Aivotyöskentely vai aivoton työskentely?

aivotyöskentely ja muupiirakka

Kumpi parempi? Aivotyöskentely vai aivoton työskentely? Jos on työelämässä tullut kokeiltua molempia, niin vastaus saattaa olla että molempi parempi. Koska kummassakin on puolensa. Ideaali olisi, jos pystyisi yhdistämään nämä sujuvasti, juuri itselle sopivalla prosenttiosuudella. Pääasia on kuitenkin, että työskentelee, aivoilla tai ilman. Mieluummin toki aivojen kera, muuten lopputulos kärsinee jonkinasteisesta laatupoikkeamasta.

Aivotyöskentelyn parhaita puolia on, että saa haastaa omaa ajatteluaan. Aina oppii uutta, ja tästä aivosolut kiittävät. Yli ei tietenkään kannata vetää tässä touhussa. Saattaapi muuten olla aivojen kärähtäminen edessä. Ja sen jälkeen työskentely muuttuukin hyvin aivottomaksi, vähintään joksikin aikaa, oletettavasti jonkinasteisesti lopullisesti.

Ja jos nyt sitten työskentelee ainoastaan aivojaan käyttäen, unohtaen fysiikan lait (eli painovoiman, joka painaa nikamat kasaan ja surkastuttaa lihakset), on lopputulos pidemmän päälle varsin kehno. Työfysioterapeutti repinee siinä vaiheessa loputkin harmaantuneet hiukset päästään.

Aivottomasta työskentelystä puhuttaessa tarkoitetaan usein monotonisia, yksinkertaisia ja rutiininomaisia työtehtäviä. Mutta löytyykö sellaista työtä enää? Onko esimerkiksi pakkaajankaan homma aivotonta? Jos tarkemmin tutkailee, kyllä ne simppeleimmätkin duunit jonkin sortin aivokäyttöä tarvitsevat. Myös pakkaajan. Muutenhan paketit olisivat väärin pakattuja.

Puhumattakaan sitten fyysisestä työskentelystä. Vaikka usein mielletään raskaat ja kropalle rasittavat työt aivottomaksi peruspertin leipälajiksi, on pertinkin käytettävä aivojaan työskennelläkseen oikealla tavalla. Muutenhan pertsan tärkein työväline, eli keho, menee rikki. Ja kuka nyt rikkoutuneella koneella mitään saa enää aikaiseksi?

Eli vedetään nyt sopivassa tahdissa niitä päivän panoksiamme yhteisen ja omakohtaisen hyvän eteen. Aivoilla sekä ilman. Kunhan sopiva tasapaino löytyy.

Aivotyöskentely on piirakkaleivonnassa parhaimmillaan

Etenkin jos kehittelee jotain uutta ja erikoista. Paitsi että tällä kertaa oli hellepäivän kunniaksi vapaudu keittiöstä -kortti käytössä. Siispä helpoimman, eli pakastealtaan valmistaikinan kautta, mennään. Eikä aiheuta minkäänlaista pistoa sydämeen. Kyllä on hyvä jostain kohtaa nipistää aikaa tärkeämpäänkin.

Muupiirakka on muutenkin makoisa ja varsin ravitseva, kasvispainotteisesti toteutettu piirakkaluomus. Eipä toisaalta täysin aivoitta tämäkään syntynyt, tokihan piti miettiä maut kohdalleen. Ja hyvä tuli! Suosittelen testaamaan, resepti löytyy täältä.

Muka-kevät

muka-kevät ja parsapiirakka

Olipas taas kerran kevät, tuo kauan kaihottu ja innolla odotettu vuodenaika pimeän pohjolan perukoilla. Aika, jota loputtoman pimeän syksyn, loskan, kaamoksen ja hyytävän, lumikaaosten täyttämän talven jälkeen odotettiin kuin kuuta nousevaa tai suloista suvea, kaunista kesää saapuvaa. Mutta mitä ihmettä sitten tapahtuikaan?! Tulikin muka-kevät.

Muka-kevät. Tuo aidon ja oikean kevään julma halpakopio, joka halpatuontitavaran tavoin paketista poistuessaan rikkoutuu välittömästi. Turhake, jota ei kukaan tarvitse. Virhe systeemissä. Auringon ja iloisen puron lorinan sijasta saatiinkin loputonta harmautta, pakkasta, vesisadetta, räntää, lunta. Kaikkia näitä sekaisin, päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Loskainen lokakuu, tai marraskuu all over again.

Muka-kevät sai härmäläisen kansan kömpimään takaisin talviunilleen, horrostamaan julman maailman pois ulottuviltaan. Tyhjenivät kadut, hiljenivät orastavasti avautuneet terassit. Ei innostaneet edes kesähepenillä hemaisevasti houkuttelevat näyteikkunat tuhlaamaan tulevaisuuteen kadonneen vuodenajan luomuksiin tätä toppatakeissaan värjöttelevää väkeä. Pimeys ja ankeus veivät voiton. Kotisohva kutsui. Ruutuaika lisääntyi. Rantakunto kaikkosi kaukaisuuteen.

Eikä sekään riittänyt muka-keväälle. Julmuri vaati itselleen lisää uhreja. Viattomia luontokappaleita, jotka kevättä rinnassaan saapuivat soidinmailleen lirkuttelemaan sulosäveliään tähän maahan synkkään ja pimeään. Niin kovin kärsivät pienet punarinnat, peipposet ja hippiäiset. Kuolo julma oli kohtalona pienten tirppasten, jotka vain tahtoivat muniansa haudoskella.

Milloin siis poistua saa, tuo pahalainen, muka-keväinen julmajainen?! Mene jo, häivy, vie mennessäsi tämä ankeutus. Anna oikean kevään saapua tuomaan meille d-vitamiinin puutteesta kärsiville helpotusta, kalpealle iholle päivetystä. Kevät, kuinka sua kaipaamme. Tule jo.

Muka-kevät ei mahda mitään kevätkauden piirakalle

Koska kevätpiirakoiden airut, parsapiirakka, onnistuu tuontitavarastakin, ei muka-kevät voi pilata tätä elämystä! Rapsakat parsat ovat olleet kausihevien listoilla jo hetken, ja siellä vielä tovin pysyvätkin. Kotimaisia versioita saanemme vielä jonkin aikaa odotella, joten sitä herkkua odotellessa tässä parsapiirakkaresepti tutkittavaksi.

Parsa sai kaverikseen täytteeseen oikein hyvän vastinparin fetajuustosta, joka toi juuri sopivaa suolaisuutta. Lisämakua antoi valkosipulinkynnet. Piirakkapohjana toimi perusmallin voipohjainen taikina, irtopohjavuokaan taputeltuna. Piirakan saa kauniisti esille irtopohjavuokaa käyttämällä, mutta ihan tavallinen piirakkavuokakin ajaa asiansa. Resepti löytyy täältä. Kokeile pois!

Vanhentunutta seuraa?

vanhentunutta seuraa ja vegaaninen piirakka

Viimeaikoina on tullut pohdiskeltua vanhenemista ja sen mukanaan tuomia seurauksia. Kun kauaksi on – jo pidemmän aikaa sitten, kuin kehtaa edes myöntää – jäänyt nuoren aikuisen melko huoleton elämänvaihe, ja tilalle tulleet jos jonkinlaiset vastuut sekä velvoitteet, tuntuu olotila väistämättä joskus hieman irralliselta. Kuin ei kuuluisi oikein mihinkään, vaikka paikka on ainakin ulkopuolisten silmissä selkeästi lokeroitu ja lukittu. Olet ilmiselvästi vanhentunutta seuraa. Mutta mitäs, jos mieli haraakin vastaan? Jos sitä ei haluakaan tulla asetetuksi tiettyyn stereotypia-ansaan? Voiko taistella tuulimyllyjä vastaan, ja onko siitä sitten kuitenkaan lopulta mitään hyötyä?

Otetaan esimerkiksi vaikka iltariennot. Kun oli aikoinaan hätäisesti täysi-ikäistynyt, sitä piti yrittää kuitenkin päästä +21 paikkoihin. Niissähän oli tunnetusti paljon jännempi meno kuin oman ikäisille tarkoitetuissa juottoloissa. Yleensä joutui pettymään, poke kun käännytti ilmekään värähtämättä lapsenpyöreydestä kärsivät nuoret aikuiset edes papereihin vilkaisematta. Ellei sitten sattunut tuntemaan sopivia seuralaisia, jotka sopivalla setelillä silatulla kädenpuristuksella pystyivät kääntämään portinvartijan katseen hetkeksi muualle.

Noh, vuosia (lue: vuosikymmeniä) kului, ja kuin ihmeen kaupalla nuo ennen niin fressit mestat olivatkin muuttuneet silmänräpäyksessä vanhojen ihmisten täyttämiksi seuranetsintätalkootuokioiksi. Enhän minä ole vanhentunut, vaan nuo muut?! Valitettavasti peili kertoi toista. Mutta siitä huolimatta tai juurikin siitä syystä, veri veti nuorekkaampaan seuraan. Enää ongelma ei ollut sisäänpääsyssä, vaan siinä, että säälivät katseet alkoivat jo ennen kuin oli otettu tukeva jonotusasento fyysisesti nuoremman aikuisväestön keskeltä. Jos jotain positiivista, niin eipä enää portsarille tarvinnut papereita heilutella. Saattoihan tuo pokerinaamainen kaappi kuitenkin hieman kulmiaan nostellen vaivihkaan tiedustella, että maihtoikohan leidi nyt ihan aikuisten oikeasti tietää, millaiseen paikkaan oli matkalla. Tiesi kyllä. Mutta tuli bumerangin tavoin samaa reittiä takaisin noin vartin kuluttua.

Toisena esimerkkinä voisi heittää työelämälähtöisen vanhentumisen. Kuinka salakavalaa onkaan, miten sitä siirtyy nuoremman kaartin dynaamisen tehopakkauksen roolista kaikkitietäväksi infotiskiksi, ja lopulta taidoiltaan ja tiedoiltaan virttyneeksi ongelmajätteeksi. Ainakin joissain tapauksissa. Onneksi on myös organisaatioita, jossa kaikkea kertynyttä osaamista ja tietoutta, fyysiseen ikään lokeroimatta, arvostetaan. Voi kuitenkin olla, että asiallisesta työkäyttäytymisestä huolimatta huomaat, että et pääse salaisiin someryhmiin tai muihin epävirallisiin kommunikaatiokanaviin mukaan. Koska olet vanhentunutta seuraa. Tai jos olet nuoreksi laskettava henkilö, voidaan olettaa, ettet halua vanhemman kaartin mukaan sivistyneisiin viininmaistajaisiin. Koska onhan se nyt nuorisolle tylsää istuskella vanhusten seurassa, tuskin kiinnostaa, turha edes kysäistä mukaan…

Ageismi on varsin ikävä ongelma. Sitä on hankala kitkeä, mutta siihen on pyrittävä. Oli siellä peilissä sitten siloiset tai kokeneemmat kasvot. Katsotaan siis rohkeasti pintaa syvemmälle.

Vanhentunutta seuraa piirakkaleivonnan parissa? Enpä usko, äläkä sinäkään!

Sillä tässä piirakkareseptissä ei ole mitään vanhentunutta. Päinvastoin, se on tuunattu uudenuutukaisilla tuotteilla, ja ajan henkeen sopivasti kyseessä on vegaaninen piirakka! Suolainen sellainen versio, ja kaiken lisäksi erittäin helposti tuunattavissa gluteenittomaksi.

Piirakka on myös täyttävä, sillä pohja on rikastettu gram-jauhoilla. Täyte puolestaan on saanut osakseen maukasta kasvisproteiinia, joten mistään ei ole tarvinnut tinkiä, vaikkei eläinperäisiä aineksia ole käytetty. Testaa ihmeessä, tuuleta vähän virttyneitä ajatuksia vegeleivonnasta (jos sellaisia on). Vegaanisen piirakan reseptiin pääset täältä.

Suhmurointia

suhmurointia ja metukkapiirakka

Kenpä ei olisi kokenut jos jonkinlaista suhmurointia elämänsä varrella. Sitä kun tapahtuu väistämättä, haluttiin tai ei, suhmuroitsijan kohde ja rooli vain vaihtelee. Omissa hyppysissä onkin sitten se, miten asiaan suhtautuu. Otetaan tällä kertaa esimerkkikeissiksi helposti tunnistettava tapahtuma, eli työelämälähtöinen suhmurointi.

Monen organisaation seinälle on ripustettu hieno huoneentaulu arvoista, joita usein toistuen ovat muun muassa tasa-arvoisuus ja avoimuus. Totuus on kuitenkin yleensä toinen, varsinkin jos valta on tiukasti vain yhden henkilön näpeissä. Kukaan ei pysty olemaan täysin tasa-arvoinen, ja omalle tekemiselleen sokeutuu helposti. Huonoin tilanne näiden hienojen päämäärien saavuttamisen suhteen on silloin, jos kriittinen ajattelu tukahdutetaan siten, ettei valtasormuksen haltijan edes tarvitse tarkastella oman toimintansa manöövereitä. Milloinkaan.

Siinä vaiheessa, kun tasa-arvoinen päätöksenteko päättyy, koittaa giljotiini usein myös avoimuudelle. Voidaan jopa mennä niin pitkälle, että päätökset on siellä norsunluutornissa tehty jo hyvän aikaa valmiiksi, ja pelkkä lopputulos ilmoitetaan. Vailla valitusoikeutta, koska sehän ei tietenkään sovi, että tehtyjä päätöksiä purettaisiin, saati sitten että niistä keskusteltaisiin avoimesti. Koska näinhän olisi jo alunperinkin tehty, mikäli asiat olisivat aidosti avoimia. Joitain ylimalkaisia ja ympäripyöreitä koottuja sepostuksia kyllä tarjoillaan, jälkikäteen, mutta kelle ne sitten maistuvat, onkin toinen juttu.

He, ketkä tuntevat humpan juonen, osaavat sovittaa tekemisensä ja olemisensa diktatuuriin sopivaksi. Ja sellaiset henkilöt yleensä hyötyvät eniten suhmuroinnista. Voivatpa jopa jossain roolissa päästä siihen mukaankin. Ja nyt käsi sydämelle, joka iikka; mitkä ovat omat arvosi? Jos olet suhmuroija, ole siitä edes rehellinen, itsellesi ja muille. Turha on peitellä, sillä toiminta on erittäin läpinäkyvää, vaikka suhmuroijat yleensä toisin kuvittelevat. Suhmuroikaa rohkeasti vaan, se on siitä kärsiville ja aidosti avoimuutta ja tasa-arvoista kohtelua kannattaville paljon miellyttävämpää kuin ainainen p*skanjauhanta.

Mikään ei muutu, ikinä, ellei avoimuuden ja tasa-arvoisuuden puolesta taistella. Valitse siis taistelusi. Ja ole valmis kestämään valintasi seuraukset.

Suhmurointia piirakkaleivonnassa? Metukkapiirakka sen kertoo

No ei todellakaan, sillä täysin avoimesti ja totaalisen rehellisesti voin kertoa, että henkilökohtaisesti inhoan yli kaiken homejuustoa ja meetvurstia. Mutta joskus on uhrauduttava joukkueen puolesta, ja leivottava sitä mistä joku muu saattaa pitää yli kaiken.

Joten tällä kertaa leipomuskohteena on metukkapiirakka, joka sai kumppanikseen punasipulia sekä suuren määrän homejuustoa. Hyhhyh. Kaikkea sitä syödäänkin. Mutta lohdutukseksi voi kertoa, että kyseistä makuelämystä arvostaville tämä piirakka maistui erittäin hyvin. Siitä vaan reseptiä tutkimaan, löytyy täältä!

Laput silmillä

laput silmillä ja vegegalette

Eiköhän meistä jokainen tähän syntiin sortune jossain vaiheessa elämäänsä, laput silmillä kulkeminen lienee enemmän sääntö kuin poikkeus. Niitä lappuja kun tulee soviteltua silmilleen mitä erilaisimmissa tilanteissa. Peiliinkatsominen on paikallaan, mikäli näin pääsee käymään.

Omat elämäntavat ovat ehkä se helpoin kompastukivi silmälaputetun tien varrella. Klassikkojen klassikko: ”On se kumma kun paino ei vaan putoa, vaikka miten syön terveellisesti ja liikun joka päivä!” (Samalla rojahtaa sohvalle selailemaan somea tai liimaa kaukosäätimen käteensä toisen käden hivuttautuessa megaluokan sipsi- tai karkkipussia kohti.)

Hyvin usein sujahtavat läpyskät silmille, kun katsellaan oman lähimmän lähipiirin tekosia. Käsi pystyyn, kuinka moni vanhempi ei olisi ensitöikseen noussut takajaloilleen puolustusasentoon vaikkapa kuultuaan oman kullannuppunsa ei-niin-fiksuista touhuiluista? Niinpä. Täysin luonnollinen reaktio. Mutta kun sillä kolikolla on AINA se kääntöpuolikin, ja versioita tapahtumien kulusta löytyy yleensä monia. Missä se totuus sitten majaileekaan, puolitiessä tai kauempana viistossa, hyvä olisi ottaa ne laput silmiltä ja katsoa asioita muistakin vinkkeleistä.

Itseriittoisuus nostaa myöskin päätään varsin nopeasti otollisten olosuhteiden niin salliessa. Ylemmyydentunnossaan on helppo lipsahtaa arvostelemaan muita. Vaikka miten saarnaisi kanssakulkijoille suvaitsevaisuudesta ja muusta mukavasta, tuleekin itse toimineeksi omia opastuksiaan vasten. Tuomitseminen ei tunnu kivalta, varsinkaan jos moraalituomarina toimii henkilö, jonka on mieltänyt ystäväkseeen. Tähän varmaan sopisi oikein hyvin vanhaakin vanhempi, virttynyt sanonta ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”.

Joten, eiköhän meillä kaikilla ole aihetta ottaa laput pois silmiltä ja kuvastin kauniiseen kätöseen, silloin kun tilanne sitä vaatii. Koska harva meistä yltää ihmiskunnan hyveellisimpiin ihanteisiin. Ja se on hyvä tunnustaa itsellekin.

Laput silmillä piirakan suhteen? Ehkä, jos piirakka on naamioitunut oikein taidokkaasti

Ja tämä piirakka sen todellakin tekee; koitappa erottaa, onko kyseessä vegegalette vai maitotuotteita sisältävä galette! Veikkaan että tiukkaa tekee vannoutuneimmillakin sekasyöjillä. eikä sillä ole edes mitään väliä sinänsä, sillä piirakka on aina piirakka, ja herkullinen piirakka on herkullinen piirakka.

Tämän vegegaleten paras osuus on, niin kuin aina, itse leivonnan tuomassa riemussa. Kun ei tarvitse pingottaa että meneekö ne reunat nyt sentilleen suoraan, se poistaa suorituspaineista leijonanosan. Galeten kanssa saa luvan kanssa olla ronski! Tsekkaa resepti täältä, et tule pettymään.

Uusia kujeita

uusia kujeita ja papupiirakka

Koska kalenteri näyttää 2024, niin sen kunniaksi on aika miettiä uusia kujeita! Eli tulevaisuusorientoitunutta mietiskelyä tämän vuoden alkuun.

Lähdetään vaikka liikkeelle uraorientoituneista tavoitteista. Ensimmäinen tähän liittyvä tavoite voisi olla estää urautuminen. Se on välillä niin kovin salakavalaa, ettei aina itsekään huomaa. Tai huomaa siinä vaiheessa, kun duunit eivät enää inspiroi millään tavalla. Kaikki päivät toistensa jälkeen vaan laahustavat mitäänsanomattomana harmaana massana, ja tuntuu että työelämä valuu hukkaan. Jos merkitystä ei löydy, niin sitten on aika ottaa kovemmat keinot käyttöön, eli etsiä itselleen innostavampi tienuupaikka. Siinä ihan hyvät tavoitteet tällä saralla.

Uusia kujeita tarvitaan yleensä muihinkin elämän osa-alueisiin. Vaikka perheyhteisön pariin. Jos jatkuva vääntö tavallisista perusasioista alkaa käydä kuuppaan, voisi olla hyvä tavoitella jonkinlaista kompromissiratkaisua. Esimerkiksi lattiapinnoilla vaeltavien sukka-armeijoiden itseohjautuvuuden kehittämistä, jotta ne ymmärtäisivät sijoittaa itsensä ja lajikumppaninsa sinne missä muutkin likapyykit majailevat.

Toki myös parillisten ihmisten kesken olisi hyvinkin suotavaa kujeilla uusin tavoin. Rutiinien rikkominen ei ole koskaan pahasta, kunhan yhdessä määritellyt raja-arvot eivät ylity. Tämä linkittyy vahvasti keskinäisen kommunikaation harjaannuttamiseen, joten siinä voisi olla tavoitetta, josta poikisi hyötyä pitkälle aikavälillekin.

Eräs tärkeimmistä tavoitteista tulevaan voisi olla itsensä kehittäminen. Joko henkistä kanttia tai fyysistä puolta. Parhaassa tapauksessa molempia. Tavoitteeseen tulisi kyllä mielellään liittää aikamääre, ettei esimerkiksi tammikuisesta kinkunsulatusbuumista jää käteen vain käyttämättömyyttään pölyttyvä salikortti. Tai pino puolittain luettuja koulukirjoja.

Uusia kujeita on hyvä pohdiskella. Mutta vielä tärkeämpää on laittaa pohdinnat käytäntöön. Pelkällä puheella kun harvemmin saadaan mitään aikaan. Iloa & onnea tuleviin tavoitteisiin!

Uusia kujeita piirakkaleivontaan? Tottahan toki!

Kunhan sopiva ajanjakso koittaa, on täysin kohtuullista tavoitella uusia piirakkaluomuksia. Vielä sellainen hetki ei ole osunut kohdalle, mutta onneksi tässä on kokonainen vuosi aikaa vääntää jonkinlainen piirakkainnovaatioiden spektaakkelimainen näytös.

Tällä kertaa mennään kuitenkin tuttua mukaillen. Rapea (joko itsetehty tai pakastealtaasta noudettu) voitaikina sai sisälleen herkullisen tulista paputäytettä kera kasvisten, joten ei tästä voinut tulla muuta kuin hyvää ja herkullista papupiirakkaa! Sopii kivasti kylmältä kalskahtavaan tammikuuhun, sillä lämpöä tai täyttävyyttä ei tästä piirakasta puutu. Suosittelen testaamaan, papupiirakan reseptiä pääsee tutkimaan täältä.

Näkemyseroja

näkemyseroja ja pekonipiiras kylmällä täytteellä

Jep jep, näitähän riittää meidän ihmisolentojen keskuudessa. Näkemyseroja esiintyy päivittäin, jotkut pienempiä, toiset suurempia. Kaikkinensa kovin ärsyttäviä. Ainakin jos niihin ei osaa suhtautua kuten henkisesti kypsät henkilöt. Ja nyt käsi sydämelle; kellä ei olisi alkanut jossain vaiheessa keittämään, kun Vesa ei vaan tajuu?

Kovin monia erilaisia näkemyksiä löytyy varsinkin työyhteisöistä. Rakentavasti ajateltuna oikein hyvä asia, jos kaikki asianosaiset ajattelisivat samalla tavalla näkemyseroista. Näinhän se ei ole, vaan välillä menee ihon alle. Itse kullakin.

Kotioloissa – ellei satu olemaan yksineläjä – näkemyseroja vasta löytyykin. Pienistä, perustavanlaatuisista, ja kaikesta siltä ja väliltä. Jotkut asiat on helppo ohittaa olankohautuksella, toisista voi syntyä muuttoauton tilaus.

Ja kun oikein peiliin katsotaan, oman pään sisäiset näkemyserot ne vasta mielenkiintoisia ovatkin. Kummasti sitä kuvittelee näkevänsä asioita laajemmasta vinkkelistä, vaikka todellisuudessa elää omassa pienessä kuplassaan, omien näkökulmiensa vankina.

Jos haluaa konkreettisia näkemyseroja, kannattaa katsoa avaraa luontoa. Siellä kun leijona kellistää seepran (no ei siinä mielessä), niin voi miettiä, kumman suoritusta ihannoi. Surkutellako raitakaverin kohtaloa, vai ilakoidako jellonan täyden massun puolesta. Kas siinäpä pulma.

Sellaisia ne näkemyserot on. Monisyisiä ja monitahoisia. Kenties myös elämän suola?

Näkemyseroja pekonipiiraan suhteen? No ihan varmasti

Tämänkertainen resepti on hieman erilainen, mutta aivan yhtä herkullinen. Rakastettu klassikko, pekonipiiras, sai nimittäin kylmän täytteen.

Piirakkapohja kyllä paistetaan, ja erityisen ruokaisa se onkin, kiitos taikinan sisältämän perunan, ja piirakkaan makeutta sekä hiilareita tuovan bataatin. Itse asiassa inspiraatio tähän piirakkaan on lähtöisin uuniperunoista ja -bataateista pekonitäytteellä. Ei voi mennä vikaan.

Täytteen kermaisuus on ranskankerman ja tuorejuuston ansiota. Siihen vielä rapeaksi paistettuja pekonikuutioita, ja ihanan raikasta, kotimaista kevätsipulia. Sopii kivasti vaikka pikkujoulutarjoiluihin; siinä tapauksessa suosittelen tekemään pikkupiiraita, jotka ovat mukavampia napostella. Toimii kyllä normikokoisena versionakin. Reseptiikkaan pääsee täältä.

Kuntotarkastus

kuntotarkastus ja gluteeniton härkispiirakka

Oli tässä hiljattain aika vaihtaa nelipyöräistä kulkuvälinettä. Ja koska nyt satun edustamaan valitettavan stereotyyppistä naisoletettua henkilöä, joka ei tajua moottoreiden tai muidenkaan erinäisten kiesiä liikuttavien hilavitkuttimien päälle paljoakaan, älysin onneksi ulkoistaa potentiaalisen ostokohteen tarkistelun. Voin kertoa, että 79 euron sijoitus kohteeseen kuntotarkastus kannatti; sillä säästi monen huntin remontin. Suosittelen. Siitäpä tulikin sitten mieleen, että tuollainen puolueeton ja korruptoitumaton kuntotarkastus voisi toimia kivasti moneen muuhunkin kuin materiaan perustuvien hankintojen suhteen.

Itselle tai miksei vaikka tulevalle puolisolle voisi kuntotarkastuksen suorittaa. Olisi sitten laittaa faktaa pöytään, kun tulee puhe vaikkapa eliniän odotuksista, kestävyydestä tai kehoon uppoavista ruokamääristä. Eikä olisi ollenkaan pahitteeksi myös selvittää kuorsaustasot tai sen sietokyvykkyys. Voisi kivasti helpottaa parinvalintaa, tai henkilökohtaista itsetietoutta omasta olosta.

Ehdottomasti pitäisi olla kunnollinen kuntotarkastus myös tulevaa työpaikkaa kohtaan. Siellä kun puolueettomasti tutkittaisiin niin työympäristö- kuin henkilöstöasiat, niin ei tarvitsisi pähkäillä että uskaltaako vaihtaa entisestä ehompaan. Hyvää tietoutta se olisi myös yrityksillekin, voisi perustella priiman kohdalla miksi kyseiseen lafkaan kannattaa hakeutua, ja heikommin pärjänneet voisivatkin sitten ryhtyä kohentelemaan kehityskohteitaan.

Vanhemmille suunnattu kuntotarkastus voisi kiinnostaa lapsukaisia. Voisi sitten tarkemman syynäyksen jälkeen antaa vanhuksille listan, missä kohtaa menee pahiten pusikkoon. Tai meneekö koko koti vaihtoon, jos tilanne on niin heikoilla kantimilla. Eikös tuo helpottaisi sosiaalitoimenkin painetta julkisella sektorilla, kun vikalistan perusteella nähtäisiin mitkä toimet olisivat tarpeen?

No joo, ehkä tätä listausta on vielä hieman varaa kehittää. Mutta idea on ainakin kehityskelpoinen, noin periaatteessa. Kuntotarkastelimisiin!

Kuntotarkastus piirakalle?

Se on onneksi helposti hoidettavissa. Pistää leipoen ja sen jälkeen maistaen! Palaute ja lopputulos on välitön. Jos reseptiikka ei miellytä, niin eipä tarvitse toiste samanlaista tekaista. Jos taas maistuu, niin pistää jatkoon uudelleen leivottavien luomusten joukkoon. Näin tämäkertaisen piirakan kohdalla, eli jatkoon, ehdottomasti.

Koska talvi kolkuttelee ja ilma viilenee, on kiva leipoa ja pupustella jotain ruokaisaa ja lämmittävää. Kuten tätä settiä, joka on saanut inspiraatiota lattarimeiningistä, chili sin carne-tyylisesti. Gluteeniton härkispiirakka on helppo tuunata oman chilisietokyvyn mukaisesti, joten lihattoman lokakuun kunniaksi tässäpä resepti!

Häpeä ja siitä kärsineet sukupolvet

häpeä ja taimenpiirakka

Syksy tuo tullessaan pimeyttä, ja sitä myötä ajoittain surullisiakin ajatuksia. Ajatuksia menneistä, menneisyyden haamuista ja niihin liittyvistä tunteista. Yksi näistä tunteista on häpeä. Se lienee kansakuntammekin yksi kollektiivisimmista tuntemuksista, ja valitettavasti sitä on siirretty yli sukupolvien ties kuinka kauan.

Aina on hävetty ja opetettu häpeämään. Joskus aiheesta, usein ilman järjellistä syytäkin. Häpeän varjolla on kahlittu noudattamaan tiettyjä muotteja, vaikkei niihin sopisikaan. Erilaisuutta on pakotettu häpeämään. Hävetä on pitänyt jopa omaa olemustaan, normaaleja ruumiintoimintoja, elämäänsä. Häpeän takia on karkoitettu, tai häpeäjä on itse karkoittanut itsensä.

Eihän häpeä itsessään ole ollenkaan huono tunne, sillä se voi parhaassa tapauksessa ohjata ihmisiä parempien valintojen tielle. Jos henkilö ei tunne minkäänlaista häpeää mistään mitä tekee yleisten käyttäytymisnormien tuolla puolen (laittomuuksia, muiden vahingoittamista, tms.), niin sietäisikin hävetä. Onneksi vain pientä osaa ihmiskunnasta ei hävetä omat torspoilut.

Valitettavaa, mutta jotkin aikojen takaiset häpeäkäsitykset ovat muokanneet meidän monen elämänkatsomusta ja tekemiämme valintoja ikävällä tavalla. Jo pienestä pitäen on häpeä läsnä elossamme. Esimerkiksi pienenä ihmistaimena hävetti vallan kamalasti, jos pissa meni pöksyyn. Tai ei uskaltanut viitata oppitunnilla, hävetti niin kamalasti, jos vastaus menikin metsään. Monesti on myös jätetty hakeutumatta uusiin haasteisiin, ettei sitten hävettäisi, kun ei tulisikaan valittua, tai jos tulisi valittua muttei osaisikaan tehtäväänsä kunnolla. Sitten vasta hävettäisikin.

Missä sitten menee sopiva häpeä ja sen rajat? Kenen päätettävissä on, milloin hävetä ja mistä syystä? Kuka meistä on oikeutettu toimimaan häpeätuomarina toiselle?

Häpeä ei koske tätä piirakkaa, se on käsityksen kantamattomissa

Jos kansakunnan johto on mätää, jonka todellakin sietäisi hävetä tekojansa, se ei tarkoita, että kaikki kansan aikaansaannokset olisivat samanlaisia. Hävetä ei siis tarvitse tämän piirakkareseptin kohdalla pätkääkään, vaikka sen alkuperä onkin itärajan toisella puolen.

Tämänkertaisen reseptin taimenpiirakka on läheistä sukua kulibjakalle, eli venäläiselle lohipiirakalle. Reseptiikkaa on tosin muokattu terveellisempään ja kotimaisempaan suuntaan, joten poislukien mausteena käytetyt pippurit, kaikki muut ainesosat on mahdollista hankkia kotimaisena tuotantona. Käyhän tutustumassa, maistuu varmasti!

Aitoja asioita

aitoja asioita ja spagettikurpitsapiirakka

Kaiken epävarmuuden, muutosten ja muiden ihmismieltä ja arkieloa piinaavien epäkohtien keskellä tulee tarpeen haalia ympärilleen aitoja asioita. Kuten vaikkapa oikeita tunnekokemuksia erinäisten aktiviteettien parissa, ja hyviä ihmissuhteita. Ai että rakastan aitoutta!

Jos kyse on ruoasta, on suhteellisen helppoa tunnistaa aidot raaka-aineet makuelämysten taustalla. Vahvat perusmaut kun eivät valehtele. Hankalampi homma tosin, jos on makuaisti mennyttä. Mutta silloinkin silmät kertovat enemmän kuin tuhat neonvihreää ja sateenkaarensävyistä esanssien riemukaarta. Paitsi jos on värisokea tai muuten visuaalisesti rajoittunut. Sitten on aihetta turvautua hajuaistiin (ellei sitten ole se makuaisti mennyt, koska nämähän kulkevat käsi kädessä). Kylläpä kävi tekemään mieli perinteisesti leivottua, juuri uunista otettua, höyryävän kuumaa ruisleipää. Ja siihen päälle voita (joka ei sisällä lisäaineita). Voiko aidompaa elämystä olla?

Aidosti ihana on sekin olotila, kun pääsee nauttimaan luonnosta. Mielellään kaukana liikenteestä tai ihmismassoista. Miettikäätten; aamu on juuri valjennut, kävelet pitkin aamukasteista, sammalpeitteistä metsäpolkua. Ei ristin sielua mailla halmeilla. Nuuskuttelet raikasta, puhdasta luonnontuoksua, kuuntelet luonnon tarjoamaa äänimaailmaa. Kaikki aistit herkistyvät ottamaan vastaan maailman sellaisena, kuin se parhaimmillaan on. Et mieti mitään ylimääräistä, vain olet. Aito ja alkuperäinen aistinautinto.

Aito riemu syntyy sekin aidoista asioista. Ei toiselle nauramisesta, vaan toisen kanssa yhdessä nauramisesta. Tai no, omaa kivaakin voi vallan mainiosti pitää omalla kustannuksellaan. Mutta kollektiivisen riemun löytää yleensä aitojen ihmisten seurasta. Sellaisten, jotka ovat omia itsejään vailla naamioita joiden takana piilotella tai vetää roolisuorituksia. Ihania nuo aidot ihmisolennot, ketkä uskaltavat olla juuri sellaisia kuin ovat.

Semmoisia mietteitä lyhykäisyydessään tähän syyskuuhun. Aitoja asioita tulevaan syksyyn odotellessa.

Aitoja asioita, kuten spagettikurpitsa ja siitä leivottu piirakka

Mikä olisikaan aidompaa, kuin leipoa itse alusta alkaen? Siinä ainakin tietää mitä saa ja mitä pistää suuhunsa. Tällä kertaa leivotaan spagettikurpitsapiirakka, joka on saanut inspiraatiota eräästä kaikkien aikojen ruokaklassikosta, eli carbonarasta!

Spagettikurpitsa tuo piirakkaan mehevyyttä, mutta muuten sitä ei oikeastaan huomaa. Carbonaralle ominaiset maut pääsevät oikeuksiinsa, joten jos kaipaat piirakkaa, johon on huomaamattomasti sujautettu kasvista, niin tässä sellainen. Resepti saatesanoineen löytyy täältä.