Olipa kerran…

vegaaninen suolainen piirakka

Lapsuudessa tuli kuultua ne perinteiset sadut punahilkoista, peikoista, prinsessoista ja prinsseistä. Entäs nyt isona? Olipa kerran mitä? Aikuisten satuja toki – kuvitteellisia seikkailuja mitä ihmeellisimmissä paikoissa, unohtumattomia rakkaustarinoita, suureellisia selviytymisiä toivottomista tilanteista. Mutta niin kovin epärealistisia. Siksihän ne ovatkin vain satuja. Satuja, joihin ns. tavallinen ihmiselo äärimmäisen harvoin taipuu, ja ehkäpä siksi tallustelijan arki voi tuntua kovin harmaalta vailla mielikuvitusmaailman kaltaisia elämyksiä. Eihän näistä peruseläjien elämistä mitään tiiliskiviromaaneja kirjoitella, mutta jos kirjoitettaisiin, siihen voisi mahtua jos jonkinlaisia sattumuksia, suruja, iloja, rakkautta. Juuri sitä ”perutavallista” elämää, jossa satukirjoistakin luetut tunteet ovat aidosti läsnä. Joten, olipa kerran…

… lapsuus. Sanotaan, että lapsuus on ihmisen parasta aikaa (suurimmalle osalle onkin, ellei sattunut syntyessään saamaan erittäin huonoja kortteja käsiinsä). Kaikki on uutta ja ihmeellistä, hämmästeltävää riittää päivästä toiseen. Jokainen päivä on yhtä seikkailua elon ihmeellisellä tiellä, välillä tunteet kuohuen, aina yhtä vahvasti ja innostuneesti eläen. Pikkulapsen päivää voisi verrata oikein kunnon telenovelaan; palavaa intohimoa elämää kohtaan, räiskyviä tunteita vihasta rakkauteen, jne. Eli kunnon draamaa.

… se kukkein nuoruus. Tässä ajanjaksossa kiteytyy jopa lapsuusvaihetta tulisemmat tunteet. Oi sitä ensirakkauden huumaa! Parhaimmatkaan rakkausromaanit eivät vedä vertoja hormonihuurujen mukanaan tuomille tunnekirjoille, jossa koko kroppa on tulessa (joskus jopa kirjaimellisesti, mikäli tarvittavat suojaustoimenpiteet ovat päässeet unohtumaan). Ja entä sitten se tuskan määrä, kun senhetkinen elämänrakkaus päättääkin lähteä erisuuntaan? Siinä on vähintäänkin henkilökohtaisen tragedian ainekset kasattuna.

… aikuisuus. Draaman kaari alkaa tässä vaiheessa tiivistyä, tarkoittaen, että pahimmista tunteenpaloista on selvitty, ja elämän juoni rupeaa lopulta paljastumaan. Konkreettisimmin tämän voi huomata niiden kaikkein suurimpien, elämää mullistavien tapahtumien yhteydessä. Valtavin näistä lienee, kun suku jatkuu. Lapsen odottaminen ja syntymä, etenkin jos olet tuolloin se pääroolissa oleva elämän alullesaattaja, on jotain niin perustavanlaatuista ihmeellisyyttä, ettei sitä kukaan pysty riittävän arvokkaasti kuvaamaan, vaikka omaisi Lucinda Rileyn vertaiset tarinankertojan lahjat. Tapahtuman jälkeen ei ole pienintäkään epäselvyyttä asiasta, miksi täällä ollaan ja mikä onkaan elämän tarkoitus. Se kaikista syvin ja puhtain rakkaus.

… vanhuus. Näkyykö jo valoa tunnelissa? Vai tuleeko tästä elämän toiseksi viimeisestä etapista kauhutarina? Sitä ei ennalta kukaan tiedä, ja hyvä niin. Melkoista lottoamista, mihin tyylisuuntaan tämän kohtauksen episodi kulkee. Luopumista ja surua ainakin. Toivottavasti myös kauneutta ja herkkyyttä.

Viimeisin, luonnollisen poistuman jälkeinen aika lieneekin sitten se maailman suurin mysteerikertomus. Kutkuttavaa jännitystä on siis vielä luvassa. Meille kaikille.

Olipa kerran… piirakka. Vegepiirakka.

Ja kaiken lisäksi erittäin maukas sekä ravitseva sellainen! Tämä vegaaninen, suolainen piirakka on herkullinen yhdistelmä erilaisia tekstuureja sekä makuja; löytyy hieman pehmeyttä, kovuutta, makeutta, suolaisuutta, lempeää tulisuutta… kuten tavallisesta elämästäkin. Koska piirakka ei sisällä eläinperäisiä tuotteita, on tässä myös omalla tavallaan kunnioitettu elämää.

Sekasyöjillä tämä resepti toki on jo testattu, ja täydestä meni. Testaa ihmeessä sinäkin! Kun joku on hyvää, niin sitten se on hyvää, huolimatta siitä mitä se sisältää. Kuten elämä.