Vanhentunutta seuraa?

vanhentunutta seuraa ja vegaaninen piirakka

Viimeaikoina on tullut pohdiskeltua vanhenemista ja sen mukanaan tuomia seurauksia. Kun kauaksi on – jo pidemmän aikaa sitten, kuin kehtaa edes myöntää – jäänyt nuoren aikuisen melko huoleton elämänvaihe, ja tilalle tulleet jos jonkinlaiset vastuut sekä velvoitteet, tuntuu olotila väistämättä joskus hieman irralliselta. Kuin ei kuuluisi oikein mihinkään, vaikka paikka on ainakin ulkopuolisten silmissä selkeästi lokeroitu ja lukittu. Olet ilmiselvästi vanhentunutta seuraa. Mutta mitäs, jos mieli haraakin vastaan? Jos sitä ei haluakaan tulla asetetuksi tiettyyn stereotypia-ansaan? Voiko taistella tuulimyllyjä vastaan, ja onko siitä sitten kuitenkaan lopulta mitään hyötyä?

Otetaan esimerkiksi vaikka iltariennot. Kun oli aikoinaan hätäisesti täysi-ikäistynyt, sitä piti yrittää kuitenkin päästä +21 paikkoihin. Niissähän oli tunnetusti paljon jännempi meno kuin oman ikäisille tarkoitetuissa juottoloissa. Yleensä joutui pettymään, poke kun käännytti ilmekään värähtämättä lapsenpyöreydestä kärsivät nuoret aikuiset edes papereihin vilkaisematta. Ellei sitten sattunut tuntemaan sopivia seuralaisia, jotka sopivalla setelillä silatulla kädenpuristuksella pystyivät kääntämään portinvartijan katseen hetkeksi muualle.

Noh, vuosia (lue: vuosikymmeniä) kului, ja kuin ihmeen kaupalla nuo ennen niin fressit mestat olivatkin muuttuneet silmänräpäyksessä vanhojen ihmisten täyttämiksi seuranetsintätalkootuokioiksi. Enhän minä ole vanhentunut, vaan nuo muut?! Valitettavasti peili kertoi toista. Mutta siitä huolimatta tai juurikin siitä syystä, veri veti nuorekkaampaan seuraan. Enää ongelma ei ollut sisäänpääsyssä, vaan siinä, että säälivät katseet alkoivat jo ennen kuin oli otettu tukeva jonotusasento fyysisesti nuoremman aikuisväestön keskeltä. Jos jotain positiivista, niin eipä enää portsarille tarvinnut papereita heilutella. Saattoihan tuo pokerinaamainen kaappi kuitenkin hieman kulmiaan nostellen vaivihkaan tiedustella, että maihtoikohan leidi nyt ihan aikuisten oikeasti tietää, millaiseen paikkaan oli matkalla. Tiesi kyllä. Mutta tuli bumerangin tavoin samaa reittiä takaisin noin vartin kuluttua.

Toisena esimerkkinä voisi heittää työelämälähtöisen vanhentumisen. Kuinka salakavalaa onkaan, miten sitä siirtyy nuoremman kaartin dynaamisen tehopakkauksen roolista kaikkitietäväksi infotiskiksi, ja lopulta taidoiltaan ja tiedoiltaan virttyneeksi ongelmajätteeksi. Ainakin joissain tapauksissa. Onneksi on myös organisaatioita, jossa kaikkea kertynyttä osaamista ja tietoutta, fyysiseen ikään lokeroimatta, arvostetaan. Voi kuitenkin olla, että asiallisesta työkäyttäytymisestä huolimatta huomaat, että et pääse salaisiin someryhmiin tai muihin epävirallisiin kommunikaatiokanaviin mukaan. Koska olet vanhentunutta seuraa. Tai jos olet nuoreksi laskettava henkilö, voidaan olettaa, ettet halua vanhemman kaartin mukaan sivistyneisiin viininmaistajaisiin. Koska onhan se nyt nuorisolle tylsää istuskella vanhusten seurassa, tuskin kiinnostaa, turha edes kysäistä mukaan…

Ageismi on varsin ikävä ongelma. Sitä on hankala kitkeä, mutta siihen on pyrittävä. Oli siellä peilissä sitten siloiset tai kokeneemmat kasvot. Katsotaan siis rohkeasti pintaa syvemmälle.

Vanhentunutta seuraa piirakkaleivonnan parissa? Enpä usko, äläkä sinäkään!

Sillä tässä piirakkareseptissä ei ole mitään vanhentunutta. Päinvastoin, se on tuunattu uudenuutukaisilla tuotteilla, ja ajan henkeen sopivasti kyseessä on vegaaninen piirakka! Suolainen sellainen versio, ja kaiken lisäksi erittäin helposti tuunattavissa gluteenittomaksi.

Piirakka on myös täyttävä, sillä pohja on rikastettu gram-jauhoilla. Täyte puolestaan on saanut osakseen maukasta kasvisproteiinia, joten mistään ei ole tarvinnut tinkiä, vaikkei eläinperäisiä aineksia ole käytetty. Testaa ihmeessä, tuuleta vähän virttyneitä ajatuksia vegeleivonnasta (jos sellaisia on). Vegaanisen piirakan reseptiin pääset täältä.

Mihin kiva katosi?

kiva vegaaninen piirakka

Herramunjee, kun yhtenä päivänä oivalsin, että kiva on kadonnut! Mihin ihmeeseen se on päässyt livahtamaan? Vai piilotteleeko se taustalla, odottaen sopivaa hetkeä näyttäytyä kaikessa kukoistuksessaan? Ja miksi ihmeessä olen ylipäätään päästänyt kivan karkaamaan?

Lähtökohtahan on se, että kivaa tarvitaan tässä maailmassa. Jokaisen henkilökohtainen elämä muuttuu hyvin pian harmaaksi massaksi, pahimmassa tapauksessa mustuu kokonaan vieden lopuksi viimeisenkin elämänhalun, jos kaikki kiva katoaa. Jaksaahan sitä harmaan sävyttämää arkea tarpoa jonkin aikaa, vaikka kiva hetkellisesti puuttuisikin, mutta pidemmän päälle lopputulos on huono. Ihan sama, mikä elämän osa-alue on kyseessä. Jos harmaus pääsee valtaamaan yhdenkin niistä, se voi salakavalasti levittäytyä ja viedä muut mukanaan.

Jatkuva harmaus kertoo, ettei kaikki ole kohdallaan. Silloin on syytä syynätä, missä sen alkulähde sijaitsee. Ja sehän löytyy, kunhan vain uskaltaa olla rehellinen itselleen. Joskus harmauden selätys onnistuu helposti, ja jatkohoitona pelkkä lepo saattaa riittää. Toisinaan voi tarvita järeämpiä toimia, kuten radikaaleja muutoksia elämään, jossa on jotain perustavanlaatuista vinksallaan. Jokatapauksessa, ilman konkreettista toimintaa harmaus vaan lähtee rönsyilemään kuin taitamattomamman kotipuutarhurin perennapenkki.

Kiva on siis lähtenyt lipettiin. Usein se tapahtuu ihan huomaamatta, ja eräänä päivänä sitä vaan huomaa olevansa korviaan myöten harmaudessa. Mutta vaikka kiva olisikin kadoksissa, sen uudelleen löytäminen voi toimia suurena apuna tuon harmaan mörön karkoittamiseen. Vähän niin kuin suojakilvet entisaikojen ritareille. Kaikenlainen kepeys, etenkin huumori elämässä ja sen eri saroilla, ei ole koskaan pahitteeksi. Kivaa kun on kivaa!

Mistä se kadonnut kiva sitten löytyy? Voi kokeilla palata ajassa taaksepäin ja miettiä, mitkä asiat ovat tuottaneet iloa aikoja sitten, ennen kuin isopahaharmaus jyräsi alleen. Kuinka kauas aikamatkailu on ulotettava, sen tietää jokainen itse. Voisihan se olla virkistävää (joskin hieman terveydelle arveluttavaa) kokeilla 60 vuoden tauon jälkeen pulkkamäkeä. Tai ottaa äkkilähtö reppureissulle jonnekin kauas. Lakata kynnet, kilauttaa kaverille, rapsuttaa lemmikkiä. Tai mennä taidenäyttelyyn, herättää henkiin entinen urheilu- tms harrastus. Konstit on monet, ja itsehän sitä kukin parhaiten tietää, mistä hukkaan joutuneen kivansa löytää.

Lämpimästi onnea etsintään. Kyllä se kiva sieltä vielä löytyy.

Tai voisihan se olla kiva leipoa piirakka.

Miksipä ei? Leipominen on ylipäätään hyvä keino harhauttaa harmautta heille, kenestä se tuntuu omalta jutulta. Ja vaikkei tuntuisikaan, kannattaa kuitenkin kokeilla, vaikka jotain helppoa reseptiä. Saa siinä ainakin hetkeksi ajatukset muualle, kun keskittyy taikinan työstämiseen. Parhaassa tapauksessa myös vatsansa täyteen.

Tällä kertaa piirakkareseptiksi valikoitui hyväksi havaitun vegaanipiirakan tuunaus. Turhahan se on pyörää keksiä uudelleen, välillä riittää pelkän sisuskumin vaihto. Ja nyt se oli paikallaan, sillä tästä tuli entistä herkullisempi ja helpompi valmistaa, jonka lisäksi oli varsin ihanaa työstää lämmintä taikinaa. Leipomaterapiaa parhaimmillaan. Vegaanipiirakka vol 2 löytyy täältä.

Olipa kerran…

vegaaninen suolainen piirakka

Lapsuudessa tuli kuultua ne perinteiset sadut punahilkoista, peikoista, prinsessoista ja prinsseistä. Entäs nyt isona? Olipa kerran mitä? Aikuisten satuja toki – kuvitteellisia seikkailuja mitä ihmeellisimmissä paikoissa, unohtumattomia rakkaustarinoita, suureellisia selviytymisiä toivottomista tilanteista. Mutta niin kovin epärealistisia. Siksihän ne ovatkin vain satuja. Satuja, joihin ns. tavallinen ihmiselo äärimmäisen harvoin taipuu, ja ehkäpä siksi tallustelijan arki voi tuntua kovin harmaalta vailla mielikuvitusmaailman kaltaisia elämyksiä. Eihän näistä peruseläjien elämistä mitään tiiliskiviromaaneja kirjoitella, mutta jos kirjoitettaisiin, siihen voisi mahtua jos jonkinlaisia sattumuksia, suruja, iloja, rakkautta. Juuri sitä ”perutavallista” elämää, jossa satukirjoistakin luetut tunteet ovat aidosti läsnä. Joten, olipa kerran…

… lapsuus. Sanotaan, että lapsuus on ihmisen parasta aikaa (suurimmalle osalle onkin, ellei sattunut syntyessään saamaan erittäin huonoja kortteja käsiinsä). Kaikki on uutta ja ihmeellistä, hämmästeltävää riittää päivästä toiseen. Jokainen päivä on yhtä seikkailua elon ihmeellisellä tiellä, välillä tunteet kuohuen, aina yhtä vahvasti ja innostuneesti eläen. Pikkulapsen päivää voisi verrata oikein kunnon telenovelaan; palavaa intohimoa elämää kohtaan, räiskyviä tunteita vihasta rakkauteen, jne. Eli kunnon draamaa.

… se kukkein nuoruus. Tässä ajanjaksossa kiteytyy jopa lapsuusvaihetta tulisemmat tunteet. Oi sitä ensirakkauden huumaa! Parhaimmatkaan rakkausromaanit eivät vedä vertoja hormonihuurujen mukanaan tuomille tunnekirjoille, jossa koko kroppa on tulessa (joskus jopa kirjaimellisesti, mikäli tarvittavat suojaustoimenpiteet ovat päässeet unohtumaan). Ja entä sitten se tuskan määrä, kun senhetkinen elämänrakkaus päättääkin lähteä erisuuntaan? Siinä on vähintäänkin henkilökohtaisen tragedian ainekset kasattuna.

… aikuisuus. Draaman kaari alkaa tässä vaiheessa tiivistyä, tarkoittaen, että pahimmista tunteenpaloista on selvitty, ja elämän juoni rupeaa lopulta paljastumaan. Konkreettisimmin tämän voi huomata niiden kaikkein suurimpien, elämää mullistavien tapahtumien yhteydessä. Valtavin näistä lienee, kun suku jatkuu. Lapsen odottaminen ja syntymä, etenkin jos olet tuolloin se pääroolissa oleva elämän alullesaattaja, on jotain niin perustavanlaatuista ihmeellisyyttä, ettei sitä kukaan pysty riittävän arvokkaasti kuvaamaan, vaikka omaisi Lucinda Rileyn vertaiset tarinankertojan lahjat. Tapahtuman jälkeen ei ole pienintäkään epäselvyyttä asiasta, miksi täällä ollaan ja mikä onkaan elämän tarkoitus. Se kaikista syvin ja puhtain rakkaus.

… vanhuus. Näkyykö jo valoa tunnelissa? Vai tuleeko tästä elämän toiseksi viimeisestä etapista kauhutarina? Sitä ei ennalta kukaan tiedä, ja hyvä niin. Melkoista lottoamista, mihin tyylisuuntaan tämän kohtauksen episodi kulkee. Luopumista ja surua ainakin. Toivottavasti myös kauneutta ja herkkyyttä.

Viimeisin, luonnollisen poistuman jälkeinen aika lieneekin sitten se maailman suurin mysteerikertomus. Kutkuttavaa jännitystä on siis vielä luvassa. Meille kaikille.

Olipa kerran… piirakka. Vegepiirakka.

Ja kaiken lisäksi erittäin maukas sekä ravitseva sellainen! Tämä vegaaninen, suolainen piirakka on herkullinen yhdistelmä erilaisia tekstuureja sekä makuja; löytyy hieman pehmeyttä, kovuutta, makeutta, suolaisuutta, lempeää tulisuutta… kuten tavallisesta elämästäkin. Koska piirakka ei sisällä eläinperäisiä tuotteita, on tässä myös omalla tavallaan kunnioitettu elämää.

Sekasyöjillä tämä resepti toki on jo testattu, ja täydestä meni. Testaa ihmeessä sinäkin! Kun joku on hyvää, niin sitten se on hyvää, huolimatta siitä mitä se sisältää. Kuten elämä.