä eniten.

Joskus se moti on kuitenkin kadonnut kuin kuuluisa flatus hiekka-aavikolle, jolloin voi olla syvällisemmän itsetutkiskelun paikka edessä. Että mikä mättää, kun mikään ei tunnu miltään. Tai lääkärikeikka, jos tilanne on päässyt karkaamaan käsistä vaikkapa loppuunpalamisen aiheuttaman masennuksen myötä. Tähän välihuomautus; ennen pohdiskeltiin kumpi tuli ensin, muna vai kana. Nykyaikaan sopinee spekulointi siitä, kumpi tuli ensin, bönäri vai masennus?

Motivaationpuute ei ehkä olekaan niin huono tunne. Se voi parhaassa tapauksessa johdattaa perimmäisten pohdintojen sekä jonkin uuden äärelle, jos siihen osaa suhtautua kehittävästi. Mikä meitä motivoi, siinäpä kysymys. Vastaus löytynee jokaisen oman pään sisältä.

Motivaationpuute johti mutkien suoristamiseen piirakan leivonnassa

Näinpä pääsi eräänä päivänä käymään; teki mieli ihan törkeän paljon kevätkääryleitä. Kasvistäytteisiä sellaisia. No ei kehtuuttanut alkaa näpertelemään. Joten pistin kevätkääryleet piirakaksi.

Lopputulos lähenteli makumaailmaltaan alkuperäisiä herkkuja, vaikkakaan ei se sama asia ollut. Kevätkääryleethän ovat todella kätevää näppisnägiä, mutta piirakan muodossa ajatus katoaa, koska joutuu ruokailuvälineitä ja lautasta käyttämään. Hyvä korvike silti, ja syötyä tuli. Kevätkäärylepiirakka -resepti löytyy täältä.

Julkaistu

Täysin yliarvostettua

kalapiiras parsakaalilla

Joskus sitä kohtaa täysin yliarvostettuja asioita. Omasta mielestään siis. Joku toinen voi arvottaa kyseiset joutopöhköydet hyvinkin korkealle. Joten eipä toinna tästä listauksesta sen suurempia pultteja vedellä. Jokainen kasatkoon oman listansa. Tai olkoon kasaamatta. Täysin yliarvostettua tällainen listojen vääntäminen.

Märehtiminen. Ellet siis satu olemaan sorkkaeläinten nisäkäsryhmään kuuluva yksilö. Ihmisten tapauksessa kyseinen toimenpide on täysin tarpeeton. Yliarvostettua ajanhukkaa.

Pakastekatkaravut. Kakkaravut. Täysin turhanpäiväisiä ja yliarvostettuja. Onneksi katkarapucocktailien parhaat päivät ovat jääneet vuosikymmenten taakse. Ei vaan pysty käsittämään, miksi joku vapaaehtoisesti imeskelee mauttomia ja vetisiä kymmenjalkaisia. (Täysin eri tilanne on, mikäli sattuu asumaan siellä äyriäisten alkulähteillä, jolloin avautuu mahdollisuus nauttia katkarapunsa tuoreina. Herkullista.)

Yllätysmunien lelut. Miksi ihmeessä näitä vieläkin valmistetaan? Osia puuttuu, hajoavat hetkessä, hyötyarvo lähellä nollaa. Yllärin avaajan ilo kestää noin viisi sekuntia, mutta luonnonvaroja on tuhlattu moninkertaisesti. Voisiko keksiä piirun verran parempia vaihtoehtoja suklaamunien täytteeksi? Jotain, mitä ei valmisteta kiinassa? Joka sisältäisi hieman enemmän sitä fiksujen ihmisten kekseliäisyyttä ja vähemmän muovia?

Auringonotto. Etenkin jos satut olemaan pohjoisen perukoilla jalostunut, lakanaakin vaaleampi yksilö. Kun sellainen arkkityyppi on vaivoin saanut kesän palamisten ja ihon hilseilyjen jälkeen edes hieman ruskeaan taittavaa sävyä, onkin jo syksy ja aika vetää kokovartalohaalaria niskaan. Ja se vaivoin hankittu ”rusketus” katoaa viikossa oletusvärin ottaessa vallan. Ei mitään järkeä koko touhussa. Todistusaineistoa yliarvostetuksi puuhaksi leimaamiseen voi lukaista vaikka täältä.

Stressaaminen. Joku viitsii vielä väittää, että onhan sitä ”hyvää” stressiä myös olemassa. No en ole henkilökohtaisesti tavannut. Ei auta omaa päänuppia mitenkään olla stressaantunut. Luovuus, ilo, neronleimaukset – kaiken hyvän tappaa stressi. Ja tuo tullessaan mehevän migreenin. Joka taas johtaa kaupallisten kemikaalicocktailien nautiskeluun. Ei mene minkäänlainen stressiliitännäinen läpi. Pitäkää tunkkinne. Ja stressinne.

Jotain, mikä EI ole yliarvostettua…

… on kotimaisen järvikalan käyttö. Tunnustan, en ole maailman suurin kalafani noin muutenkaan. Ehkä tipuin lapsena Obelixin tavoin ihmepataan (tässä tapauksessa: kalakeittoon. Jota riitti syötäväksi vuosikausia), eikä näin ollen kala ole juurikaan aikuisiällä houkutellut. Yritän – sitkeästi mutta hitaasti – saada asiaan muutosta.

Joten tällä kertaa reseptinä on kalapiiras, jossa järvikalasäilyke sai seurakseen aivan uskomattoman maukasta kotimaista parsakaalia ja purjoa. Kelpasi myös pienestä kalakammosta kärsivälle, joten kannattaa testata! Ohje löytyy täältä.