Blogi

Julkaistu

Yllätyksiä ja yllättäviä tilanteita

gluteeniton raparperipiirakka

Yksi elämän rikastuttavimmista hetkistä on se, että sinut yllätetään. Mielellään positiivisella tavalla tietenkin. Yllätyksiä ja yllättäviä tilanteita sattuu varmasti jokaiselle jossakin vaiheessa. Tai sitten viettää poikkeuksellisen ennalta arvattavaa elämää. Eikä siinäkään mitään väärää tietenkään ole, monet pitävät tutuista rutiineista. Murmelinpäivistä.

Parhaita ylläreitä ovat olleet ne (valitettavan) harvinaiset tapaukset, kun on voittanut jossakin arvonnassa. Etenkin, kun sen osallistumisensa on täysin unohtanut. Sitten yht’äkkiä postilaatikkoon onkin ilmestynyt paketti, josta paljastuu, sanotaanko nyt että vaikka pipo (joka sieltä oikeastikin viime keväänä löytyi), niin jopas yllätti ja päätä lämmitti! Kivoja piristyksiä päivään tuommoiset yllätykset.

Kivaa on myös yllättää toisia ihmisiä. Vaikka yllärikepposet ovatkin yleensä hauskoja (tekijälleen), voisi kuitenkin olla kannustettavampaa yllättää avuliaisuuden ja pyyteettömyyden kautta. Pienetkin teot saavat aikaan suuren vaikutuksen osuessaan kohdalleen. Ne voivat jopa pelastaa jonkun päivän. Bonarina tähän vielä se, että tekee pyyteettömästi JA anonyymisti. Miten jännää onkaan saavan osapuolen mietiskellä, kuka kumma oli niin ihana, että pääsi yllättämään. Ja itse voi hykerrellä (salassa), että hehheh, no etpäs tiedä. Antaa hyvän kiertää!

Yllättävää voi olla sekin, että yllättää itsensä. Mutta onko tässä tapauksessa kyse vain siitä, että oma itseluottamus on ollut pohjamudissa? Jos ei ole lähtökohtaisestikaan uskonut omiin kykyihinsä, tuntuuko onnistuminen jossakin asiassa vain pelkälle onnenkantamoiselle? ”Enhän minä nyt oikeasti tätä hommaa handlaa, tuurilla vaan onnistuin tässä?” Jos näin on, niin kannattaa varmaan mennä syvemmälle itseensä ja tutkia, mistä moiset ajatukset johtuvat. Voi vaikka yllättyä.

Ketkä sitten ovat parhaimmistoa yllättämisessä? Tietenkin juniorisukupolvi! Voin vannoa, että kuka ikinä lasten kanssa aikaa viettääkään, tulee yllättymään tavalla tai toisella. Mahtavia tyyppejä, yllättäjien eliittijoukkoa.

Yllätyksiä piirakkaleivonnassa (ainakin joiltain osin)

Tässä nyt ei ole mitään yllättävää, että alkukeväällä/-kesästä tehdään raparperipiirakkaa. Mutta se voi hieman yllättää, että kyseisen piirakan voi tehdä ilman lisättyä sokeria (sitä valkoista sellaista), ja saada sen silti maistumaan hyvältä. Ei siis tarvitse tämän piirakkareseptin kanssa pelätä, että naama olisi kuin sitruunan nielleellä.

Ehkä tuli itsellekin yllärinä, että reseptistä kehkeytyi toimivaakin toimivampi. Tai toisaalta, mitäs yllättävää siinä nyt oli. Muokkasin aiempaa viritelmää, joka jo oli erittäinkin käyttökelpoinen.

Aion todellakin ottaa tämän ohjeen vakikäyttöön, ja kunhan mustikkakausi käynnistyy, tätä variaatiota kokeilen heti ensimmäisellä sadolla. Testatkaa tekin, millä marjoilla tahansa! Gluteenittoman, ilman lisättyä sokeria valmistetun raparperipiirakan ohjeistus löytyy täältä.

Julkaistu

Inhimillisyyden raja-arvot

Thaimaalainen nuudelipiirakka

Pieni ilmoitusluontoinen asia tähän alkuun; tämänkertaiset hajatelmat (a.k.a inhimillisyyden raja-arvot) saivat inspiraatiota Esa Saarisen ajatuksista. Joten sisältää muutamia tunnettuja ”Saarismeja”. Kyseiset lainaukset on kursivoitu, koska kunnia kelle se kuuluu!

Kuuntelin tuossa keväällä Esa Saarisen Filosofia ja Systeemiajattelu -luentosarjan, ihan vain omaksi ilokseni ja kankean ajattelun notkistamiseksi. Suosittelen kyseistä Aalto-yliopiston mahdollistamaa spektaakkelia vahvasti, mikäli kokee tarvetta pöläytellä suorituskeskeisiä ajattelutapojaan. Hän oli myös mitä mainiointa leivontaseuraa, tuli monet piirakat väännettyä kuunnellen E. Saarista.

Herra Saarinen kävi monesti luentosarjan aikana kyynelrajalla, ja tämä pisti sitten mietiskelemään, mitä ne muut inhimillisyyden raja-arvot voisivatkaan olla. Tässä muutama, mitä nyt sattui mieleen pälkähtämään;

Hellyysraja. Ajattele sitä suloisimmista suloisinta eläinvauvaa, jonka olet nähnyt, ehkä jopa päässyt paijaamaan. Millaisen tunnelatauksen herättääkään, kun katsoo melko avuttoman olennon pieniin, toiveikkaisiin silmiin. Sydän on pakahtua ja puristua onnesta, kun näkee kyseisen luontokappaleen uinuvan viatonta unta. Voisi pysähtyä tuohon hetkeen ja menettää ajantajun. Silloin ollaan hellyysrajoilla.

Tuskastusraja. Miksi tämä homma ei nyt vaan suju??? Hakataan päätä seinään, muttei silti päästä puusta pitkälle. Turhautuminen on käsinkosketeltavaa, lisäksi saatetaan hieroa päänahkaa toivoen, että aivosolut alkaisivat toimimaan. Mutta eipä auttanut sekään. Argh.

Ärsytysraja. Veikkaan (tosin ilman tieteellistä tutkimusta tukenani, mutta uskoisin silti olevani oikeassa), että suurin osa ihmisistä tunnistaa tämän raja-arvon. Liikenteestä sen löytää helposti, tai vaikka työpaikalta, tai nälkäisenä… On kuin joku tökkisi aivoaluetta, missä kyseinen tunnereaktio sijaitsee, terävällä kepillä. Kenties silmäkulman hermo alkaa nykiä, mutta ainakin ärräpäät jo lentelevät aivoissa valtoimenaan. Näkyy punaista. Rajoilla ollaan, kohta räjähtää!

Nolotusraja. Ai että sitä tunnetta, kun juuri huomaa itsekin, että mitä tulikaan tehtyä; kihelmöintiä hiustuppien juuressa ja poskien punoitusta, huh huh, soijaakin pukkaa kainalokarvojen lomasta (mikäli unohtui sheivata/ei kuulu repertuaariin). Sitten hetkellisesti miettii, että oliko se nyt niin noloa kuitenkaan – kunnes vilkaisee vaivihkaa kanssakulkijoiden ilmeitä, ja tajuaa, että kyllä! Oli se. No, se raja tuli rikottua. Vain pieni pintapuute tämäkin.

E. Saarisen mummiteesit ja muumifilosofiat olivat aivan huippuja. Sinänsä harmillista, että hän eläköityi; olisin niin mielelläni kuullut, millaisen filosofian hän saisi aikaan Temppareista. Siinä olisi voinut olla ihan uudenlaista ajattelun ajattelemisen briljanssia. Ajatuksella.

Inhimillistä kaipuuta kauas, piirakkaa pahimpaan tuskaan

Ei tietenkään kaikkien mieli halaja kaukomaille, monien töpöjaloille kotoinen muumilaakso riittää, ja se on hyvä asia. Makumatkailla voi ihan kotonakin. Inhimillisyyden raja-arvot mielessä, koronarajoitteet huomioiden vaeltelin (pääni sisällä) tällä kertaa hiekkarannalla palmujen katveessa, turkoosin veden äärellä, leppeän tuulen helliessä hipiää, eksoottisten tuoksujen ympäröimänä, kohti kauan kaivattuja makuelämyksiä.

Joten Thaimaalainen nuudelipiirakka! Antaa siis kielen viedä mielen mennessään kaukaisuuteen, nauttimaan kyseisen kohteen aromeista ja tervetulleesta vaihtelusta ruokapöytään. Aroi, khop khun khaa!

Julkaistu

Innostusta ilmassa

Sokeriton, gluteeniton, kananmunaton marjapiirakka

Kutkuttaa vatsanpohjassa, kupliva tunne rinnassa (tai niissä kaikissa, jos sattuu omistamaan useampia kappaleita); kaikki on mahdollista. Joskus se vain valtaa mielen ja siirtyy kihelmöimään pitkin kroppaa, vähän kuin vetäisi kynsillä liitutaulua. Eli nyt on selvästikin innostusta ilmassa!

Kun inspiraatio iskee, on tartuttava samoin tein toimeen. Ja kun se iskee kunnolla, täräyttäen kaikki muut puuhat ja ajatukset tieltään, niin silloin tietää että ollaan uuden jännän äärellä. Ihan sama, mistä lähteestä se on saanut alkunsa – töistä, kirjasta, laulusta, leipomuksesta – pääasia, että kumpuaa ja päräyttelee kalkkeutuneita aivoyhteyksiä uusiin sfääreihin.

Esimerkkinä voin kertoa, että jokunen aika sitten olin pähkinöinä ITB Berliinistä. En tietenkään päässyt livenä paikan päälle, mutta virtuaaliversiokin vei mukavasti mennessään. Kuin paraskin sarjamaratoonari pompin Key Notesta ja paneelikeskustelusta toiseen, kirsikkana Paul van Dyken livekeikka. Olin aivan fiiliksissä.

Aurinko on kesän kynnyksellä se energisoiva elementti, joka aktivoi nauttimaan innostuneesta olotilasta etenkin ulkosalla. Kaikki ne tuoksut ja värit, jotka luonto on saanut heräteltyä eloon, toimivat katalyyttinä inspiraatiolle. Pois turha tummuus, nyt on aika ottaa ilo irti ja innostua!

Innostusta ilmassa myös piirakan muodossa

Tässä nyt vielä vietellään sitä lisäämättömän sokerittomuuden teemakuukautta, joten herkkua on luvassa hieman terveellisemmällä kaavalla. Tumma kaakao, jossa ei ole lisättyä sokeria, on varsin luvallinen herkku (ihan oikeasti on, lue tämä puolustuspuhe, jos et usko), joten sitä tällä kertaa. Makeus piirakkaan tulee tuoreista taateleista.

Pohjan vahvat maut tarvitsevat ryhdikkään täytteen. Nyt on viimeinen hetki kaivella pakastimen pohjia, ennen kuin uusi marjakausi tärähtää käyntiin. Löysin mansikoita. Yhdistin siihen maustamatonta kermarahkaa, jonka maustoin vaniljalla. Toimii. Syntyi taatelinen mansikkapiiras, resepti täällä.

Sitten kävi vielä sellainen ihan perus, että onnistuin unohtamaan sen piirakan uuniin hieman liian pitkäksi aikaa. Kiitos multipaskaus. Lopputulos lienee arvattavissa. Joten ärsytyksen saattelemana veivasin vielä toisen version, ja onni onnettomuudessa, siitä tuli sellainen herkku, että kelpasi jopa kriittisimmille sokeriaddikteille! Kaiken kukkuraksi se on gluteeniton ja kanamunaton, resepti löytyy samasta osoitteesta kuin poltetun yksilön ohje.

Julkaistu

Tarkkailutoimenpiteitä (vaiko sittenkin kyttäämistä?)

vegaaninen hummuspiirakka

Mentaalikeisseillä on huvinsa, ja edullisia sekä koronarajoitusten rajoissa mahdollistuvia itsensä viihdyttämisen keinoja löytyy useita, kunhan vain osaa käyttää mielikuvitustaan. Olen aina pitänyt ihmisten tarkkailua – eli kyttäämistä, jos sen niin tahtoo ilmaista – erittäin mielenkiintoisen puuhana. Aiemmin harrastin tarkkailutoimenpiteitä silloin tällöin kahvilassa istuen ja ohikulkijoita lasin läpi seuraten. Nyt laajensin reviiriä, ja ryhdyin tutkiskelemaan ihmisten lenkkeilytyylejä. Tässä TOP 3, jotka olen bongannut:

Kolmossijalle pääsee Hipsuttelija. Hipsuttelija on äärimmäisen elegantti pistäessään tossua toisen eteen. Hänen jalkansa liikkuvat tasaisen synkronoidusti, ikäänkuin liukuen pitkin maanpintaa. Ei turhia liikkeitä, kädetkin myötäilevät vartalon liikkeitä täydellisessä harmoniassa. Hypnoottista seurattavaa. Tässä viehättävässä tyylissä on sekin etu, että matka taittuu tasaisen varmasti. Sprintteriä Hipsuttelijasta ei koskaan tule, mutta maratoonariksi on ainesta!

Hopeasija kuuluu Tuplaajalle. Tuplaaja on kahden kaverilenkkeilijän muodostama tiimi, joka onnistuu kestämään omalla puolellaan kulkuväylää, häiritsemättä vastaantulevaa liikennettä. Kuitenkin Tuplaaja pystyy, tiiviistä kaveriläheisyydestään huolimatta, olemaan tönimättä tai kamppaamatta vierustoveriaan. Tämä vaatii todellista taitoa, sillä eiväthän kaikki huippujuoksijatkaan osaa toimia yhtä kunnioittavasti toisiaan kohtaan (tosin heillä kyse on kilpailusta, joten ei ehkä verrattavissa Tuplaajiin). Bonarit vielä siitä, että Tuplaaja pystyy juttelemaan juoksentelukollegansa kanssa saamatta happivajetta. Jos pysyisi Tuplaajan vauhdissa, voisi kuulla hyvinkin makoisia keskusteluja.

Ykköspalli kuuluu ehdottomasti ja ilman minkäänlaisia epäilyksiä Kermitille (kyllä; nimeäminen on tapahtunut erään vihreän tuttumme mukaan)! Tämän tyylin edustajia ei yleensä näe, Kermit on harvinainen helmi lenkkeilijöiden sankassa sakissa. Lajityypin edustaja saa kaiken huomion omintakeisella tyylillään; jalat vispaavat niin etu- kuin sivusuunnassa, ja on maagista, miten Kermit edes pääsee etenemään. Vielä häkellyttävämpää on se vauhti, millä Kermit ponkoilee eteenpäin; Hipsuttelija jää auttamatta jälkeen, ja tiukkaa tekee Tuplaajallekin kestää vauhdissa mukana. Kirsikkana kakun päällä ovat Kermitin käsienergiat; ne vemputtavat letkeän rytmikkäästi kasimuodostelmassa, aivan kuin olisivat irtoamassa sijoiltaan. Kerrassaan valloittavan valovoimainen ilmestys. Yksinkertaisesti ilmaistuna, Kermitin kohtaaminen tekee iloiseksi ja saa väkisinkin jopa sen kaikkein mutruisimman suun virneeseen. Ultimateparhautta.

Tulevia tarkkailutoimenpiteitä odotellessa. Lenkkipolulla tavataan.

Piirakkaa lenkkeilijän tarpeisiin, ihan kaikille tyyleille

Lenkkeilijät ansaitsevat piirakkansa. Sen on oltava riittävän ravitsevaa, mutta kuitenkin terveellistä. Laitetaan siis kuidut, proteiinit, hivenaineet, vitamiinit ynnä muut tarpeellisuudet maistuvaan pakettiin. Kehonsa vaalijat osannevat arvostaa tässä piirakassa myös sitä, että se on täysin kasvipohjainen. Sopii siis monille.

No mikä tästä sitten muotoutui? Bataatilla mehevöitetty rapea pohja, jonka päällä kermaista ja sopivan mausteista kikhernetäytettä sekä ravitsevia kasviksia, kruunattuna rouskuvilla siemenillä. Eli Vegaaninen hummuspiirakka! Meni heittämällä jatkoon, suosittelen kokeilemaan.

Julkaistu

Sokeriton – tontonton maailma

kookosmangopiirakka

Huomasin jälleen auringon alkaessa paistaa ja kevään hiipiessä entistä lähemmäksi, että onpas päässyt talven pimeydessä lipsahtamaan tuo lisätyn sokerin käyttö ei-toivottaviin lukemiin. Joten nyt alkaa olla jokavuotisen vieroituskuurin aika! Sokeriton elämä kuukaudeksi poistaa pahimmat nikkikset, ja maailma maistuu jälleen yhtä hyvältä, ilman lisättyä sokeria.

Selvyyden vuoksi, kuukauden sokeriton tarkoittaa omalla kohdallani sitä, että karsin kaikki elintarvikkeet, joissa on lisättyä sokeria, pois ruokavaliosta. En siis karsi luonnollisesti perusraaka-aineissa esiintyviä sokereita, joka olisikin melkoinen temppu. Tahtoisin tavata sen Houdinin, joka siihen pystyy.

Ensimmäiset päivät ovat ne kaikkein pahimmat. Sokerikeskuksen päällikkö oikein huutamalla huutaa, että missä mun lisurit?! Hänet – nimetään nyt vaikka Sepoksi – voi hämätä aluksi leipomalla erinäisiä hedelmä- ja marjaleivonnaisia. Tosin tarkkana saa olla, ettei siinäkin vedä överiksi; sokerin määrä esimerkiksi banaaneissa on huima (ei kuitenkaan pahimmasta päästä, tsekkaa täältä överimakeat hedelmät). Seppo on ovela, joten on oltava itse astetta viekkaampi. Muistetaan, että hänellä on vain päällikön natsat, hän ei vedä tätä puljua.

Ajoitus on kaiken a ja o, myös vieroituskuureissa. Olisi sulaa hulluutta ja itsensä kiduttamista järjestää esimerkiksi suurempien juhlapyhien yhteyteen tuollainen projekti. Puhumattakaan siitä, miten epäkohteliasta, jos menet vaikkapa pääsiäisvierailulle Sirpa-tädin luo, joka on kattanut pöydän koreaksi. Yritä siinä sitten selittää vaivaa nähneelle harmaahapselle, miksei hänen laittamansa herkut kelpaa. ”No kun minä en nyt syö sokeria kuukauteen.” ”Eihän näissä paljoa sokeria ole, pikkuisen pullassa vain koristeeksi, kakussakin itsekeitettyä mansikkahilloa, suklaakin on terveellistä…syö, syö, syö…”.

Mainio ajankohta aloittaa on vaikkapa toukokuun toinen. On munkit mukavasti mässytelty, niin eivät nekään harmita. Päinvastoin, vapun jälkeinen olotila toimii kivana kannustimena terveellisempään toimintaan.

Lopuksi vielä lohdun sanat; kuukausi on lyhyt aika. Sen kestää vaikka porkkanoita popsien (muttei kannata, saattaa tulla melko oranssi olemus). Ei sitten muuta kuin Sepolle huutia ja sokerittomampaa eloa kohti!

Sokeriton – vaan ei mauton

Otin haasteen tehdä melkoisen tonittoman piirakan, joka ei kuitenkaan olisi lisäämättömästä sokerittomuudestaan huolimatta mauton. Piirakka on siis kaiken kukkuraksi gluteeniton, maidoton ja kananmunaton. (Käytin siinä kuitenkin melkoisen makeaa mangoa. Ettei laskeutuminen tonittomuuteen olisi liian hapokas.)

Mielestäni onnistuin haastekoitoksessa, ja tadaa; Kookosmangopiirakka – vähintään neljän tonin piirakka. Raikas, kepeän kookoksinen luomus, joka vie pahimman imelänhimon sekä sopii monia erikoisruokavalioita noudattaville. Nauttikaa huoletta. Kohtuudella.

Julkaistu

Kohti kevättä! Ja keveyttä?

kasvishalloumipiirakka

Valoa näkyvissä! Pimeän kauden jälkeen se aina pääsee yllättämään; mikä ihmeen kumman kirkas ilmiö se tuolla horisontissa killottaa kuin kissanmunat kuutamolla? No mutta arskahan se siellä, eipä olla nähty aikoihin, tervetuloa takaisin! Rakastan tätä vuodenaikaa ja sitä tunnetta, että ollaan lopultakin kulkemassa kirkkauteen, kohti kevättä ja siitä suoraan kesään. Toivottavasti kulkematta lähtöruudun kautta.

Toki keväässäkin on omat heikkoutensa, kuten koirankakkojen väistely (hajusta puhumattakaan). Mutta se nyt ei ole kevään vika, vaan jokainen voi miettiä, missä se ongelma on, kun jalkakäytävät ovat ryyditettyinä ruskealla. Ei tästä tämän enempää. Sanomalehtien tekstaripalstat sekä facen asuinaluekohtaiset kyttäysryhmät ynnä muut yhteisölliset avautumispaikat hoitavat moralisoinnin puolestani.

Sekin tietysti on välillä haasteellista, että valon lisääntyessä kodin sisältä paljastuu ei-niin-kovin-siisti yleisilme. Voi niitä pölypunkkiarmeijoita ja lähmittyjä pintoja. Tätäkään ei kyllä voi laittaa kevään piikkiin, syy on lähtökohtaisesti asunnonhaltijan heikossa siivousmotivaatiossa. Kiitos kevät, että toit jälleen esille henkilökohtaiset haasteet.

Kerran -tai useamminkin- on sattunut kohdalle myös tavallisen kaduntallaajan jokakeväinen kurasuihku; olet tallustelemassa kävelytietä pitkin. Nautit auringonlämmöstä kasvoillasi, fiilis ja katse on vähintäänkin sinitaivaalla. Palaat kuitenkin maanpinnalle hyvin äkkiä, kun joku Simo tai Sanna, maanteiden kuningas/kuningatar rumpsauttaa päällesi parin saavillisen verran harmaanruskeaa kuraliejua. Kun eihän sitä jättilammikkoa mitenkään voinut tuulilasin takaa nähdä, saati hiljentää uudenkarhealla citymaasturillaan ajessaan. Emme vaadi kevättä tilille tästäkään. Simot ja Sannat puolestaan miettikööt tekosiaan ihan itse. (Esimerkissä käytetyt nimet ovat täysin tuulesta tempaistuja, eivätkä liity kyseiseen tapaukseen mitenkään.)

Oli miten oli, kaikki negatiivisuus muuttukoon positiivisiin viboihin kulkiessamme kohti kevättä. Nähdään asiat ilon ja uuden toivon kautta, eikö niin?

Ja sitten siihen keväisen kevennettyyn osioon

Talvivaatteiden alta paljastuneiden ihonalaisten lisälämpökerrosten myötä voisi vähän keventää sitä, mitä suuhunsa pistää. Edes parin kuukauden ajan. Niin voi sitten siirtyä hetkellisen itsensä huijaamisen myötä lähitulevaisuudessa siintäviin kesäherkkuihin.

Toisin sanoen, kasvista kehiin! Tämänkertainen piirakka on vuodenaikaan sopivasti iloisen värikäs, kevyesti grillattujen kasvisten myötä. Suolaakaan ei tarvinnut lisätä, sillä halloumissa sitä riittää maustamaan koko piirakan. Pohjataikinan perinteinen voi korvattiin kasviöljyllä. (Vaikka se ei lopputulemaa sinänsä kevennä, sisältää vaan hitusen enemmän tyydyttymättömiä rasvoja.)

Kasvishalloumipiirakan reseptiin pääset tutustumaan täältä. Olkoon keveys kanssasi.

Julkaistu

Suklaa. Nautittuna ilman häiriötekijöitä, kiitos.

Suklainen piparminttukahvipiiras

Tässä nyt on aihe, josta voisin lätistä ikuisuuden, tai vastaavasti mykistyä täysin sen edessä. Eli Suklaa. En oikein edes tiedä, mistä pitäisi aloittaa. Varmaan lausumalla mitä nöyrimmän kiitoksen kaikille heille, ketkä mahdollistavat tämän nautintoaineen saatavuuden myös täällä Pohjolan perukoilla. Kiitos teille. Olette pelastaneet lukemattomia hetkiä elämästäni. (Toki aiheuttaneet lisäksi joitakin lisäkiloja sekä megaluokan finnejä, mutta siitä en vaadi ketään muuta tilille kuin itseni ja kyltymättomän suklaanhimoni.)

Voiko mikään muu gastronominen elämys vetää vertoja tunteelle, jonka saat, kun laadukas suklaa sulaa hiljalleen kielen päällä? Epäilen vahvasti. Aivoista välittyvät kemikaalicoktailit tekevät tehtävänsä, eikä euforiakaan ole kaukana. Ajantaju ainakin katoaa hetkellisesti. Sekä ympäröivä, katala maailma. Parhaimmillaan nirvanaa lähentelevä kokemus.

Toleranssi tosin kasvaa nautiskelun myötä, joten hyvä olisi pitää taukojakin. Muuten alkaa farkuissa saumat ratkeilla. Ratkaisu voisi löytyä joustokankaasta, mutta niin pitkälle ei ole tarvinnut vielä mennä. Fiksuinta on kuitenkin osata lopettaa ajoissa (eli levy kerrallaan).

Eniten olen mieltynyt tummaan suklaaseen, reipas 80 % on parasta (yli 90% menee jo liiallisuuksiin minun makunystyröilleni). Raakasuklaakin on oikein suunmyötäistä. Kumpaakaan ei pysty syömään yltiö-övereiden verran, sen verran tuhtia tavaraa ovat. Paitsi jos ne ovat konvehtimuodossa, jolloin sisällä on esimerkiksi jotain überhyvää ganachea.

Täytyy myöntää, ettei maitosuklaakaan jää kaappiin mätänemään, jos sellaista sattuu kotoa löytymään. Ja uutuusmaut on totta kai aina testattava. Todellisia helmiä näiden saralla ei ole kylläkään viimeaikoina tullut vastaan.

Valkosuklaa on ainoa, josta en niin perusta. En edes pidä sitä oikeana suklaana. Harhaanjohtava nimeäminen, voisi keksiä paremman, joka vastaisi todellisuutta (kuten valkolöhnä; se on valkoista möhnää levyn muodossa). No, kyllä sekin leivonnassa menee, kuten karpalo-valkosuklaa cookieissa, tai kolmen suklaan kakussa. Tai moussessa. Tai koristelussa. Okei, on se ihan kelpo tuote. Muttei suklaata. (<-Henkilökohtainen toteamus.)

Bonarina pohjalla on Ruby, joka jakaa mielipiteitä kuin aallonmurtaja; niinhän innovaatiot yleensä tekevät. Onko kyseessä siis pelkkä fiksu markkinointikikka vai jotain kerrassaan nerokasta? Tiedemiesten aikaansaannostahan se on, mutta näin taviksen näkökulmasta makusteltuna… juu, uppoaa, hyväksyn, nam. Elimistö kaipasikin jo pientä happokäsittelyä.

Suklaa se piirakkaan sopii… muiden käyttökohteiden ohella

Tällä kertaa leivonta lähti liikkeelle ”mitä kaapista löytyy” periaatteella. Ei sattunut olemaan esimerkiksi tyrniä, hetken ajan mielessä oli väsätä valkosuklainen tyrnipiirakka. Samoin vakavia puutteita oli myös hedelmäsektorilla; eipä tullut suklaamandariinipiirastakaan.

Piparminttuesanssia kuitenkin löysin kaapinperältä, samoin pikakahvia. (Tunnen edelleen piston sydämessäni; tuore minttu olisi ollut ykkösvaihtoehtona, muttei sitäkään ollut. Ja vaikken kahvin pauloihin enää sorru, tätä ei lasketa!) Onneksi sentään löytyi sitä suklaata. Joten näillä mentiin.

Tumman kaakaotaikinan maustoin piparmintulla. Sisälle keitin kahvikiisselin. Päälle tummasuklaaganache. Sekä pinnalle koristeet valkosuklaasta. Ei ollenkaan pöllömpi piirakka. Söisin (ja söinkin). Kelpasi muillekin.

Tämänkertaisen piirakkasession tuloksena siis suklainen piparminttukahvipiiras. Testatkaa ihmeessä.

Julkaistu

Yrittää kannattaa aina – etenkin leivonnassa

Koska jos ei saa aikaiseksi edes pienintä eforttia yrittää, niin lopputulos on tasan tarkkaan se mikä lähtötilannekin. Eli kaikki pysyy ennallaan. Ja sitten sitä vuosien päästä alkaa jossittelemaan ja vatuloimaan, että ”kyllä kun minä silloin olisin tehnyt niin ja näin, niin nyt olisi kaikki paremmin”. Se se vasta hyödyntöntä onkin. Ja lisäksi erittäin raskasta kuunneltavaa lähipiirille tai ylipäänsä kaikille kuuloetäisyydellä oleville.
(Huom! Nämä tämänkertaiset hajatelmat koskevat lähinnä yrittämistä ja pienimuotoisten muutosten tekemistä yleisellä tasolla; en siis paatostele yrittämisestä viitaten elinkeinoon, miljoonakauppoihin tai vaikka elinsiirtoon. Koska en tiedä em. asioista höykäsen pöläystäkään.)

Yrittämiseen liittyen Viiden sekunnin sääntö lienee jo monille tuttu (ei siis se ruokaan ja lattiaan yhdistetty sääntö). Toimiiko se? Varmasti, muttei kannata laskea niitä yrittämisen mukana tuomia epäonnistumisia, saati lannistua niistä. Ja niitähän tulee väkisinkin, kuuluu pelin henkeen. Kun sitten lopulta kauan kaivattuja onnistumisia puskee pintaan, ne alkavat ruokkia itseään. Vähitellen huomaa, että hei, tämähän sujuu varsin mallikkaasti! Kannatti yrittää, vaikka alussa oli nihkeää kuin numeroa liian pienissä nahkahousuissa kesähelteellä.

Kai onnistuneessa yrittämisessäkin korostuu pitkäjänteisyys ja positiivinen asenne, niin kuin monessa muussakin asiassa elämän varrella. On uskottava asiaansa, tehtävä niin kuin itse parhaaksi näkee, eikä antaa kaiken maailman (päänsisäisten) ankeuttajien masentaa. Joskus on otettava hyppy tuntemattomaan. Joo, tiedetään, kuulostaa kliseeltä, jota se onkin. Mutta melko usein kliseet kuitenkin pitävät paikkansa. Tuolla sanalla on kyllä turhan negatiivinen kaiku.

Ponnistelujen kohteesta riippuen on toki mitoitettava oikein käytettävissä olevat resurssit; turha pistää kaikkia voimavarojaan tuhoon tuomittuihin tai muuten vaan epäkelpoihin viritelmiin. Mutta siihen todelliseen kultakimpaleeseen kannattaa sitten iskeä kiinni, ja kunnolla. Mistä sen oikean kohteen sitten tunnistaa? Paha sanoa. Joskus vaan tulee se tunne. Ja jos sen ohittaa, niin tekee itselleen karhunpalveluksen.

Mikäli omiin yrittämisiinsä kaipaa rohkaisua, uskonvahvistusta, tai muuten vain pyrkii pois epävarmuuden jähmettämästä ajatusmaailmasta, voi vaikka alkajaisiksi inspiroitua muiden pelottomista yrittämisistä. Omaan tajuntaani kolahti viimeisimpänä Maria Petterssonin tiiliskivi Historian jännät naiset. Oli muuten huikea teos. Jos tämän myötä omat yrittämiset eivät sujahda oikeisiin mittasuhteisiin, niin minkä sitten? (Ei muuten ole sukupuoleen sidottu opus! Kannattaa lukea, olitpa lokeroituna tai lokeroitumatta mihin ruutuun tahansa.)

Mitä kannatti yrittää tällä kertaa?

Leipominen on matalan kynnyksen yrittämistä; ei haittaa vaikkei menisikään ykkösellä maaliin. Seuraavalla kerralla sitten tietää, mitkä sudenkuopat kannattaa väistää. (Ja tätä samaa ajatusmallia kannattaa tolkuttaa itselleen muissakin tapauksissa.)

Ensimmäistä kertaa leipomishistoriani aikana yritin tehdä jälleen jotain, mitä en ollut aiemmin tehnyt. Nimittäin kuuman veden taikinan. Tai ainakin oman versioni siitä. Aivan huipputuote, etenkin piirakoihin, jotka vaativat jämäkkää kuorta joka ei vetisty ihan pienistä. (Bonarina vielä se, että pääsee vaivaamaan lämmintä taikinaa; herättää yllättäviä mielihyväviboja.)

Muutamia ohjeita pällisteltyäni sain aikaiseksi erittäinkin onnistuneen variaation. Siitä tuli oikein maukas ja rapea. Kesti upeasti kasassa, maistui herkulliselle myös kylmänä. Siispä kuuman veden taikina – suosittelen lämpimästi yrittämään, oman tekeleeni resepti löytyy täältä.

Julkaistu

Aivopierut – aliarvostettu voimavara?

Joskus ne ovat vain tuuleen haihtuvia tussahduksia, hiljaisia hiihtäjiä. Mutta kai niidenkin joukosta voi löytää oikeita helmiä? Edes joskus? Jos rehellisiä ollaan, en kyllä ole vielä yhteenkään kuningaspaukkuun törmännyt. Ehkä niiden tarkoituksena onkin toimia anti-ideoina, joiden avulla ne todelliset osumat valikoituvat joutoprutkuista? Oli miten oli, aivopierut ansaitsevat trumpettisoolonsa.

Klassisimmat aivotöräykset liittyvät itselläni huomaamatta ilmoille lipsahtaneisiin lauseisiin, yleensä tilanteissa, joissa niitä ei todellakaan toivoisi tapahtuvan. (Kuten kerran sattui ollessani tutun tutun luona jonkin sortin kuokkavieraana; olin ottanut pari neuvoa antavaa. Yritin viritellä jotain järkevää keskustelua paikan emännän kanssa, ja kysyin kysymyksen. Sain vastauksen. Juttelimme lisää. Tuli hiljainen hetki. Ja sitten kysyin sen saman kysymyksen uudestaan kuin aiemmin, koska jotenkin unohdin äsken asiaa jo tiedustelleeni. Lähtemätön vaikutus taattu. Vain hieman kiusallista.)

Tai sitten tulee tehtyä jokin megaluokan kämmi, jota ei todellakaan pitänyt tehdä, mutta silti se tuli tehtyä ihan luonnostaan. (Esimerkiksi silloin, kun valtateitä pitkin kruisaillessani tuli eteen oikein kunnon tietyömaa. Vilkkuvat ohjausvalot ja kaikki. Noo, eikös ne valot ole enemmänkin koristeita, aivoni tuumasivat. Ja sinnehän se pikkuauto sujahti kivasti isojen asfalttikoneiden sekaan. Ja kyllä, tietyömaa-setä kävi myös vähän jututtamassa. Tunnen vieläkin tuskanhien niskassani.)

Huvittavia tilanteitahan näistä ajoittain kehkeytyy, ja nauru pidentää ikää. Joskus mietin, että elän varmaan satavuotiaaksi pelkkien aivopierujen – sekä omien että muiden päästelemien flatusten – voimalla. (Paitsi silloin kerran reissussa ollessa ei naurattanut, kun matkakumppani laukaisi majapaikkamme respaneidille olevinaan näppärän vitsin, joka kohdistui allekirjoittaneeseen. Loppumajoituksen ajan henkilökunnan jäsenet sitten katsoivat melkoisen kieroon ja välttivät ottamasta minkäänlaista kontaktia.)

Ah näitä kultaisia muistoja.

Tuotos. Ja aivopierut sen takana.

Kun ihminen on innokas marjastaja, sen on päästävä toteuttamaan alkukantaisia viettejään, vaikka pakastimessa olisi yliylivuotisia marjoja monta pussia jäljellä. Näin käy etenkin karpaloiden suhteen; mahtava marja, mutta käyttöaste happamuudesta johtuen erittäin vähäinen (tarve; kerran jouluna kiisseli. Pusseja pakastimessa; noin kymmenen).

Olikin onni, että kovien pakkasten johdosta koitti aika jokavuotisen pakastimen sulatuksen. Sieltä pohjalta ne jemmapussit jälleen pilkistivät. Ja jostain syystä sinne alimpaan nurkkaan jälleen päätyivät – ei sillä, että kannattaisi varmaan jättää ne päällimmäiseksi, jotta tulisivat käytettyä, ei toki – paitsi yksi. Nyt ihan oikeasti, ryhtiliikettä kehiin, ja karpalot käyttöön!

Piirakkaa varten keittelin niistä paksuhkon hillon. Ja mitäs karpalo kaipaa seurakseen? Kinuskia, ehdottomasti. Senkin keittelin. Vielä kun ne laitoin kerroksittain murean piirakkapohjan syleilyyn, niin johan alkoi karpalo kelvata. Näin syntyi karpalo-kinuskipiirakka. Klassikko.

Julkaistu

Esikuvia VOL 2. Heille, jotka merkitsevät edelleen.

Jokin aika sitten kirjoittelin inspiroivista esikuvista kokkailun saralla. Nyt voisin näpytellä hieman lisää. Tällä kertaa kuitenkin tarkoitan eräitä omaan elämääni sisältyneitä todellisia esikuvia. Heitä, jotka ovat jättäneet pysyvän jäljen sinnikkyydellään, persoonallaan ja eletyllä elämällään.

He ovat mummoni. En usko löytäväni oikeita sanoja heidän kunniakseen, niin upeita ihmisiä he olivat. Etenkin kun miettii, millaisena maailman aikana he elämänsä elivät ja mitä kaikkea joutuivat kokemaan. Aihetta olisi ollut varmasti katkeroituakin, mutta heidän elämänasenteensa oli valoisa. Ja vaikka kyse oli karujakin asioita kokeneista, sitkeistä daameista, heillä oli sydämissään ainutlaatuista lämpöä, jota he jakoivat etenkin lapsenlapsilleen.

Ihailin erityisesti heidän taitojaan laittaa maistuvaa ruokaa vähistä aineksista. Toki se oli pakon sanelemaakin, kun toimeen täytyi tulla erittäin vähällä. Ei ollut paljon vaihtoehtoja, mikäli mieli ruokkia perheensä.

Onneksi he saivat kokea myös parempia aikoja. Silloin ei ruoassa tarvinnut enää tinkiä. Muistan elävästi, miten pöytä notkui herkkuja, kun mummujen luokse meni kylään. Oli sen seitsemää(kymmentä) sorttia, ja housunnappi oli pakko aukaista joka kerta, ettei se olisi singahtanut vastaantulijan silmään ovesta ulos vyöryessä. Oi että, vieläkin herahtaa vesi kielelle muistellessa mummon lihapullia kermakastikkeessa…

Heidän poismenoistaan on jo kulunut vuosia. Mutta ei se silti poista ikävää, joka säännöllisin väliajoin nostaa päätään. Eihän kukaan tahtoisi päästää irti rakkaistaan.

Kunnioituksesta menneitä esikuvia kohtaan

Jäin miettimään, miten voisin yrittää kunnioittaa rakkaiden mummojeni muistoa (muutenkin kuin jatkamalla perinteitä syöttämällä vieraat ähkyn partaalle). Siispä kehittelin piirakan, jossa yhdistyvät perinteiset ja puhtaat pääraaka-aineet; ruis, peruna & järvikala. Ja taikina sisältää tietenkin ehtaa voita, joka oli mummojen herkkukeittiön perusta (kerman ohella).

Lisäsin kuitenkin – nykyajassa kun elämme – oman juttuni peston muodossa. Piirakkaa tehdessä sattui ulkona olemaan noin metrin hanki, jonka alta oli erittäin epätodennäköistä löytää minkäänlaisia Urtica dioica -lajin edustajia, joten oikaisin tämän mutkan suoraksi ja hyödynsin lähikaupan antimia. Eiköhän mummutkin olisi ymmärtäneet.

Niinpä lopputulemana on rukiinen ahvenpiirakka, jossa ruiskuoren sisältä löytyy perunaa ja ahventa nokkospestolla maustettuna. Kiittäen ja kunnioittaen, sekä rakkaudella muistaen.