Hetkessä eläminen ja sen sietämätön hankaluus

Suorituskeskeinen elämä kuluttaa, ja paljon hoetaan sitä, että pitäisi keskittyä elämään hetkessä. Miten tämän yhtälön sitten saa toimimaan, onkin melkoinen haaste. Kun mietitään, että lähtökohtaisesti lähes kaikilla elämän osa-alueilla joutuu ennakoimaan ja suunnittelemaan pitkänkin aikahaarukan puitteissa – ellei omista toimivaa kristallipalloa – niin kuinka aivot pystyisi painamaan pauselle edes hetkeksi? Ja tähän pitää vielä lisätä sellainenkin seikka, että tulevaisuteen katsominen on valmiiksi asennettuna genomeihimme (kirjavinkki-vitonen, mikäli aihealue kiinnostaa; Lauri Nummenmaan Tunnekartasto, jossa asia avataan pohjamutia myöten meille maallikoillekin), joten tutkainta vastaan taistelu saattaa olla tuhoon tuomittua jo lähtökohtaisesti.

Monet liputtavat Mindfullnessin puolesta, ja tottahan se on, ettei ilman aitoa läsnäoloa myöskään hetkessä eläminen onnistu. Saati sitten niiden tärkeimpien tai parhaiden asioiden tunnistaminen omassa elämässä, niiden, joiden puolesta tätä oravanpyörää tassutellaan päivästä toiseen. Vaarana on olemassa aina se, että suoritusvaihe jää päälle, eikä sitten osaakaan enää keskittyä olemaan aidosti paikalla.

Lapsilla ja suurella osalla nuorista hetkessä eläminen onnistuu luonnostaan. Kun koittaa aikuistuminen kaikkine velvoitteineen ja murheineen, tuo taito katoaa kuin sulaneet lumet viemäriin keväällä. On se vaan syvältä.

Ihailen suuresti heitä, ketkä onnistuvat säilyttämään kyseisen ominaisuuden läpi elämän. Meidän muiden täytyy yrittää opetella löytämään se uudestaan. Paitsi jos on jo tyytyväinen elämäänsä kolmisilmäisenä oraakkelina, joka juhlii juhannusta, kun muut ovat vasta popsimassa joulusuklaita. Eihän siinäkään mitään väärää ole, kukin tyylillään.

Hetkessä hyvää – joulukinkun tähteet hyötykäyttöön

Itseni liimaa parhaiten juuri tähän hetkeen jumittelu (yleensä tähtitaivasta, laineita tai nuotiotulta tuijottaen) tai konkreettinen tekeminen. Mielellään hyödyllinen sellainen. Arvatenkin, kun tässä tuli mätettyä joulun kunkkua eli kinkkua nassuttimeen päiväkausia, tuli stoppi. Jämiä ei tetenkään heitetä mäkeen, vaan niistä tehdään erinäisiä uudisherkkuja, kuten henkilökohtaista lemppariani, karamellisoitua possua jasmiiniriisin ja kevätsipulin kera.

Tässä kävi kuitenkin nyt niin, että edellä mainittua herkkuakin jäi yli. Eipä hätiä, vaan tähteiden tähteet muotoutuivat välipäivien lounaaksi. Oli nimittäin voitaikinaa pakastimessa, joten ei muuta kuin riisit ja possut taikinan sisään. Tuloksena ihanan rapeat ja mehevät kinkkupiiraset, kokoamisohje löytyy täältä.

Ruokahävikki, in-your-face!!! Olisi varmaan martat, nuo hävikkiruoan Nemesikset, ylpeitä. Omalla elämisen agendalistallani kun on tottakai myös järkevät kulutustottumukset sekä raaka-aineiden hyötykäyttö. Tällaiset ruohonjuuritason onnistumiset saavat onnenpeikon pomppimaan rinnassa tasajalkaa, joten päivän rytmihäiriöt tämän myötä saavutettu.

Joulun paras piirakka? Eipä mennyt kuin Strömsössä

Monella varmaan alkaa olla kohta jo jouluähky. Itselleni se tulee about kuun puolivälin paikkeilla. Tästä huolimatta halusin tehdä piirakan, jossa yhdistyvät sesongin herkullisimmat elementit; torttu ja pipari, luumu, pähkinät, suklaa ja vihreät kuulat. Kaikki herkullisia aineksia, tulossa siis überultimate- Joulun paras piirakka, joten mikä muka voisi mennä pieleen?? Noh, vaikkapa juurikin se kaikki. Mutta miten tästä päästiin Monkey Bread -maapähkinävoipiirakkaan?

Monesti käy niin, että jokin idea tuntuu kerrassaan nerokkaalta. Takaraivossa jyskyttävä tunne kuitenkin kertoo, että tästä ei hyvät heilu. Sama tunne voi joskus ilmetä myös kihelmöintinä päänahassa, kun kyseessä on oikein pahaenteinen failure in the system (tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyse niin suurista jutuista, että olisi ilmennyt edellä kuvattua oirehdintaa). Olen ihan jonkin verran ärsyyntynyt itselleni, kun ei tule kuunneltua näitä intuition tarjoamia viestejä. Miksi, oi miksi, sitä päätään pitää hakata seinään?!

Joten, eipä tullutkaan Joulun paras piirakka. Tuli omituinen sekoitus taikinoita ja täytteitä, joiden maut riitelivät keskenään niin pahasti, että lautasella oli käynnissä täysi WW3. Eikä kukaan selvinnyt. Se tässä kokeilevassa leivonnassa on ihanuus ja kauheus, ettei aina tiedä mikä on lopputulema. Tai joo, olisin tiennyt, jos olisin kuunnellut sitä takaraivon kaveria. Pitäsikö sille antaa kunnon leka, niin menisi viestit paremmin perille?

Sen verran on tekeleelle annettava krediittiä, etteivät kaikki tyrmänneet sitä alimpaan helvandeerokseen. Testiryhmän nuorimmat ihastuivat ikihyviksi, ja hoitelivat sen mikä jäi aikuisemmilta koekaniineilta kurkkuun kiinni. Voiko tästä päätellä, että nuorten makuhermot eivät ole vielä kehittyneet? Vai ovatko ne aikuisilta kadonneet tyystin? Oli miten oli, ei jatkoon, joten kyseistä piirakkareseptiä en julkaise. Taidanpa samantien tuikata sen tuleen, koska koen vieläkin kauhunväristyksiä muistellessani ensimmäistä suupalaa.

Joulupiirakka
Moni piirakka päältä nätti…

Onnistumisia Monkey Bread -kokeilussa

Saadakseni pahan maun pois suustani tein jotain ihan muuta. Olen jo kauan halunnut kokeilla Monkey Bread -pullaa twistillä. Oudohko mielleyhtymä, mutta ”Monkey Bread” saa aivoni ajattelemaan maapähkinävoita.. (selvennyksen vuoksi; apina + leipä -> apinanleipäpuu -> banaani -> norsu -> maapähkinät -> maapähkinävoi. Aivan selvää pässinlihaa, eikö?). Joten ymppäsin kyseistä tahnaa tähän reseptiikkaan. Siitä syntyi Monkey Bread goes Nuts -nyhtöpiirakka.

Siitä en sitten tiedä, onko kyseessä täysiverinen piirakka (no ei todellakaan ole, katso vaikka piirakan määritelmä täältä tai wikistä). Mutta leivoin sen piirakkavuokaan, joten menköön läpi tämän kerran. Joulun kunniaksi. Oli kuitenkin niin herkullista, että halusin jakaa tämän onnistumisen. Sopii etenkin heille, ketkä ovat saaneet jouluähkyn perustarjottavista tortuista!

Tulta päin – vaikka käry kävisi

Eteen tulee väistämättä joskus hyvinkin epämukavia tilanteita, joista on vaan selvittävä. Selviytymisstrategioita on useita, jokainen valitsee itselleen parhaiten toimivan – tai toimimattoman. Riippuu tietenkin täysin kenen kantilta lopputulosta tarkastelee. Menetkö siis pää edellä puskaan vai tulta päin?

Eräs taktiikka on painaa strutsien lailla päänsä hiekkaan (tai muuhun sopivaan paikkaan, arvannette mitä tarkoitan). Toimiiko? Ehkä hetkellisesti, strutsin kannalta. Muilla asiaan liittyvillä osapuolilla hermonystyröistä nousee jo varteenotettava käry. Vaikka asian kieltäisi ja sen kohtaamisen ulkoistaisi itseltään, ei se katoa. Se tulee myöhemmin esiin entistä pahempana (lumipalloefekti), jolloin koko strutsi uppoaa hiekkaan. Peli loppui. Ei jatkoon. Tähän kohtaan on huomautettava, ettei se oikea strutsi laita päätään hiekkaan vaaran uhatessa! Muuten se tulisi syödyksi. Kyseessä on vain urbaanilegenda, TK:kin sen kertoo.

Miten olisi delegointi? Toimii jossain määrin. Täysin tapauskohtaista, mutta joskus jopa suotavaa. Miksi hakata päätä seinään, jos joku muu tekee sen puolestasi? Paitsi että sekin voi laukaista banaanipotkun omaan otsaan. Eikä näin tule opittua tekemään mitään itse. Ja jos olet itse kuitenkin vastuussa ja metsään pärähti, on turha vierittää syytä muiden niskoille. Harkitsisin vakavasti tätäkin keinoa.

Ja mitäs muita niitä vielä olikaan…

Harvinaisempi taktiikka on kangistuminen eli totaalilamaus. Epämukavuusalue saa kaiken aivotoiminnan pysähtymään. Et osaa edes olla strutsi. Tämä taitaa kuitenkin olla enemmän tahdosta riippumaton ilmiö, joten minkäs teet. Shit happens. Muista pyyhkiä.

Minä sanoisin, että ei muuta kuin tulta päin, vaikka perskarvat palaisivat! Kohdataan epämukavuudet, olivat ne miten vastenmielisiä tahansa. Ei niitä voi pakoilla loputtomiinkaan, joten parempi hoitaa alta pois, niin voi sitten jatkaa elämää. Aiheuttaa vähintään hetkellistä tuskaa, mutta sitten se on ohi. Voittaja!

Omia taktiikoitaan voi jokainen testailla ihan arkipäiväisissä toimissa. Miten käyttäydyt esimerkiksi silloin, kun huomaat kollegallasi tai etäisemmällä tutullasi lounassalaatin jämät hampaiden välissä? Kerrotko siitä hänelle, ignooraatko vai naureskeletko sisäisesti tilanteelle? Oma empiirinen tutkimukseni tuotti tuloksen, että harva siitä tulee sanomaan. Saat ihan rauhassa kuljeksia kaalinkerä etuhampaittesi välissä, ennen kuin satut vilkaisemaan peiliin.

Tällä kertaa tällainen tulinen luomus reseptien saralla

Kun nyt tulesta tuli puhe, niin lieskat löivät myös tätä piirakkaa tehdessä. Koska on kylmää ja mälsää, teki mieli tulisempaa ruokaa. Tulta päin siis tässäkin, chiliä ja eksoottisia mausteita kehiin! Lopputulemana intialaisia vaikutteita saanut samosapiiras. Sen verran hannasin chilin käytössä, että tätä pystyy syömään ilman korvien välistä nousevaa savua.

Itse en ole Intiassa koskaan edes käynyt. Enkä ole menossakaan, syystä että boikotti johtuen ihmisoikeustilanteesta, naisten asemasta maassa, jne. Maan ruokakulttuuri on kuitenkin äärimmäisen kiinnostava, ja siihen tutustelin muun muassa aiemmassa blogikirjoituksessa mainitsemani Keith Floydin ohjelmien välityksellä vuonna kirves ja vasara.

Rakastan kyseisessä kulinaarikulttuurissa sitä, miten kasviksia käytetään runsaasti ja mausteita taidokkaasti yhdistellen. Autenttinen elämys on kuitenkin vielä kokematta aidosti intialaisessa ruokalaitoksessa. Tähän mennessä vastaan on vain tullut ei-niin-onnistuneita safkailuja. Sitä odotellessa!

Harmaata massaa

Yhtä kaamosmasennuksesta pois rämpimistä. Pimeys on asia erikseen, sinne saa valoa vaikka väkisin. Henkilökohtaisesti koen haastavampana jatkuvan harmauden, joka ajoittain tuntuu jatkuvan ikuisuuteen. Päivästä toiseen, viikoista kuukausiin… Hermothan siinä menee, ellei satu olemaan talviunestaan nauttiva nisäkäs.

Koska en harmikseni talviunesta saa nautiskella kuin 7,5 tunnin keskiarvopätkissä, otin käyttöön kirkasvalolampun. Sillä kun täräyttää silmämunien kautta aivoihin päivittäisen annoksen valoenergiaa, niin jopas piristää. Itse asiassa hankin kyseisen härpäkkeen jo muutama vuosi sitten, mutta jostain kumman syystä se kuuluu siihen laitekategoriaan, jonka jäsenet tuppaavat oudosti katoavat komeron perukoille arkistojen kätköihin.

Kofeiini olisi myös perusvarma vaihtoehto harmauden selättämiseen. Henkilökohtaisesti se ei kuitenkaan kahvin muodossa nautittuna ole enää vaihtoehtohoitojen listalla nro 1 (tai toimeenpanokelpoinen valinta ollenkaan). Vuosien liikakäytön aiheuttamien vatsavaurioiden vuoksi jouduin sanomaan hyvästit kahville kaksi vuotta, kahdeksan kuukautta ja kuusi päivää sitten. Ei sillä että laskisin. Tai että näkisin säännöllisesti märkiä unia siitä, miltä tuntuu nostaa se aamun ensimmäinen, höyryävä kupillinen tummapaahtoista, aromikasta mokkaa huulille, tuntea kofeiinin virtaavan suonissa herättäen koko maallisen olemuksen eloon. Huokaus.

Tämähän me myös tiedetään; ei kun ulos vaan ja raittiiseen ulkoilmaan! Siellä se mieli piristyy, kun hämärässä hiippaillaan räkä poskella räntää vasten tarpoen. On vaan meillä mukavaa, kyllä elämä nyt hymyilee. Jaksaa jaksaa, sanoi Heimo Vesan anoppi kun Heimoa ruoskalla kannusti! (Jos Heimo tai hänen armas anoppinsa ovat tuntemattomia suuruuksia, niin tutustu toki Fingerporin ihmeelliseen maailmaan vaikka elokuvan muodossa…)

Ehkä huonoin vaihtoehto on turvautua sokerin aiheuttamiin hetkellisiin hiilarinostoihin. Ja kuitenkin olen tähän metodiin sortunut viimeaikoina aivan liikaa. Itsehillintä on pettänyt täysin. Viimeisen naulan arkkuun iski uusin B&J maku, aiheeseen erittäin osuvasti nimetty Chip Happens. Voi törkeys, miten koukuttavaa!

Ja lopullinen ratkaisuehdotus on…

Arvatenkin sain tästä inspiraation, siispä uusin tuotos piirakkakokeilujen saralla on suklaaperunapiiras. Siinä suolainen perunapohja kohtaa kermaisen pehmeän tummasuklaatäytteen, ja koko komeus on koristeltu valko- ja maitosuklaarouheella sekä perusmallin perunalastuilla. Suolaisen ja makean liitto toimii edelleen, vakaan luotettava yhdistelmä.

Mitäpä tähän muuta kommentoimaan? Toivoisinko meille kaikille erittäin onnistunutta kaamosmasennuksesta pois rämpimistä, reipasta matkaa kohti harmautta ja sen yli? Pyh. Puhukoon sen sijaan piirakka puolestaan ja laukaiskoon se vatsan kautta aivokeskuksessa sijaitsevan hyvänolontunteen. Tästäkin marraskuusta selvitään.

Kaikkea sitä pitääkin…

Kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran, paitsi tietenkin niitä asioita mitä ei pidä kokeilla. Tällä kertaa testasin kansanparannuskeinoista erästä tunnetuinta ja vanhinta, eli kuppausta. On tullut tuota fyysistä ja henkistä kuonaa kasattua itseensä sen verran pitkään, että lopulta tuli aika poistaa ylimääräiset muhjut kropasta. Toki olin myös utelias kokemaan tuon metodin ihan itse kuultuani koko lapsuuteni ajan kauhutarinoita kyseisestä operaatiosta.

Etukäteen scouttasin toimituksen teknisen puolen kuin paraskin csi-tutkija, sekä valitsin kokeneen kupparin puskaradion suosittelujen avulla. En kuitenkaan ollut mitenkään varautunut siihen tunnemyrskyyn, jonka kokemus aiheutti. Keho oli tietenkin shokissa, koska kunnioitettavat 24 kuppia irrottivat pahimmat paskat (anteeksi kielenkäyttö!). Mutta se henkinen puoli… Siitä on aikaa, kun olen viimeksi tuntenut itseni niin pieneksi ja haavoittuvaksi. Jotain kauan kadonnutta nousi pintaan, mutta en oikein osaa sanoittaa, mitä se oli. Pähkäilen sitä vieläkin.

On mahdollista, että kyseessä oli vain adrenaliinin ja endorfiinin yhteiscocktail, joka on ehkä rationaalisin vaihtoehto. Olihan se surrealistinen, radikaali ja kajoava toimenpide, jonka jäljiltä olo oli ruhjottu. Enkä valehtele, kyllä se sattui. Etenkin seuraava vuorokausi oli yhtä helvettiä. Noin viikon jälkeen lähes kaikki jäljet olivat kuitenkin jo haalistuneet, ainoastaan takapotkissa tuntui pientä kiristelyä. Selluliittialue kun paranee hitaammin. Entäpä sitten se henkinen puoli? En tiedä. Aika näyttää. Sen kuitenkin tiedän, etten aio haudata ”sitä jotakin” takaisin syvyyksiinsä, vaan yritän saada siitä kiinni – ei väkisin, vaan omalla painollaan.

Ja mitäs muuta tuli kokeiltua…

Kun nyt kerran kokeillaan uusia juttuja, niin ekaa kertaa testasin myös valmistaa itse voitaikinaa. Aiemmin olen mennyt helpointa reittiä pakastealtaan kautta. Lukuisten puff pastry-tutoriaalien kautta vakuutuin, ettei ole iso homma pyöräyttää sitä itsekään. Ainakaan jos ei väännä vaikeimman kautta. Enkä vääntänyt. Täytteeksi onnistuin saamaan hirvijauhelihaa. Koska se on niin vähärasvaista, lisäsin pekonia (yllatuus) mehevyyttä tuomaan. Lisäsin vielä sipulia sekä mausteeksi rosmariinia ja savupaprikajauhetta. Ai että. Ei voi tätä piirakkaa ainakaan syyttää kevyeksi!

Melkein kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran, kenties toisenkin?
Voitaikinan valmistusta – ehdottomasti. Helppoa, joskin aikaa vievää, lopputuloksena esimerkiksi herkullinen Hirvipiirakka. <- tsekkaa resepti, Great Success!
Kuppausta – joo. Mutta vain täsmennetysti paikkoihin, jotka ovat todella sen tarpeessa. Ja aikaisintaan puolen vuoden päästä, niin ehtii aika kullata edellisen session muistot…

Huonosti käyttäytyvät henkilöt

Koskee ihan kaikkia, etenkin itseäni. Mikä siinä maksaa, ettei osata käyttäytyä asiallisesti? Lapset ovat asia erikseen, kehittyville aivoille kiukuttelut sun muut sallittakoon. Mutta aikuiset ihmiset. Mikä kumma se saa meidät käsittämään asioita (tahallaan) väärin, tekemään banaanikärpäsistä alkuhärkiä ja kiskomaan herneitä nenään pussitolkulla? Johtuuko se nykyajan paineista, vai ollaanko vieraannuttu toisistamme täysin? Auttaisiko jos edes hetkeksi pomppaisimme omista bokseistamme ulos uuteen ajatusmaailmaan ja yrittäisimme aidosti ymmärtää toistemme näkemyksiä, kokemuksia ja jos nyt hurjiksi heittäydytään, myös tunteita?

Ei minulla ole tarjota patenttiratkaisuja. Ei kai se auta kuin tutustua ensin itseensä ja sitä kautta lähteä miettimään omaa käytöstään ja ajatusmallejaan. Jospa sitten osaisi paremmin hillitä itseään, kun tilanne alkaa lähteä lapasesta. Ja valita taistelunsa, sillä ei kai kenenkään energiat riitä jokaista tuulimyllyä vastaan kapinoimiseen? Omat kuohahdukseni liittyvät yleensä erittäin poikkeavien arvomaailmojen ristiriitoihin, ja etenkin jos mennään perustavanlaatuisiin periaatekysymyksiin. Niistä on vaikea tinkiä.

No, se siitä pohdiskelusta, ja itse asiaan! Onni on oma luumupuu, varsinkin jos se tekee satoa. Minulla niitä on kaksi, ja tänä vuonna se surkeampi niistä teki kitkeriä ja pieniä luumuja. Tottahan niistä nyt piirakka piti väsätä. Koska olivat ärhäkämpiä kuin raa’at karpalot, päätin taltuttaa ne kermalla, joten lopputuloksena kermainen luumupiirakka.

Muuten hyvä, paitsi että se kitkeryys jäi edelleen kummittelemaan, joten vinkkinä; jos jokin on erittäin kitkerää, ei se muuksi muutu. Eli älkää pilatko piirakkaanne yhteistyökyvyttömillä luumuilla, koska tämän reseptin pohja sekä täyte toimivat erittäin hyvin myös ilman niitä! Kiinnostaisi myös kokeilla, millainen tästä tulisi vaihtamalla luumut esimerkiksi kirsikoihin. Jos joku innostuu testaamaan, niin kuulisin lopputuleman erittäin mielelläni!

Korvatillikkaa pukkaa

Kansallisen korvapuustipäivän lähentyvissä tunnelmissa tuli vaan mieleen, etten ole kertaakaan saanut kunnollista litsaria. Enkä sen puoleen sellaista kenellekään antanut. Yhden kerran myöhäisteininä ollessani yritin, mutta sekin jäi pelkäksi ilmaläpyksi, koska tähtäys oli vinossa. Parempi niin, eipä tarvitse tämän enempää sitäkään hävetä.

Mutta korvapuustit ovat päivänsä ansainneet! Uskomattoman herkullinen yhdistelmä tuo rasva, sokeri ja kaneli, kerroksittain kardemummaisen kuohkeassa pullassa. Täysi tunnustus kyseisen herkun kehittäjälle.

Omaan makuhermoon etenkin kaneli osuu ja uppoaa täydellisesti. Jo pelkkä tuoksu saa aikaan zen-fiiliksen. Onneksi sen sniffailu ei ole laitonta eikä terveydelle haitallista (kohtuullisuudella nautittuna). Kanelia tulee käytettyä muussakin ruoanlaitossa, kuten lihapadoissa muiden aromaattisten mausteiden kanssa, ja joskus laitan sitä myös lämpimän kaakaon mausteeksi.

Tästä lokakuisesta juhlapäivästä inspiroituneena leivoin korvapuustin piirakaksi. Ruutia ei aina tarvitse keksiä uudelleen, sen voi räjäyttää eri muodossa. Laitoin siihen vielä extrakanelit, koska purkkia täyttäessä sitä roilahti reipas kasa pöydälle. Mut joukkoon vaan, hyvältä maistuu! Resepti löytyy täältä.

Esikuvia VOL 1

Näin aluksi on sanottava, etten usko pätkääkään henkilöpalvontaan, jossa joku nostetaan jalustalle luoden ylimaallinen mielikuva. Ei ole todellisuutta se, kaikissa meissä on omat oudot ominaisuutemme sekä heikkoutemme. Ja kyllähän inhimillisyys tekee meistä kiinnostavampia. Jos kuitenkin mietitään inspiroivia, kulinarismiin liittyviä henkilöitä, oman respektini annan seuraaville suunnannäyttäjille;

Keith Floyd – brittikokki, joka vaan heitteli aineksia pannulle ja pataan. Siemaili siinä sivussa pullon jos toisenkin viiniä. (Kuoli v. 2009. Alkoholisti, rattijuoppo, erosi neljästi.)

Nigella Lawson – kotikokkailun kuningatar, ruokapornon inkarnaatio. (Perhe- ja huumeongelmia, masennusta.)

Remy, elokuvasta Rottatouille – tiedetään, se on animaatiohahmo. Ja rotta. (Rotat eivät lähtökohtaisesti kuulu keittiöön.)

Mikä heissä kiehtoo? Palava intohimo ruokaan ja ruoanlaittoon sekä mutkaton asenne kokkaamiseen. Kaikkien keittiötyöskentelyä on ihana seurata, pelkkä katsominen saa olon rennoksi ja vatsan lämpenemään seuraavaa ateriaa varten. Kukaan heistä ei ole ollut täydellinen elämässään, elämänhallinta on tainnut sakata kaikilla (paitsi Remyllä, mut se onkin rotta). Mutta mitä siitä? Kokatessaan he antoivat rakkautensa lajiin loistaa kirkkaammin kuin liekittäessä roihahtanut Cointreau.

Heidän innoittamanaan kehittelin piirakan kotoa löytyneistä raaka-aineista. Kesän ajan kasvattelin (lue: kylvin siemenet ja unohdin) istutuslaatikoissa porkkanaa ja palsternakkaa. Nyt syksyllä olikin jo aika ottaa ne ylös ja kohdentaa hyötykäyttöön. Lopputuotoksena siis palsternakka-porkkanapiirakka, jossa kotimaisuusaste on kohdillaan.

Puolukkapäivät

Ihan paras päivä! Arvatenkaan en nyt viittaa tällä otsikoinnilla kohdullisten henkilöiden elämään kuuluvaan, tasaisin väliajoin toistuvaan ilmiöön, joka saa sisuskalut taipumaan samanlaiselle kierteelle kuin viinipullonavaaja, ahmimaan vähintään yhden pänikän erittäin tehokkaasti addiktoivaa B&J -tuotetta – tähän väliin vilpittömät kiitokset eräille kauppaketjuille, jotka mahdollistavat kyseisen tuotteen saatavuuden sopivin väliajoin huippuedulliseen hintaan – ja kiroamaan koko elämänsä alimpaan aidanrakoon.

On vaan niin mahtavaa päästä nauttimaan raikkaasta syyssäästä, kaukana liikenteen ja lähiön melusta. Ja samalla hyödyntää metsästäjä-keräilijän alkukantaisia viettejä. Lopputuloksena on metsän raikastama pääkoppa, sekä useimmiten myös jokusen litran vetoinen sankko täynnä rubiininpunaisia vitamiinipommeja.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että sieltä pääkopasta, joskin ulkopuolelta, löytynee lisäksi muutama hirvikärpänen, joiden makusteluja saa sitten raapia useamman viikon. Ja pahimmassa tapauksessa voidella peukalonpään kokoisia pahkoja basibactilla, niin että päänahka näyttää siltä kuin siihen olisi iskenyt isorokko ja märkärupi yhtäaikaa. Siitäkin huolimatta, ihan paras päivä!

Perinteisiini kuuluu leipoa vähintäänkin yksi über-hyvä piirakka tuoreista puolukoista. Normaalisti se on perusvarma kaurainen puolukkapiirakka, mutta tällä kertaa tein mantelisen version. Omasta mielestäni mantelin pehmeä ja lämpöinen maku sopii kirpeän puolukan kanssa erinomaisesti yhteen. Herrrkullista ihan sellaisenaan, taivaallista vaniljalla maustetun kermavaahdon kera.

Täältäpä resepti manteliseen puolukkapiirakkaan löytyy.

Se olis sit syksy taas

Mulla on pieni ruokailutottumuksiin liittyvä haaste. En nimittäin tykkää sienistä. Tai siis niitä on kiva kerätä, mutta syöminen tuottaa tuskaa. Ei ole väliä, mikä lajike on kyseessä, kaikki kantarelleistä rouskuihin ja herkkusieniin tökkii ihan yhtä pahasti. Olen ponnekkaasti vuosien ajan yrittänyt saada angstini näitä mahtavia maan antimia kohtaan katoamaan, mutta kun ei vaan makuhermot ota sieniaromia omakseen.

Arvatenkin tällainen rajoite aiheuttaa välillä kiusallisia tilanteita, kuten viime syksynä vierailulla ihastuttavan 90+ rouvan luona. Hän oli omin herttaisin kätösin leiponut tarjolle suppilovahveropiirakkaa (ja nämä letkeät vekkulit ovat siis ultimateyökötys nro 1).

”Vieras ottaa nyt reilun palan!”
”Ottaa nyt lisää vaan rohkeasti!”

Ja korostan, että vika ei ollut piirakassa tai sen leipojassa, vaan syöjässä! Taistelin urhoollisesti, ja sain kuin sainkin palan uppoamaan ruoansulatuselimistööni ilman epäkorrektia comebackia.

Joten edellä mainitusta episodista inspiroituneena väsäsin tällaisen patenttiratkaisun; sienipiirakka, jossa ei sieni maistu! Jos olisin syönyt silmät kiinni, en olisi huomannut edes koostumuksensa puolesta niiden olemassaoloa. Jopa santsasin.

Suosittelenkin leipomaan tätä tarjolle, mikäli ei ole varmuutta vieraiden sienitoleranssista. Niin ei sitten tarvitse kaivella irtosieniä patterin välistä (tai vaihtoehtoisesti servettiin sullottuna) vierailun jälkisiivousta tehdessä.

Ohje kantarelli-pekonipiirakkaan. (Voi kokeilla muillakin sienilaaduilla, reilu määrä yhdistelmää pekoni & juusto hoitavat ne kyllä tunnistamattomiksi.)