Jäin tässä eräänä aurinkoisena ja ihanan lämpöisenä keskikesän päivänä hajatelmoimaan, että eikös vaan olisi kätevää, jos pystyisi edes muutaman päivän ajaksi hyppäämään elämään elämää, jollaista on joskus mielessään kuvitellut. Sellainen elämän sovituskoppi! Jos sitten huomaisikin survoaessaan muutamaa kaliiperia vääränlaista elämää yllensä, että tjaa, eipä ollutkaan mun juttu, niin voisi vain vaihtaa kätevästi seuraavaan. Tai palata takaisin lähtökohtaiseen oletusarvoon.
Sovituskoppi olisi tietenkin sen verran kehittynyt, että se ottaisi huomioon kaikille tutut valaistus- ja peiliväärentymät. Eli ällörealismia se tarjoaisi, ei mitään päivänpaistetta, vaan kaikki karut, hyvät ja pahat puolet sellaisenaan kuin ne kyseisessä sovituselämässä olisivat. Voisi itse sitten puntaroida, mikä on minkäkin väärti.
Asianomainen pukukoppi voisi toimia myös kiitollisuusharjoituksien myötävaikuttajana. Sen avustamana voisi tajuta, mitkä asiat ovat omassa, oikeassa elämässä hyvin. Aina nimittäin löytyy joku, jonka elämä on heikommissa kantimissa kuin oma. Absoluuttisen surkeuden määritelmä taitaa olla vielä tekemättä?
Työelämän tarpeisiin sovituskoppi olisi nappivalinta. Hyvästi, epäonnistuneet koulutusvalinnat, ja ei-niin-mihinkään johtamattomat työkokeilut! Ei tarvitsisi hukata vuosia elämästään vain tajutakseen tekevänsä aivan väärää duunia. Pieni koppihyppely paljastaisi raadolliset realiteetit jalustalle nostetusta haaveammatista;
”- Vieläkö kiinnostaa opiskella kuutisen vuotta, noin niin kuin alkajaisiksi, lääkäriksi?
– No ei todellakaan! En halua enää ikinä nähdä yhtäkään peräpään paisetta. Ryhdyn vetämään ryhmäliikuntatunteja!”
Jos nyt oikein heittäydytään scifi-linjalle, niin sovituskoppiin voisi lisätä aikahyppely-levelin. Että vilkaisehan, mille se yleinen olotila ja maailmankatsomus näyttää vaikka seitsemän vuoden päässä, kun olet jonkin tietyn polun valinnut. (Tämä ei tietenkään pysty olemaan eksaktia tiedettä, vain valistunut arvio jostakin universumin tarjoamasta mahdollisuudesta. Koska elämä.) Elämäskrollaus taaksepäin -painike olisi varattu vain suuremman luokan masokisteille. ”Oi miksi, miksi, en tehnyt sitä päätöstä silloin ja silloin! Nyt olisi kaikki toisin, voi kyynel x 2.”
Semmoista.
Sitten piirakan pariin!
Piirakkaa ei tarvitse sen kummemmin tunkea mihinkään suuta kummempaan sovituskoppiin. Maistuu jos maistuu, mikäli ei, niin uutta kehiin.
Kirsikat jakavat mielipiteitä vahvasti; toiset rakastavat, jotkut eivät voi sietää. Itselläni on erittäin syvä kiintymyssuhde kyseisiin herkkuihin, etenkin tuoreisiin. Kirsikkahillokin on hyvää. (Mutta niihin neonvärisiin purkkimöllyköihin, eli radioaktiivisen alienin papanoihin, en koske edes kilometrin pituisella tikulla. Yök.)
Vaikka oli kuiva ja kuuma kesä, sain kyseisen hedelmäpuun satoa piirakan verran. Ja koska kirsikka rakastaa suklaata, tuloksena tumma kirsikkapiiras, resepti täällä. Sovita kaikin mokomin!