Muka-kevät

muka-kevät ja parsapiirakka

Olipas taas kerran kevät, tuo kauan kaihottu ja innolla odotettu vuodenaika pimeän pohjolan perukoilla. Aika, jota loputtoman pimeän syksyn, loskan, kaamoksen ja hyytävän, lumikaaosten täyttämän talven jälkeen odotettiin kuin kuuta nousevaa tai suloista suvea, kaunista kesää saapuvaa. Mutta mitä ihmettä sitten tapahtuikaan?! Tulikin muka-kevät.

Muka-kevät. Tuo aidon ja oikean kevään julma halpakopio, joka halpatuontitavaran tavoin paketista poistuessaan rikkoutuu välittömästi. Turhake, jota ei kukaan tarvitse. Virhe systeemissä. Auringon ja iloisen puron lorinan sijasta saatiinkin loputonta harmautta, pakkasta, vesisadetta, räntää, lunta. Kaikkia näitä sekaisin, päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Loskainen lokakuu, tai marraskuu all over again.

Muka-kevät sai härmäläisen kansan kömpimään takaisin talviunilleen, horrostamaan julman maailman pois ulottuviltaan. Tyhjenivät kadut, hiljenivät orastavasti avautuneet terassit. Ei innostaneet edes kesähepenillä hemaisevasti houkuttelevat näyteikkunat tuhlaamaan tulevaisuuteen kadonneen vuodenajan luomuksiin tätä toppatakeissaan värjöttelevää väkeä. Pimeys ja ankeus veivät voiton. Kotisohva kutsui. Ruutuaika lisääntyi. Rantakunto kaikkosi kaukaisuuteen.

Eikä sekään riittänyt muka-keväälle. Julmuri vaati itselleen lisää uhreja. Viattomia luontokappaleita, jotka kevättä rinnassaan saapuivat soidinmailleen lirkuttelemaan sulosäveliään tähän maahan synkkään ja pimeään. Niin kovin kärsivät pienet punarinnat, peipposet ja hippiäiset. Kuolo julma oli kohtalona pienten tirppasten, jotka vain tahtoivat muniansa haudoskella.

Milloin siis poistua saa, tuo pahalainen, muka-keväinen julmajainen?! Mene jo, häivy, vie mennessäsi tämä ankeutus. Anna oikean kevään saapua tuomaan meille d-vitamiinin puutteesta kärsiville helpotusta, kalpealle iholle päivetystä. Kevät, kuinka sua kaipaamme. Tule jo.

Muka-kevät ei mahda mitään kevätkauden piirakalle

Koska kevätpiirakoiden airut, parsapiirakka, onnistuu tuontitavarastakin, ei muka-kevät voi pilata tätä elämystä! Rapsakat parsat ovat olleet kausihevien listoilla jo hetken, ja siellä vielä tovin pysyvätkin. Kotimaisia versioita saanemme vielä jonkin aikaa odotella, joten sitä herkkua odotellessa tässä parsapiirakkaresepti tutkittavaksi.

Parsa sai kaverikseen täytteeseen oikein hyvän vastinparin fetajuustosta, joka toi juuri sopivaa suolaisuutta. Lisämakua antoi valkosipulinkynnet. Piirakkapohjana toimi perusmallin voipohjainen taikina, irtopohjavuokaan taputeltuna. Piirakan saa kauniisti esille irtopohjavuokaa käyttämällä, mutta ihan tavallinen piirakkavuokakin ajaa asiansa. Resepti löytyy täältä. Kokeile pois!

Uusia kujeita

uusia kujeita ja papupiirakka

Koska kalenteri näyttää 2024, niin sen kunniaksi on aika miettiä uusia kujeita! Eli tulevaisuusorientoitunutta mietiskelyä tämän vuoden alkuun.

Lähdetään vaikka liikkeelle uraorientoituneista tavoitteista. Ensimmäinen tähän liittyvä tavoite voisi olla estää urautuminen. Se on välillä niin kovin salakavalaa, ettei aina itsekään huomaa. Tai huomaa siinä vaiheessa, kun duunit eivät enää inspiroi millään tavalla. Kaikki päivät toistensa jälkeen vaan laahustavat mitäänsanomattomana harmaana massana, ja tuntuu että työelämä valuu hukkaan. Jos merkitystä ei löydy, niin sitten on aika ottaa kovemmat keinot käyttöön, eli etsiä itselleen innostavampi tienuupaikka. Siinä ihan hyvät tavoitteet tällä saralla.

Uusia kujeita tarvitaan yleensä muihinkin elämän osa-alueisiin. Vaikka perheyhteisön pariin. Jos jatkuva vääntö tavallisista perusasioista alkaa käydä kuuppaan, voisi olla hyvä tavoitella jonkinlaista kompromissiratkaisua. Esimerkiksi lattiapinnoilla vaeltavien sukka-armeijoiden itseohjautuvuuden kehittämistä, jotta ne ymmärtäisivät sijoittaa itsensä ja lajikumppaninsa sinne missä muutkin likapyykit majailevat.

Toki myös parillisten ihmisten kesken olisi hyvinkin suotavaa kujeilla uusin tavoin. Rutiinien rikkominen ei ole koskaan pahasta, kunhan yhdessä määritellyt raja-arvot eivät ylity. Tämä linkittyy vahvasti keskinäisen kommunikaation harjaannuttamiseen, joten siinä voisi olla tavoitetta, josta poikisi hyötyä pitkälle aikavälillekin.

Eräs tärkeimmistä tavoitteista tulevaan voisi olla itsensä kehittäminen. Joko henkistä kanttia tai fyysistä puolta. Parhaassa tapauksessa molempia. Tavoitteeseen tulisi kyllä mielellään liittää aikamääre, ettei esimerkiksi tammikuisesta kinkunsulatusbuumista jää käteen vain käyttämättömyyttään pölyttyvä salikortti. Tai pino puolittain luettuja koulukirjoja.

Uusia kujeita on hyvä pohdiskella. Mutta vielä tärkeämpää on laittaa pohdinnat käytäntöön. Pelkällä puheella kun harvemmin saadaan mitään aikaan. Iloa & onnea tuleviin tavoitteisiin!

Uusia kujeita piirakkaleivontaan? Tottahan toki!

Kunhan sopiva ajanjakso koittaa, on täysin kohtuullista tavoitella uusia piirakkaluomuksia. Vielä sellainen hetki ei ole osunut kohdalle, mutta onneksi tässä on kokonainen vuosi aikaa vääntää jonkinlainen piirakkainnovaatioiden spektaakkelimainen näytös.

Tällä kertaa mennään kuitenkin tuttua mukaillen. Rapea (joko itsetehty tai pakastealtaasta noudettu) voitaikina sai sisälleen herkullisen tulista paputäytettä kera kasvisten, joten ei tästä voinut tulla muuta kuin hyvää ja herkullista papupiirakkaa! Sopii kivasti kylmältä kalskahtavaan tammikuuhun, sillä lämpöä tai täyttävyyttä ei tästä piirakasta puutu. Suosittelen testaamaan, papupiirakan reseptiä pääsee tutkimaan täältä.

Häpeä ja siitä kärsineet sukupolvet

häpeä ja taimenpiirakka

Syksy tuo tullessaan pimeyttä, ja sitä myötä ajoittain surullisiakin ajatuksia. Ajatuksia menneistä, menneisyyden haamuista ja niihin liittyvistä tunteista. Yksi näistä tunteista on häpeä. Se lienee kansakuntammekin yksi kollektiivisimmista tuntemuksista, ja valitettavasti sitä on siirretty yli sukupolvien ties kuinka kauan.

Aina on hävetty ja opetettu häpeämään. Joskus aiheesta, usein ilman järjellistä syytäkin. Häpeän varjolla on kahlittu noudattamaan tiettyjä muotteja, vaikkei niihin sopisikaan. Erilaisuutta on pakotettu häpeämään. Hävetä on pitänyt jopa omaa olemustaan, normaaleja ruumiintoimintoja, elämäänsä. Häpeän takia on karkoitettu, tai häpeäjä on itse karkoittanut itsensä.

Eihän häpeä itsessään ole ollenkaan huono tunne, sillä se voi parhaassa tapauksessa ohjata ihmisiä parempien valintojen tielle. Jos henkilö ei tunne minkäänlaista häpeää mistään mitä tekee yleisten käyttäytymisnormien tuolla puolen (laittomuuksia, muiden vahingoittamista, tms.), niin sietäisikin hävetä. Onneksi vain pientä osaa ihmiskunnasta ei hävetä omat torspoilut.

Valitettavaa, mutta jotkin aikojen takaiset häpeäkäsitykset ovat muokanneet meidän monen elämänkatsomusta ja tekemiämme valintoja ikävällä tavalla. Jo pienestä pitäen on häpeä läsnä elossamme. Esimerkiksi pienenä ihmistaimena hävetti vallan kamalasti, jos pissa meni pöksyyn. Tai ei uskaltanut viitata oppitunnilla, hävetti niin kamalasti, jos vastaus menikin metsään. Monesti on myös jätetty hakeutumatta uusiin haasteisiin, ettei sitten hävettäisi, kun ei tulisikaan valittua, tai jos tulisi valittua muttei osaisikaan tehtäväänsä kunnolla. Sitten vasta hävettäisikin.

Missä sitten menee sopiva häpeä ja sen rajat? Kenen päätettävissä on, milloin hävetä ja mistä syystä? Kuka meistä on oikeutettu toimimaan häpeätuomarina toiselle?

Häpeä ei koske tätä piirakkaa, se on käsityksen kantamattomissa

Jos kansakunnan johto on mätää, jonka todellakin sietäisi hävetä tekojansa, se ei tarkoita, että kaikki kansan aikaansaannokset olisivat samanlaisia. Hävetä ei siis tarvitse tämän piirakkareseptin kohdalla pätkääkään, vaikka sen alkuperä onkin itärajan toisella puolen.

Tämänkertaisen reseptin taimenpiirakka on läheistä sukua kulibjakalle, eli venäläiselle lohipiirakalle. Reseptiikkaa on tosin muokattu terveellisempään ja kotimaisempaan suuntaan, joten poislukien mausteena käytetyt pippurit, kaikki muut ainesosat on mahdollista hankkia kotimaisena tuotantona. Käyhän tutustumassa, maistuu varmasti!

Aitoja asioita

aitoja asioita ja spagettikurpitsapiirakka

Kaiken epävarmuuden, muutosten ja muiden ihmismieltä ja arkieloa piinaavien epäkohtien keskellä tulee tarpeen haalia ympärilleen aitoja asioita. Kuten vaikkapa oikeita tunnekokemuksia erinäisten aktiviteettien parissa, ja hyviä ihmissuhteita. Ai että rakastan aitoutta!

Jos kyse on ruoasta, on suhteellisen helppoa tunnistaa aidot raaka-aineet makuelämysten taustalla. Vahvat perusmaut kun eivät valehtele. Hankalampi homma tosin, jos on makuaisti mennyttä. Mutta silloinkin silmät kertovat enemmän kuin tuhat neonvihreää ja sateenkaarensävyistä esanssien riemukaarta. Paitsi jos on värisokea tai muuten visuaalisesti rajoittunut. Sitten on aihetta turvautua hajuaistiin (ellei sitten ole se makuaisti mennyt, koska nämähän kulkevat käsi kädessä). Kylläpä kävi tekemään mieli perinteisesti leivottua, juuri uunista otettua, höyryävän kuumaa ruisleipää. Ja siihen päälle voita (joka ei sisällä lisäaineita). Voiko aidompaa elämystä olla?

Aidosti ihana on sekin olotila, kun pääsee nauttimaan luonnosta. Mielellään kaukana liikenteestä tai ihmismassoista. Miettikäätten; aamu on juuri valjennut, kävelet pitkin aamukasteista, sammalpeitteistä metsäpolkua. Ei ristin sielua mailla halmeilla. Nuuskuttelet raikasta, puhdasta luonnontuoksua, kuuntelet luonnon tarjoamaa äänimaailmaa. Kaikki aistit herkistyvät ottamaan vastaan maailman sellaisena, kuin se parhaimmillaan on. Et mieti mitään ylimääräistä, vain olet. Aito ja alkuperäinen aistinautinto.

Aito riemu syntyy sekin aidoista asioista. Ei toiselle nauramisesta, vaan toisen kanssa yhdessä nauramisesta. Tai no, omaa kivaakin voi vallan mainiosti pitää omalla kustannuksellaan. Mutta kollektiivisen riemun löytää yleensä aitojen ihmisten seurasta. Sellaisten, jotka ovat omia itsejään vailla naamioita joiden takana piilotella tai vetää roolisuorituksia. Ihania nuo aidot ihmisolennot, ketkä uskaltavat olla juuri sellaisia kuin ovat.

Semmoisia mietteitä lyhykäisyydessään tähän syyskuuhun. Aitoja asioita tulevaan syksyyn odotellessa.

Aitoja asioita, kuten spagettikurpitsa ja siitä leivottu piirakka

Mikä olisikaan aidompaa, kuin leipoa itse alusta alkaen? Siinä ainakin tietää mitä saa ja mitä pistää suuhunsa. Tällä kertaa leivotaan spagettikurpitsapiirakka, joka on saanut inspiraatiota eräästä kaikkien aikojen ruokaklassikosta, eli carbonarasta!

Spagettikurpitsa tuo piirakkaan mehevyyttä, mutta muuten sitä ei oikeastaan huomaa. Carbonaralle ominaiset maut pääsevät oikeuksiinsa, joten jos kaipaat piirakkaa, johon on huomaamattomasti sujautettu kasvista, niin tässä sellainen. Resepti saatesanoineen löytyy täältä.

Alapääjuttuja

paprikapiirakka

Suosittelen alakertaan kohdistuvaan keskusteluun rajoittuneita henkilöitä lopettamaan tämän tekstin lukemisen välittömästi, sillä luvassa todellakin on alapääjuttuja. Täysin ymmärrettävää, ettei sellainen (huumorin alalaji) välttämättä uppoa korkeamman (komedia)tason omaaviin yksilöihin. Jos nyt sellaiset individuaalit jatkavat uhkarohkeasti tämän lukuhaasteen parissa, on se omalla vastuullanne. Teitä on varoitettu.

Olen tässä ajoittain pohdiskellut, että mistä johtuu kiinnostus kertoilla intiimialueille sijoittuvia tapahtumia, etenkin sellaisia huumorin sävyttämiä sattumuksia. Johtuneeko siitä, että kyseessä on ihmisruumiin osa, jossa enin kaikesta tärkeästä tapahtuu? Vai onko perimmäinen tarkoitus rikkoa vuosisatojen kahleita, tabuja, ettei niistä asioista puhuta ääneen. Saati sitten julkisesti. No, eiköhän se myytti ole murrettu viimeistään nettiajan mahdollistaman aikuisviihteen suuren saatavuuden myötä. Tai virallisten lääkäri neuvoo -palstojen myötä.

Onhan se nyt vapauttavaa, kun ei tarvitse enää tuskailla peräpukamien tai muiden putkisto-osuuden viimeisen etapin ongelmallisuuksien kanssa yksin. Saati sitten lisääntymiselimistön outouksien kanssa kamppailut, joita ei todellakaan kannata käydä keskenään (ellet sitten satu olemaan huippuluokan urologi tai gynekologi). Vertaistuki kunniaan! Ja käsi nyt sydämelle; kukapa ei olisi törmännyt jos jonkinsortin juhlakunnon kompasteluihin, epämääräisiin emätinvaivoihin tai millä ja mihin kukakin nyt on sattunut törmäämään. Ei tuomita, kun ei koko tarinaa tiedetä. Tai mitäpä sitä muutenkaan ketään tuomitsemaan, omatpa ovat aukkonsa.

Huumorin varjolla voi kertoilla mitä moninaisimpia alapääjuttuja. Mutta missä kulkee raja hyvän huonon ja huonon huonon huumorin välillä? Suuri risteysalue, hentoinen yhtymäkohta. Riippunee siitä mistä roikkuu ja kenen seurassa (hehheh, pakollinen puujalka). Ehkä en lähtisi kovinkaan suuresti viljelemään itsenäisyyspäivän vastaanotolla, mutta kaveriporukan, joka nauttii kyseisestä humoristisesta otteesta kaksin käsin… eihän sen parempaa nauruterapiaa saa mistään. Paitsi kenties tahattomasti ilmaantuneista lauseista (kuten vanhempainillan diaesitykseen liittynyt www-osoitteen heikompi tavutus, jolloin ruudulle lävähti ”opetussu”), tai viikkopalaverissa vähemmän korrektisti valikoituneet puheenvuoropyyntöjen ilmaisumuodot (”huutakaa vaan rohkeasti heppiä”). Kyllä ei pokka pitänyt.

Mitäpä tähän voi sanoa? Likainen mielikuvitus on huonon huumorintajun omaavan yksilön ainoa huvitus.

Mikä yhdistää alapääjuttuja sekä piirakoita?

Tuohon henkilöt, joilla vähänkin vinksahtaneet mielikuvayhtymät jo raksuttavat, tietävät vastauksen, joten sitä ei tähän tarvinne edes kirjoittaa. Selkeä aasinsilta myös koko tähän Piirakkapäivään.

Jos kuitenkin mietitään syvällisemmin, tämänkertaiseen piirakkareseptiin yhtymäkohta löytyy ravitsemuksellisesti oikein pätevästä ainesosaluettelosta. Tosin voi olla, ettei kaikki ainesosat, kuten habanero, sovi kaikille, joten ruoansulatuksen jälkeinen lopputuotos voi kääntyä ei-miellyttävämpään suuntaan.

Mutta kelle lihaton, maittava ja potkuisempi paprikapiirakka maistuu, suosittelen kokeilemaan. Reseptiikka löytyy täältä.

Hyvät ystävät

poropiirakka

Mikä tekee elämästä supermäärin parempaa? Tietenkin hyvät ystävät! Olkoon tämänkertainen kirjoitus oodi ystäville – heille, joita ilman elo olisi paljon, paljon ankeampaa, tylsempää ja varmasti yksinäisempää. Siispä KIITOS, hyvät ystävät, että olette mukana tällä matkalla, jota elämäksi kutsutaan.

Kaikenlainen ystävien järjestely erilaisiin kategorioihin on hivenen kyseenalaista puuhaa. Ihmismieli kuitenkin on viritetty kategorisoimaan lähestulkoon kaikkea ominaisuuksien perusteella, joten minkäs teet; ystäviä on hyviä, ei-niin-hyviä, parhaita, hivenen kyseenalaisia jne. Mutta mikä tekee ystävästä ”hyvän”?

Pientä empiiristä havainnointia suorittaessa olen tullut sellaiseen johtopäätelmään, että hyvä ystävä tarkoittaa niin kovin monia asioita eri ihmisille. Ei varmaan yllättänyt ketään (tämä onkin taas näitä nollatutkimuksia.) Jotkut arvostavat ystävissään luotettavuutta, eräät erinomaisia sosiaalisia taitoja, kolmas pulleaa lompakkoa (kaverille kans, katsos). Pääpointti lienee se, että arvostamme ystävissämme sitä, mikä meille itsellemme on tärkeää. Ystävät, etenkin hyvät sellaiset, valikoituvat omien tarkoitusperiemme kautta.

Olivatpa ne hyvien ystävien valikoitumiskriteerit millaisia hyvänsä, lopputulos on kutakuinkin sama; ystävistä saa valtavasti iloa ja hyvää mieltä elämään. Matka ei tunnu läheskään niin raskaalta, kun voi välillä keventää lastiaan ystävälle. Ja nyt ne kaksimieliset ajatukset syrjään, kyse ei ole sellaisesta lastista! (Vaikka onhan niitä frieds-with-benefits järjestelyjäkin toki olemassa.)

Tärkeintä hyvissä ystävissä kuitenkin lienee se, että he myös pysyvät sellaisina. Ja tähän puolestaan pystyy hyvin pitkälti itse vaikuttaa olemalla vähintäänkin yhtä hyvä ystävä niille omille hyville ystävilleen. Nyt olisikin hyvä hetki miettiä, että milloinkas sitä on tullut tehtyä jotain sellaista, mitä se ikioma hyvä ystävä arvostaa.

Hyvät ystävät ansaitsevat arvoisensa piirakan

Mikäs sen mukavampaa, kuin pyöräyttää ystävälle hyvä piirakka. Eikä mikä tahansa piirakka, vaan piirakoitten Rolls Royce, eli poropiirakka. Ihme on, jos ei maistu, sillä sen verran laadukkaasta raaka-ainetta ollaan leipomassa!

Koska poronlihassa on ainutlaatuinen maku, kaipaa se hieman täyteläisempää piirakkapohjaa. Joten piirakkataikina sai ryhtiä ruisjauhoista ja voimakkaasta juustosta. Täyte puolestaan mehevöityi entistä maukkaammaksi purjon, paprikan ja smetanan ansiosta. Tee ja tarjoa toki ystävälle hyvää, reseptiin pääset käsiksi täältä.