Pieni ilmoitusluontoinen asia tähän alkuun; tämänkertaiset hajatelmat (a.k.a inhimillisyyden raja-arvot) saivat inspiraatiota Esa Saarisen ajatuksista. Joten sisältää muutamia tunnettuja ”Saarismeja”. Kyseiset lainaukset on kursivoitu, koska kunnia kelle se kuuluu!
Kuuntelin tuossa keväällä Esa Saarisen Filosofia ja Systeemiajattelu -luentosarjan, ihan vain omaksi ilokseni ja kankean ajattelun notkistamiseksi. Suosittelen kyseistä Aalto-yliopiston mahdollistamaa spektaakkelia vahvasti, mikäli kokee tarvetta pöläytellä suorituskeskeisiä ajattelutapojaan. Hän oli myös mitä mainiointa leivontaseuraa, tuli monet piirakat väännettyä kuunnellen E. Saarista.
Herra Saarinen kävi monesti luentosarjan aikana kyynelrajalla, ja tämä pisti sitten mietiskelemään, mitä ne muut inhimillisyyden raja-arvot voisivatkaan olla. Tässä muutama, mitä nyt sattui mieleen pälkähtämään;
Hellyysraja. Ajattele sitä suloisimmista suloisinta eläinvauvaa, jonka olet nähnyt, ehkä jopa päässyt paijaamaan. Millaisen tunnelatauksen herättääkään, kun katsoo melko avuttoman olennon pieniin, toiveikkaisiin silmiin. Sydän on pakahtua ja puristua onnesta, kun näkee kyseisen luontokappaleen uinuvan viatonta unta. Voisi pysähtyä tuohon hetkeen ja menettää ajantajun. Silloin ollaan hellyysrajoilla.
Tuskastusraja. Miksi tämä homma ei nyt vaan suju??? Hakataan päätä seinään, muttei silti päästä puusta pitkälle. Turhautuminen on käsinkosketeltavaa, lisäksi saatetaan hieroa päänahkaa toivoen, että aivosolut alkaisivat toimimaan. Mutta eipä auttanut sekään. Argh.
Ärsytysraja. Veikkaan (tosin ilman tieteellistä tutkimusta tukenani, mutta uskoisin silti olevani oikeassa), että suurin osa ihmisistä tunnistaa tämän raja-arvon. Liikenteestä sen löytää helposti, tai vaikka työpaikalta, tai nälkäisenä… On kuin joku tökkisi aivoaluetta, missä kyseinen tunnereaktio sijaitsee, terävällä kepillä. Kenties silmäkulman hermo alkaa nykiä, mutta ainakin ärräpäät jo lentelevät aivoissa valtoimenaan. Näkyy punaista. Rajoilla ollaan, kohta räjähtää!
Nolotusraja. Ai että sitä tunnetta, kun juuri huomaa itsekin, että mitä tulikaan tehtyä; kihelmöintiä hiustuppien juuressa ja poskien punoitusta, huh huh, soijaakin pukkaa kainalokarvojen lomasta (mikäli unohtui sheivata/ei kuulu repertuaariin). Sitten hetkellisesti miettii, että oliko se nyt niin noloa kuitenkaan – kunnes vilkaisee vaivihkaa kanssakulkijoiden ilmeitä, ja tajuaa, että kyllä! Oli se. No, se raja tuli rikottua. Vain pieni pintapuute tämäkin.
E. Saarisen mummiteesit ja muumifilosofiat olivat aivan huippuja. Sinänsä harmillista, että hän eläköityi; olisin niin mielelläni kuullut, millaisen filosofian hän saisi aikaan Temppareista. Siinä olisi voinut olla ihan uudenlaista ajattelun ajattelemisen briljanssia. Ajatuksella.
Inhimillistä kaipuuta kauas, piirakkaa pahimpaan tuskaan
Ei tietenkään kaikkien mieli halaja kaukomaille, monien töpöjaloille kotoinen muumilaakso riittää, ja se on hyvä asia. Makumatkailla voi ihan kotonakin. Inhimillisyyden raja-arvot mielessä, koronarajoitteet huomioiden vaeltelin (pääni sisällä) tällä kertaa hiekkarannalla palmujen katveessa, turkoosin veden äärellä, leppeän tuulen helliessä hipiää, eksoottisten tuoksujen ympäröimänä, kohti kauan kaivattuja makuelämyksiä.
Joten Thaimaalainen nuudelipiirakka! Antaa siis kielen viedä mielen mennessään kaukaisuuteen, nauttimaan kyseisen kohteen aromeista ja tervetulleesta vaihtelusta ruokapöytään. Aroi, khop khun khaa!