Haikeutta ilmassa

kesäkurpitsapiirakka

Minkäs teet; kun syksy puskee kesän valon ja lämmön tieltään, on väistämättä haikeutta ilmassa. Kenties jopa hieman melankoliaa? Ei siinä, että syksyssä vuodenaikana olisi mitään vikaa, päinvastoin. Kaunista ja varsin tunnelmallistakin aikaa, ja toki myös suuri rikkaus, että on tällainen etuoikeus nauttia eri vuodenajoista. Mutta silti…

Onko sen kesän oltava niin perhanan lyhyt? Loppuu ennen kuin on kunnolla alkanutkaan. Ja juuri silloin, kun uimavedet alkavat olla sopivan lämpöisiä päivittäiseen liikuntatuokioon. Tai kun on tottunut nautiskelemaan työpäivän jälkeiset teet iltapäiväauringon lämmössä. Lintujen liverryksetkin katoavat sulostuttamasta kesään kuuluvaa äänimaailmaa (variksia ja harakoita ei sitten lasketa tähän, ne pitävät älämölöään läpi vuoden). Huokaus.

Kesästä luopumisen haikeuden tunnetta voisi verrata esimerkiksi siihen, miltä tuntuu heittää roskiin ne kaikkein rakkaimmat, hyvin palvelleet kalsarit. Kaikkensa antaneina, juuri mukavan pehmoisiksi kuluneina, niistä on lopulta kuitenkin pakko luopua, vaikkei millään tahtoisi. Onhan ne jo reikäiset, eikä kuminauhatkaan enää veny tai pauku, mutta tunneside on kasvanut kuin vanhaan, luotettavimpaan ystävään. Irti on silti päästettävä, ja hyvästeltävä. Syvempi huokaus.

Tunne voisi olla verrannollinen myös työpaikanvaihdokseen. Vaikka itsekin tiedostaa, että muutos on väistämätön ja tehtävä, niin silti osa sisimmästä jää haikailemaan vanhoja, tuttuja rutiineja, työkavereita, ylipäätään kaikkea johon on jo ehtinyt tottua vuosien varrella. Huokailuttaa, ja monesti. Ja varsin syvään.

Kun jotain päättyy, on luonnollista tuntea haikeutta luopumisesta. Ja kun se haikeus iskee, on turha pyristellä vastaan. Antaa tulla vaan. Joskus on jopa ihan kiva rypeä hetki surkeuksissaan ja kokea menettämisen kaoottinen olotila. Olla mörrimöykkynä peiton alla. Haikeustuokion jälkeen voikin sitten taas orientoitua uuteen, ja ottaa vastaan vaihtoehtoiset tavat nauttia arjesta.

Haikeutta – ja piirakkaa sen karkoittamiseen

Mikä olisikaan sen parempi lohtutuokio, kuin leipoa syyssadon antimista jotain oikein ihanaa. Siinä ne haikeuden tunteet (hetkellisesti) katoaa, kun keskittyy valmistamaan ja nauttimaan herkullista piirakkaa!

Tämänkertainen resepti on mehevä ja mausteinen, makea kesäkurpitsapiirakka. Se houkuttelee jo pelkällä värillään, sillä hekumallinen vihreä yhdistyy kermaisen pehmeän kuorrutuksen luonnonvalkeaan saumattomasti. Ja entäs se maku sitten? Sanalla sanoen; taivaallista. Suosittelen lämpimästi väsäämään tämän leipomuksen, sillä se valmistuu helposti ja piirakan voi vallan mainiosti tekaista vaikka pariakin päivää ennen tarjoilua.

Pikkuvikoja

sipulipiirakka

Jokapäiväiseen elämään kuuluu väistämättä alati läsnäolevia pikkuvikoja. Eli sellaisia arkipäivän pienimuotoisia haasteita, jotka eivät loppupeleissä vaikuta millään tavoin mopon ohjaukseen – ellei niihin takerru kiinni ja tee niistä elämää suurempia ongelmallisuuksia. Ja tämä pätee parhaiten meihin lintukodossa asustaviin, joilla on riittävä toimeentulo eikä sinänsä mitään välitöntä henkeen tai terveyteen kohdentuvaa uhkaa tiedossa. Toki pikkuviatkin välillä ärsyttävät, se lienee täysin luonnollista. Otetaas muutama esimerkkitapaus:

Työpäivä. Täytyisi varmaan panostaa pukeutumiseen, koska asiakastapaaminen. No tottakai se sisäkkö (= taloudenhoidon pääasiallinen vastuuhenkilö, useimmiten sinä itse) on ollut ikuisella lomallaan tai läsnä poissaolevana, eikä yhtään siistimpää asukokonaisuutta ole saatavilla juuri nyt. Miten suhtaudut asiaan? Meneekö ajatus solmuun ja päivä piloille tällaisen pikkuvian edessä? Vai kaiveletko kaapin kätköistä kaikkein vähiten kuluneimman vaatekappaleen ja kelkka kulkee eteenpäin ilman sen suurempaa dramatiikkaa? Vastaava pikkuvika ilmenee ajoittain lounaslistaa tutkiessa; ei ehkä sitä parasta lempparisafkaa ole tarjolla, mutta suurella todennäköisyydellä syömäkelpoinen ja hengenpitimiksi soveltuva ateriatuokio kuitenkin. Joten onko tarpeellista nassuttaa tästäkään?

Kotikolon remppatuokio. Se lähti ihan yksinkertaisesta lampunvaihdosta. Jonka seurauksena paljastui astetta vakavampi sähkövika. Josta aiheutui koko huoneen kattopaneloinnin aukaisu. Joka paljasti taas uuden vian. Ja sitä rataa. Mutta tästäkin selviää. Ainakin ostopalvelun turvin, elleivät omat remppataidot ole kohdillaan. Juu, tässä vaiheessa on ihan ok, jos muutama tuskainen hikikarpalo kihoaa otsalle kustannuslaskurin raksuttaessa. Pikkuvikoja kuitenkin, jos ottaa huomioon mitä olisi pahimmassa tapauksessa voinut sattua, ellei sitä lamppua olisi ryhtynyt vaihtamaan (kotosen paikalla voisi olla jäljellä enää kasa tuhkaa). Samankaltainen materiakytkennäinen pikkuvikojen tapahtumaketju syntyy monesti omaomisteisen, moottoroidun kulkuneuvon seurassa. (Mites se vanha viidakon viisaus menikään; hevoseton henkilö on huoleton henkilö?)

Ihmissuhteet. Kuten ihmissuhteissa yleensä, eroavaisuudet yksilöiden mielipiteissä ovat arkipäivää. Perimmäinen kysymys lieneekin, pystytkö hyväksymään sen, että toinen ei hyväksy näkemystäsi asiasta x. Tai toisinpäin. Vai muodostuuko siitä niin paha railo välillenne, ettei sitä pysty korjamaan. Kumman ego taipuu vai taipuuko? Tarvitseeko edes taipua? Ja kuinka suuri pikkuvika on lopulta kyseessä, kannattaako moisen takia aiheuttaa kitkaa?

Taika piileekin juuri siinä, miten hankaluuksiin suhtautuu. Mikä on toiselle pikkuvika, on eräälle ylitsepääsemätön este. Jokaisen päätettävissä, millä mielialalla tahtoo elämäänsä ilmautuvat pikkuviat kohdata.

Pikkuvikoja piirakassa?

Eihän se reseptiikka aina kerralla maaliin mene, ja joskus epäonnistuneiden tuotosten tie käykin kompostia kohti. Onneksi harvemmin näin. Tällä kertaa ei tapahtunut mitään katastrofaalista (nekin ilmaantuneet vaivaiset pikkusäädöt on korjattu julkaistuun reseptiin), ja tuloksena olikin oikein maistuva klassikko, eli sipulipiirakka!

Koska syksy kolkuttelee ovelle, on aika nauttia sipulisadosta. Bongasin kauppareissulla niin mahtavankokoisen ja -näköisen jättisipulin, että pakkohan se oli ottaa mukaan. Enkä kyyneltäkään vuodattanut kyseistä komistusta käsitellessä. Suosittelen testaamaan sekä jättisipulia että sipulipiirakan reseptiikkaa, joka löytyy täältä.

Modernit marttyyrit

vadelma-mascarponepiirakka ja modernit marttyyrit

Kaikkihan tietävät (tai pitäisi ainakin tietää, jos on ollut yhtään hereillä peruskoulun historiantunneilla) ne vanhan ajan marttyyrit, jotka uskonsa eteen kovin kärsivät. Merkitykset kuitenkin aikojen saatossa muuttuvat, ja nykyään modernit marttyyrit ovat ihan meitä arkipäivän sankareita, jotka kärvistelevät omissa tuskissaan elontiellä. Ja nyt se käsi sydämelle; kukapa ei olisi jossain elämänvaiheessaan ottanut tämän raskaan viitan kapoisille hartioilleen? Eipä montakaan räpylää nouse pystyyn, jos rehellisesti asiaa tutkitaan. Kaikissa meissä on ripaus marttyyriä, jos oikeasta kulmasta kiikaroidaan.

Mietitäänpä nyt ihan niitä tavallistakin tavallisimpia arkitilanteita, joihin modernit marttyyrit sortuvat. Oletetaan, ettet asu yksin, ja kämppä on taas tuhannen sekaisin (oletettavasti se on sitä ollut jo jonkin aikaa, mutta nyt on sontaisuuden sietokynnys ylitetty). Ja kukas se taas kerran tarttuu siivousvälineistöön? Tiedätte kyllä. Ja hän antaa sen myös kuulua tuskastuneina huokauksina (jotka kuuluvat vaikka olisit asujaimiston kauimmaisessa nurkassa), kaakeleiden kolahduksina ja mahdollisesti myös kaiuttimen kautta tapahtuvana puheluna luottoystävälle, jossa puidaan sitä, kuinka jälleen oli luovuttava siitä omasta kallisarvoisesta vapaahetkestä yhteisen hyvän ja yleisen viihtyvyyden vuoksi… jep, been there, done that.

Toinen ihan perusmarttyyrikeissi löytyy duunipaikalta. ”Kyllä kai se minun taas täytyy venyä ja jatkaa päivää… Olisi minullakin ollut työpäivän jälkeistä menoa, mutta täytyy sitten perua se kampaaja, jonne varasin ajan puoli vuotta sitten… Eihän tätä kukaan muu osaa yhtä hyvin, joten minunhan se on otettava hoitaakseni…” ja sitä rataa. Nouseeko Teams-tassuja pystyyn? Anyone?

Aivan absoluuttinen moderni marttyyri on keski-ikäinen tai sen ylittänyt, valkoinen heteromies. Kyllä. (Tässä vaiheessa ei nouse rehellisiä käsiä, vaan sydänjuuriaan myöten loukkaantuneita vastalauseita.) Onhan siinä nyt loukattu perustavanlaatuisesti totuttuja, kiveen hakattuja & ikiaikaisia perustuksia, kun vuonna 2022 kutsutaan esimiestä esihenkilöksi, poliisimiestä poliisiksi, palomiestä pelastajaksi, etc. Kyllä minä mieleni niin pahoitin, kun ei enää sukupuoltakaan saa tuoda esille. Kas niin, onhan sen tietysti oltava ihan ok, että esimerkiksi naisoletettuna virkahenkilönä tulee kutsutuksi mieheksi harva se päivä… (Hah! Busted! Kukas se nyt onkaan marttyyri??)

Jostain syystä ihminen on kovin marttyyriyteen taipuvainen olento. Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Kiva kuitenkin, jos itsekin huomaa kyseisen ilmiön ajoittain. Ehkä siinä kohtaa voisi jopa tapahtua modernin marttyyrin kehitysaskel kohti vähemmän kärsimystä aiheuttavaa elämää?

Modernit marttyyrit ja mascarponepiirakka

Miten marttyyri kesytetään? Leipomalla hänelle sydämet sulattava piirakka! Ja tällainen ihmeidentekijä on ehdottomasti vadelma-mascarponepiirakka, joka tukkii ainakin hetkellisesti marttyyrin kärsimysvirret. Kuka voisi kieltäytyä samettisen pehmeästä täyteläisyydestä, jota sopivan kirpeät vadelmat piristävät?

Vadelma-mascarponepiirakka on siitäkin loistava tarjottava, että sen voi huoletta valmistaa jääkaappiin odottelemaan pari päivää ennen suunniteltua herkkuhetkeä. Maku vain paranee pienestä odottelusta. Resepti löytyy täältä.

Hyvät ystävät

poropiirakka

Mikä tekee elämästä supermäärin parempaa? Tietenkin hyvät ystävät! Olkoon tämänkertainen kirjoitus oodi ystäville – heille, joita ilman elo olisi paljon, paljon ankeampaa, tylsempää ja varmasti yksinäisempää. Siispä KIITOS, hyvät ystävät, että olette mukana tällä matkalla, jota elämäksi kutsutaan.

Kaikenlainen ystävien järjestely erilaisiin kategorioihin on hivenen kyseenalaista puuhaa. Ihmismieli kuitenkin on viritetty kategorisoimaan lähestulkoon kaikkea ominaisuuksien perusteella, joten minkäs teet; ystäviä on hyviä, ei-niin-hyviä, parhaita, hivenen kyseenalaisia jne. Mutta mikä tekee ystävästä ”hyvän”?

Pientä empiiristä havainnointia suorittaessa olen tullut sellaiseen johtopäätelmään, että hyvä ystävä tarkoittaa niin kovin monia asioita eri ihmisille. Ei varmaan yllättänyt ketään (tämä onkin taas näitä nollatutkimuksia.) Jotkut arvostavat ystävissään luotettavuutta, eräät erinomaisia sosiaalisia taitoja, kolmas pulleaa lompakkoa (kaverille kans, katsos). Pääpointti lienee se, että arvostamme ystävissämme sitä, mikä meille itsellemme on tärkeää. Ystävät, etenkin hyvät sellaiset, valikoituvat omien tarkoitusperiemme kautta.

Olivatpa ne hyvien ystävien valikoitumiskriteerit millaisia hyvänsä, lopputulos on kutakuinkin sama; ystävistä saa valtavasti iloa ja hyvää mieltä elämään. Matka ei tunnu läheskään niin raskaalta, kun voi välillä keventää lastiaan ystävälle. Ja nyt ne kaksimieliset ajatukset syrjään, kyse ei ole sellaisesta lastista! (Vaikka onhan niitä frieds-with-benefits järjestelyjäkin toki olemassa.)

Tärkeintä hyvissä ystävissä kuitenkin lienee se, että he myös pysyvät sellaisina. Ja tähän puolestaan pystyy hyvin pitkälti itse vaikuttaa olemalla vähintäänkin yhtä hyvä ystävä niille omille hyville ystävilleen. Nyt olisikin hyvä hetki miettiä, että milloinkas sitä on tullut tehtyä jotain sellaista, mitä se ikioma hyvä ystävä arvostaa.

Hyvät ystävät ansaitsevat arvoisensa piirakan

Mikäs sen mukavampaa, kuin pyöräyttää ystävälle hyvä piirakka. Eikä mikä tahansa piirakka, vaan piirakoitten Rolls Royce, eli poropiirakka. Ihme on, jos ei maistu, sillä sen verran laadukkaasta raaka-ainetta ollaan leipomassa!

Koska poronlihassa on ainutlaatuinen maku, kaipaa se hieman täyteläisempää piirakkapohjaa. Joten piirakkataikina sai ryhtiä ruisjauhoista ja voimakkaasta juustosta. Täyte puolestaan mehevöityi entistä maukkaammaksi purjon, paprikan ja smetanan ansiosta. Tee ja tarjoa toki ystävälle hyvää, reseptiin pääset käsiksi täältä.

Piiloutumista ja piilottelua

gluteeniton marjatorttu

Varsinainen piilosleikki sikseen, nyt käsitellään aikusten piiloutumista. Eli sitä, kun piilotetaan oma potentiaali kauas kenenkään ulottuvilta. Jopa oman itsensä. Kuinka surullista se onkaan, tuo ledivalonsa sammuttaminen keskellä pimeyttä. Eikä aina auta, vaikka sitä täyteen ladatuilla pattereilla varustettua tuikkua tarjoaisi käsi ojossa, tai suorastaa tyrkyttäisi pyssy ohimolla.

Meissä ihmisissä on valtavasti potentiaalia, kellä mihinkin. Miksi ne olemassa olevat voimavarat täytyy siis hukata kaikkeen merkityksettömään? Kuten ruudun tuijottamiseen, kun senkin ajan voisi hyödyntään oman intohimonsa kohteen vaalimiseen ja kehittämiseen? Tai menneiden märehtimiseen, tai tulevien kauhuskenaarioiden maalailemiseen?

Kai se laiskuus on perisyntimme tässäkin kohtaa. (Vaikka rehellisyyden nimissä todettakoon, joskus on ihan ok olla laiskiainen! Eihän ne karhutkaan aina riehu, ne vetää välillä puolukoita. ) Toisaalta kyse voi olla yhtä hyvin myös uskalluksen puutteesta; kun ei rohkeus tai usko omaan osaamiseen riitä, vaikka sisimmässään tietää, että tasan tarkkaan osaa homman ja pitää siitä, mitä on tekemässä.

Kovin harmillista on seurata sivusta esimerkiksi läheisen surkuttelua omasta kohtalostaan, kun hän kökkii epämieluisassa työssä tai parisuhteessa vuodesta toiseen. Ei ole vieläkään keksitty sellaista ihmevempelettä, joka pistäisi rattaat raksuttamaan toisen ihmisen puolesta. Itse se kampi on jokaisen meistä väännettävä käyntiin, vaikka veivaaminen vaivalloiselta tuntuisikin. Veivaa, veivaa, jaksaa, jaksaa…

(Lähes) kukaan meistä ei synny tähän maailmaan elämäntarkoitus valmiina. Mutta sieltä se polun varrelta löytyy, kun uskaltaa ottaa välillä myös harha-askelia. Aina mene maaliin – eikä tarvitsekaan. Kunhan jättää sen piilottelun lasten leikkeihin, eikä itse piilota itseään aivan turhaan.

Tässä piirakassa ei ole piiloutumista havaittavissa!

Korjaus: kyseessä ei ole piirakka, vaan torttu. Marjatorttu. Koska kesä ja marjakausi parhaimmillaan! Lisäksi tämänkertainen resepti on gluteeniton. Ja tietysti herkullinen. Ehkä pienimuotoisen yllärin tuottaa tortun sisälle kätkeytyvä, suklainen (muttei äklömakea) täyte.

Pieni, makoisa torttu maistuu joko jälkkärinä tai kahvipöydän kruununa. Gluteenittoman marjatortun resepti löytyy täältä. Sitä ei siis ole piilotettu yhtään mihinkään.

Suomen kesä – on se vaan kiva!

tomaatti-mozzarellapiirakka

Vuodenajoista odotetuin – kesä – on jälleen saapunut tänne Pohjolan perukoille! Tottahan se joka vuosi saapuu, jossain muodossa; kylmänä, sateisena, kuumana, kuivana… tai ihan millaisena tahansa (usein kuitenkin vähälumisena). Suomen kesä, säätilasta riippumatta, ei koskaan petä yhden peruskivan asian suhteen. Ja se on valon määrä. Jota riittää päivin ja öin.

Mikä siinä valossa sitten on niin kivaa? Noh, ensinnäkin se, että kun nyt kerrankin pystyy olemaan sytyttämättä lisävalaistusta nähdäkseen mitä on tekemässä, niin onhan se nyt ihan älyttömän hieno juttu! Säästyy sähköä ja sähkölasku pienenee. Tuplabonarin mahdollisuus, mikäli omistaa auringonvaloon perustuvan virranlähteen.

Valo saa kaiken kasvamaan, kukoistamaan ja jatkamaan kiertokulkuaan. Menepä vaikka hetkeksi käymään rehevässä maastossa (mielellään veden äärellä), niin kohta voit konkreettisesti kokea kuhinan ympärilläsi. Se on sitä kesän aikaansaamaa luomisvimmaa, jonka kiihkeässä sykkeessä voi jonkin sortin jälkihoito olla tarpeen.

Entäs sitten se visuaalinen puoli? Vertaansa vailla. Eri vuorokaudenaikoina valon värit vaihtelevat lempeän pastellisista liiloista ja sinisistä hehkuvan keltaisen, oranssin ja punaisen sävyihin. Oman mausteensa tuovat rankempien säärintamien tummanpuhuvat, miltei synkät tunnelmat, joita repivät kirkkaat energialataukset taivaalla. Jos mahdollista, kannattaa näiden värien äärelle pysähtyä edes hetkeksi nautiskelemaan luonnon omasta taidenäyttelystä.

Valo vaikuttaa myös mielialaan. Pikainen katukatselmus sen todistaa, testaa vaikka: ota hyvä paikka terassilta, ja valitse sopiva otanta (vaikka yhden, kylmän juoman ajan). Tarkkaile ohikulkevien ihmisten ilmeitä, ja laske tukkimiehen kirjanpidolla alas- ja ylöspäin kääntyneitten suupielien määrä. Kumpaa sorttia mahtoi tulla enemmän? Vahva veikkaus oikein päin oleville hymiöille.

Suomen kesä ja sen mukanaan tuoma ainutlaatuinen valo kestävät ohikiitävän hetken. On aika ottaa ilo irti siitä, mitä valo voi kaikessa moninaisuudessaan saada aikaan.

Suomen kesä ja kesäherkut

Yleensä kesään mahtuu muutama helteen rytmittämä päivä. Tällöin ei nappaile kökkiä kuumassa keittiössä väsäämässä pikkutarkkoja kulinaristisia spektaakkeleita. Onneksi kevyttä, raikasta ja pikaista piirakkaa ehtii tekaisemaan käden käänteessä!

Tämän piirakan pääroolissa ovat kesän kypsyttämät, perushyvät saapasmaan maut, eli makeat tomaatit, aromaattinen basilika ja lempeä mozzarella. Koska helle, ainoastaan pohja kypsennetään, ja tuoretäyte lisätään jäähtyneelle piirakkapohjalle. Erityisen maistuvan tomaatti-mozzarellapiirakan ohje löytyy täältä!

Kalevalainen jäsenkorjaus – lempeää hoivaa

mehevä raparperipiirakka

Tuli kokeiltua vaihteeksi jotain uutta. Kävin siis perinnehoidossa nimeltä Kalevalainen jäsenkorjaus. Ja nyt on pakko myöntää, että yllätyin. Ennakkoluulot kyseistä kansanperinnettä kohtaan olivat melkoiset. Onneksi luulo ei edelleenkään ole minkäänlaisen tiedon tae, joten myönnän; väärässä olin. Toimii!

Mistä se ajatus sitten lähti? Taustatiedoksi kerrottakoon, että kävin vuosia ja vuosia säännöllisen epäsäännöllisesti fysioterapeutilla hakemassa helpotusta kropan jumituksiin ja häiriötiloihin. Klassinen hieronta auttoi noin päivän, parin, verran. Sittemmin löysin faskiakäsittelyn. Sen vaikutus kesti pidempään, mutta valitettavasti se ei hoitomuotona ole sieltä kivoimmasta päästä. Käsittelystä toipuminen kesti aina useita päiviä, ja aina pelotti jo etukäteen mennä uudelleen. Stressaavaa tuommoinen. Lisäksi on tullut kokeiltua akupunktiota (neulakammo) ja märkäkuppausta (turhan radikaalia). Joten jotain muuta piti yrittää saadakseen helpotusta niin kovin kimurantille keholle.

Mitäs Kalevalainen jäsenkorjaus on? Ihan omin sanoin selostettuna; se on yhteistyötä kropan ja mielen kanssa. Mitään ei tehdä väkisin. Ammattitaitoinen korjaaja tietää kyllä, mitä on tekemässä. Ja kun luottamus on syntynyt, mielikin voi ottaa rennosti. Silloin myös kroppa on yhteistyökykyinen, eikä haraa vastaan. Simppeliä. Rentoutuneessa – voisipa jopa sanoa että meditatiivisessa – tilassa ajatus saa vaeltaa ihan rauhassa. Pintaan voi jopa nousta jotain, mistä aiemmat muistikuvat ovat kadonneet aikapäiviä sitten.

Siinäpä sitten hoidosta nautiskellessani (kyllä! tästä hoidosta oikeasti pystyy nauttimaan!) koin eräänlaisen ahaa-elämyksen. Nehän ne ovat parhaita, joskin harmittavan harvoin tulevia hermostoyhteyksien luomuksia. Oletteko valmiit, tässä se tulee: MIKSI jonkin, joka tehoaa, pitäisi tehdä kipeää?

Kuka määrittää, että kipu mukamas olisi tehoavan hoidon merkki? Tällaisten uskomusten taustalla lienee vain vanhoihin ajatusmalleihin ja kansanrasitteeksikin laskettavat perimätiedon jyväset (vaikeuksien kautta voittoon. Ei tulosta ilman tuskaa, no pain no game. Kärsi, kärsi, niin kirkkaimman kruunun saat…), jotka ovat sitten lähteneet laukalle ja levinneet turhan laajalle, myös hyvinvoinnin saralle. Eli ruoskitaan itseä, tunnetaan tuskaa, ja sitten kun se päättyy, kuvitellaan, että jopas oli tehokasta!

Oikeasti? Entäs jos valitsisi lempeämmän vaihtoehdon, ja olisi hellä ja hyvä tälle maalliselle tomumajalleen?

Kalevalainen jäsenkorjaus ja (osittaisia) perinteitä piirakan muodossa

Satokausi on käynnistynyt, ja sehän tietää tuoreista raaka-aineista saatavia, makunystyröitä kutkuttavia luomuksia! Kuten Kalevalaisuus jäsenkorjaukseen, kuuluu niin ikään perinteinen raparperipiirakka kesään. Tällä kertaa se sai uutta, hellävaraista makua mantelista ja kookoksesta. Tuhti piirakka vain paranee parin päivän säilytyksestä, joten se on näppärä tehdä hyvissä ajoin valmiiksi tarjoilua odottamaan.

Lisukkeeksi piirakalle kannattaa laittaa jokin maitotuote (vahva suositus vaniljajäätelölle tai vaahtoutuvalle vaniljakastikkeelle). Mehevän raparperipiirakan resepti löytyy täältä. Kokeile pois!

Ikävä että on ikävää

fetapiirakka

Erinäisten viimeaikaisten sattumuksien ja ulkopuolisen tarkkailun myötä tuli mieleen kirjoitella vähän roikkumisesta, eli kynsin ja hampain kiinnipitämisestä. Sekä roikkumisen vastavoimasta, irtipäästämisestä. Kun se on välillä niin mahdottoman vaikeaa antaa vain olla, mennä menojaan, jättää takertumatta siihen mitä joskus oli. Ikävä, että joskus on niin kovin ikävää. Mutta se on välttämätöntä. Tämä on nyt sitten melko yleispätevää lätinää, joka voi kohdentua mitä erinäisimpiin asioihin. Voit valita jonkin omakohtaisen kokemuksen, ja katsoa, mätsääkö mietteet mihinkään.

Milloin tunnistaa se hetki, kun on aika laskea vapauteen siitä, mistä niin kovasti tahtoisi pitää kiinni? No vihonviimeinen hetki lienee esimerkiksi silloin, kun ovella koputtelee haastemies lähestymiskielto kourassaan. ”Että se naapurin Irmeli ei sitten oikeasti tahtonutkaan tehdä lähempää tuttavuutta.” Fiksummat toteavat menetetyt tapaukset huomattavasti aiemmin, eivätkä päästä tilannetta lipeämään täysin lapasesta.

Ikävät ihmiset ovat oma taiteenlajinsa. Heistä luopuminen ei lähtökohtaisesti tee kipeää. Vaikka näiden henkilöiden kanssakäynteihin on voinut ajoittain sisältyä hyviäkin hetkiä, ei roikkuminen kannata, mikäli vaaka kallistuu jatkuvasti sinne tunnetilojen raskaammalle puolelle. Eli synkkyyteen, ahdistukseen ja yleiseen pahoinvointiin. Antaapa sellaisten ankeuttajien mennä menojaan.

Pakkoluopumiset ovat niitä kaikkein ikävimpiä. Silloin kun ikävä on kovin, ei muuta paljon pysty kuin kärvistelemään. Milloin ikävä helpottaa siinä määrin, että elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta? Riippuu tilanteesta ja siitä, miten pitkään jaksaa roikkua. Onko välttämätöntä edes roikkua? Mitä jos säilöisi ne kauneimmat muistot ja keskittyisi niihin ikävän yllättäessä? Että on saanut ne hetket ylipäätään kokea? Marttyyrit, ikisurijat sekä muut elämäntapasurkuttelijat eivät loppupeleissä vaikuta kovinkaan onnellisilta. Joten miksi lisätä tuskaansa, kun siihen on olemassa varsin pätevä vaihtoehto? (Eli päästää irti.)

Ikävä on loppupeleissä hyvä asia. Se todistaa, että asialla on ollut merkitystä. Jopa suurta merkitystä. Ja se, jos jokin, on ollut arvokasta. Elämistä isolla E:llä. Ikävän tunteeseen yleensä liittyvästä tuskasta ja muusta negatiivisesta voi puolestaan päästää irti ihan hyvillä mielin, omaan tahtiinsa. Ikävää kun ei väkisin voi poistaa, ainakaan millään perustallaajan keinoilla.

Ikävä oikein kunnon piirakkaa…

Se aina välillä iskee; tuhti, mehevä piirakankaipuu. Onneksi tämänmuotoinen ikävä on helposti korjattavissa. Eli ei muuta kuin sopivaa piirakkareseptiä kehiin ja leipomaan!

Tällä kertaa piirakkaa paisteltiin perushyvien makujen siivittämänä. Täytteessä fetaa, tuoretta pinaattia ja kevätsipulia, jotka maistuvat ihanan bataatista makeutta saaneen, rapsakan pohjan parina. Sopii kivasti näin kesän kynnyksellä vaikkapa juhlatarjottavaksi, sillä piirakka maistuu herkulliselle kylmänäkin. Fetapiirakan reseptiin pääset täältä!

Kevät, kyttäämiset ja tulkinnanvaraisuus

riisimuropiirakka valkosuklaa lime täytteellä

Kävinpä tuossa äskettäin taas kyttäilemässä kanssakulkijoita. Koska kevät. Ja se on niin kovin viihdyttävää puuhaa! Laitoin tähän muutamia random-huomioita ylös. Ehkä ne viihdyttävät joitakuita. Tai jopa innostavat tarkkailupuuhiin. (Paitsi te paatuneet naapurikyttääjät; voitte ottaa vähän iisimmin! Teidät on huomattu. Verhonne liikkuvat.)

Kermit on löytänyt vastakappaleen!!! Tässä viittaus aiempaan blogitekstiin, jos ette tiedä, mikä/kuka on Kermit. Aivan mahtava juttu! Kyllä vaan mieltä lämmitti, kun Kermitin rinnalla pinkoi tyyliltään täysin samanlainen ilmestys. Onnea ja menestystä heille, minne ikinä ovatkaan lenkkeilemässä tulevaisuudessaan! Mutta nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen… entäs jos Kermitär olikin Kermitin sukulainen? Se selittäisi synkronoidun liikehdinnän. Voi ei. Siihen päättyi sekin (mielikuvitus)romanssi.

Tämä on sitten viereisestä sovituskopista kuultua (tahallani en kytännyt!). Erittäin kypsään ikään ehtinyt mummu oli sovittelemassa itselleen tamineita. Hän olikin löytänyt itseään miellyttävän kuosin. Mutta mitäs sitten tapahtuikaan? Mummu ei ostanut kyseistä vaatekappaletta, koska (hänen omasta mielestään) läskimakkarat näkyivät ikävästi. Ihan normimitoissa mummu kylläkin oli. Ai kauhistus, miten meidän naisoletettujen eloon on iskostettu kaikenmaailman kauneusihanteita ja muuta hapatusta, jotka vievät elämäniloa ja onnellisuutta täällä tallustelusta. Toivon totisesti, ettei kenenkään tarvitsisi välittää 70+ iässä (tai missään muussakaan iässä) mistään muista makkaroista kuin niistä, jotka kesän tullen grillissä ihanasti tirisevät.

Paappa söi jätskiä samaisen kauppakeskuksen penkillä, vaikka ulkona satoi räntää. Tämähän tarkoittaa, että kesä on aivan pian täällä! Vanhuksia aina kylmää, joten ei paappa olisi syönyt jätskiä, ellei hän olisi kokenut oloaan lämpöiseksi. Jotenkin herkisti nähdä hänet tötterönsä kimpussa. Itseänikin lämmitti. Koskaan ei ole liian vanha jätskille. Edellä mainittu mummukin voisi laittaa mieleiset vaatteet päällensä ja vedellä tötteröä ilman mitään makkaramorkkiksia.

Ja koska on kevät, pakko on kirjoittaa huomio eräästä koiranulkoiluttajasta, kuinkas muutenkaan. Kyseinen henkilö oli pupsiaan ulkoiluttamassa, ja pökälehän sieltä tuli. Mitä tekee ulkoiluttaja? Ei mitään, mitä ulkoilutusvastuullisen henkilön kuuluisi tehdä. Eli pökäle jäi pinnoitetulle, julkiselle kulkuväylälle. Ja ulkoiluttaja sekä pökälemasiina jatkoivat matkaansa. (Ihan vaan joskus käynyt mielessä, että kehittelisi sellaisen torttulingon, joka sinkauttaisi pökäleet niistä vastuussa olevan henkilön niskaan. Kovin pienisieluisia ajatuksia tällaiset.)

Että sellaisia välihuomioita tähän toukokuuhun.

Kevät ja keväinen piirakka

Raikkautta ja keveyttä ovat kevään piirakat yleensä pullollaan. Osittain koskee myös tämänkertaista piirakkaa. Eli keveydestä voidaan esittää eriäviä mielipiteitä, mutta raikkautta kyllä löytyy.

Koska riisimuroista tehdyt kakut ovat pompahtaneet pinnalle, tokihan sellainen piirakka pitää väsätä. Joten tämänkertainen piirakkaresepti on uunivapaa riisimuropiirakka, jonka täytteessä kujeilevat valkosuklaa sekä lime. Kelle kyseiset elementit nappaavat, ottakaahan reseptiikka haltuun täältä!

Motivaationpuute – aina ei irtoo

kevätkäärylepiirakka

Aina ei vaan irtoo. Yleensä maanantaisin. Tai loman jälkeen. Vastustaa niin valtavasti. Kehtuuttaa. Yleisesti ottaen kyrsii. Motivaationpuute vaivannee ajoittain meistä jokaista, mutta miten kadonneen motin voi palauttaa? Voiko sitä palauttaa? Tai kannattaako sitä joissain tapauksissa edes yrittää palauttaa?

Yksi hyvä keino on palauttaa mieleensä ,että miksi onkaan tekemässä sitä mitä tekee. Kun löytää ne juurisyyt joiden vuoksi aikaansa kyseisiin tehtäviin tuhlaa, näkee hieman selvemmin sen perimmäisen tarkoituksen. Klassinen esimerkki lienee maanantaiaamun töihin raahautumisen tuska. Mutta kun sen kääntää ajatuksissaan siten, että löytää ne töissäkäynnin hyvät puolet (kuten mielekkäät ja hyödylliset työtehtävät, kivat kollegat, itsensä ja mahdollisesti myös muiden perheyhteisöönsä kuuluvien jäsenten elättäminen työpanoksellaan), muuttuu askel kohti konttoria paljon keveämmäksi.

Jotkut löytävät apua myös kivoista korulauseista. Motivaatiomentoreita tuntuukin löytyvän pikaisella googeloinnilla ihan kiitettävä määrä, eräät uskottavampia kuin toiset. Bisnestä yhtä kaikki. Eikä siinä mitään, täytyyhän mentorienkin elää. Ja jokaisen oma asia on sekin, millaisesta mentoroinnista kokee hyötyvänsä eniten.

Joskus se moti on kuitenkin kadonnut kuin kuuluisa flatus hiekka-aavikolle, jolloin voi olla syvällisemmän itsetutkiskelun paikka edessä. Että mikä mättää, kun mikään ei tunnu miltään. Tai lääkärikeikka, jos tilanne on päässyt karkaamaan käsistä vaikkapa loppuunpalamisen aiheuttaman masennuksen myötä. Tähän välihuomautus; ennen pohdiskeltiin kumpi tuli ensin, muna vai kana. Nykyaikaan sopinee spekulointi siitä, kumpi tuli ensin, bönäri vai masennus?

Motivaationpuute ei ehkä olekaan niin huono tunne. Se voi parhaassa tapauksessa johdattaa perimmäisten pohdintojen sekä jonkin uuden äärelle, jos siihen osaa suhtautua kehittävästi. Mikä meitä motivoi, siinäpä kysymys. Vastaus löytynee jokaisen oman pään sisältä.

Motivaationpuute johti mutkien suoristamiseen piirakan leivonnassa

Näinpä pääsi eräänä päivänä käymään; teki mieli ihan törkeän paljon kevätkääryleitä. Kasvistäytteisiä sellaisia. No ei kehtuuttanut alkaa näpertelemään. Joten pistin kevätkääryleet piirakaksi.

Lopputulos lähenteli makumaailmaltaan alkuperäisiä herkkuja, vaikkakaan ei se sama asia ollut. Kevätkääryleethän ovat todella kätevää näppisnägiä, mutta piirakan muodossa ajatus katoaa, koska joutuu ruokailuvälineitä ja lautasta käyttämään. Hyvä korvike silti, ja syötyä tuli. Kevätkäärylepiirakka -resepti löytyy täältä.